Susan Sontag muistelee 23.6.1996 päivätyssä kirjemuotoisessa esseessään ”A Letter to Borges”[1] argentiinalaisen kirjailijan Jorge Luis Borgesin sanoneen, että olemme kirjallisuudelle velkaa lähes kaikesta, mitä ihmisinä olemme ja olemme olleet.
”Jos kirjat katoavat, myös historia ja ihmisyys katoavat.”
Sontag nostaa esille Borgesin ajatukset suuresta kirjastosta ja aikakäsityksen, joka on vieras hetkellisille ärsykkeille perustuvassa nykykulttuurissamme. Borges oli todennut joskus – 1800-luvulla elänyttä brittirunoilija Robert Browningia siteeraten – että jokainen hetki pitää sisällään menneen ja nykyisyyden. Tämä menneen, nykyisen ja tulevan liitto näkyi myös Borgesin tavassa ajatella ja kirjoittaa. Hänen syvällinen lukeneisuutensa oli lähde, josta Borgesin kekseliäs ja persoonallinen ajattelu kumpusi. Ja hän jätti valtavan perinnön. Borgesin tuotanto todistaa, että kirjat ovat paljon enemmän kuin pelkkää eskapismia tai satunnaisten unelmien ja muistojen summa.
Kirjat antavat meille mahdollisuuden ylittää itsemme. ”Ne mahdollistavat meille ihmisyytemme”, kuten Sontag toteaa.
* * *
Hyvä lukija, silmiesi edessä avautuu Poesian uusi verkkojulkaisu Noesis.
Noesis tarkoittaa mielen intentionaalista aktia (kreik. νόησις, ’käsityskyky’, ’ymmärrys’).
Lehdessä julkaistavat esseet etsivät runouden mieltä ja luotaavat yksittäisten runokokoelmien ja runojen merkityksiä.
Ensimmäisen numeron teemana on lukeminen. Esseemuotoisissa runoilijapuheenvuoroissa kirjoittajat kertovat teoksista tai runoista, jotka he ovat kokeneet jollain tapaa merkitykselliseksi omalle kirjoittajuudelleen.
Noesis auraa tilaa keskustelukulttuurille, jossa käsiteltävien teosten ja ilmiöiden aikahaitari on laaja. Sesonkivetoisuuden sijaan haluamme nostaa keskusteluun myös unohdettuja ääniä. Historian sivujen ja pegasosten siipien havinaa ei ole nykymaailmassa liikaa.
Käsiteltävät teokset ovat saattaneet vaikuttaa hyvinkin konkreettisesti tekijän tuotantoon, kuten Silene Lehdon esseestä käy ilmi, mutta analyysin kohteena on myös teoksia, joiden merkitys on väljempi, yksittäisten ajatuksellisten sysäysten antaminen.
Tässä numerossa ajallisesti vanhimmat käsiteltävät teokset ovat lintutietokirjailija Jussi Sepän Lintujen äänet (1922) sekä Eero Lyyvuon runokokoelma Pieniä laulajia (1946), joita Virpi Alanen analysoi esseessään ”Linnunlaulun poetiikkaa”. Osittain samoja syväekologisia teemoja, jotka tähtäävät niin inhimillisten kuin ei-inhimillisten elämänmuotojen moraaliseen kunnioittamiseen, esiintyy myös Jyrki Kiiskisen luennassa Inger Christensenin runokokoelmasta Alfabet (1981). Alfabet kuuluu kiistatta pohjoismaisen nykyrunouden kaanoniin ja on vaikuttanut moniin runoilijoihin, joskaan suomeksi sitä ei ole (ainakaan toistaiseksi) saatavilla.
Mats O. Svenssonin artikkeli ”Kauppamatkustajat – Skandinaavisen runouden kääntämisestä” (suomentanut Marko Niemi) tarjoaa ajankohtaisen näkökulman pohjoismaisen käännösrunouden tilaan. Svensson haastattelee useita tanskalaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia runokustantamojen edustajia, joiden näkemykset kääntämisen tarpeellisuudesta vaihtelevat. Osa katsoo käännösten olevan välttämättömiä, jotta tietoisuus eri maiden kirjallisuudesta leviäisi laajemmalle yleisölle, ja osa taas ajattelee, että suurin osa lukijakunnasta pystyy lukemaan kaikki skandinaaviseen kieliperheeseen kuuluvat teokset kielisukulaisuuden pohjalta.
Juuri kieli on merkitsevä ero Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä. Me jäämme ulos yhteispohjoismaisesta keskustelusta, jos runouttamme ei käännetä ja jos me emme käännä – ja käänny kuuntelemaan – myös muiden runoutta.
Eikä riitä, että vain runoilijat tuntevat nykyrunouden virtauksia, vaan myös lukevalla yleisöllä on oikeus tietää, mitä muissa Pohjoismaissa tapahtuu. Vain siten erilaiset vaikutteet ja virtaukset tulevat ymmärrettäviksi koko laajuudessaan.
* * *
Kääntämisen kysymys on esillä myös Taneli Viljasen esseessä ”Rasvakudosta, sirpalekieltä”, joka käsittelee Aase Bergin runokokoelman Forsla fett kaksikielistä laitosta, joka sisältää englanninnoksen Transfer fat (engl. Johannes Göransson). Göranssonin käännös ei pelkästään käännä vaan ottaa vapauksia ja tulkitsee uudelleen Bergin teosta, joka on kielellisine äännekudoksineen ja uudissanoineen kääntymätön. Kokoelma ei antaudu pelkästään kielessä, vaan kyse on ennen kaikkea katkoksista ja affekteista. Transfer fat kutsuu lukijan kolmanneksi kirjoittajakseen.
Kristian Blombergin essee ”Minimalismin kuuluisin virhe” esittelee minimalistisen runouden perinnettä ja erityisesti Aram Saroyanin teoksia. Vanhastaan runon keskeisenä yksikkönä on pidetty säettä, mutta runo voi olla myös yksisanainen tai jopa yksi merkki. Ja kuten esseestä käy ilmi, typografialla leikittelevä kirjainruno voi osoittautua hyvinkin syvälliseksi eksistentiaaliseksi kannanotoksi.
Minimalismin ohella ismeistä sivutaan lettrismiä. Juha-Pekka Kilpiön haastattelussa ”Intermediaalinen tektoniikka” Mika Taanila ja Harry Salmenniemi kertovat lettristisen elokuvansa Mannerlaatta (2016) syntyprosessista ja taustoista. Elokuva edustaa muotokieleltään ja rakentumisperiaatteiltaan strukturalistisen elokuvan perinnettä: se on tehty ilman kameraa, esineitä skannaamalla ja filmiin kaivertamalla. Katsomisprosessissa korostuu vahva materiaalisuuden tuntu.
Silene Lehdon esseessä ”Ihmisen kaltaisesta runoilijan kaltaiseksi” luennan kohteena on Helena Sinervon runokokoelma Ihmisen kaltainen (2000), ja osin myös Sininen Anglia (1996). Essee todistaa, kuinka yksittäisillä lukukokemuksilla voi olla elämämme kannalta suuri merkitys, jos teksti puhuttelee meissä jotain syvää ja toimii inhimillisenä peilinämme. Ihmisen kaltainen on kulkenut Lehdon rinnalla pitkän tien hänen varttuessa lukijasta runoilijaksi.
* * *
Mikä lukemisessa sitten viehättää? Sanat, avaruudet, maailmat, merkit – ja tunteet. Runot sekä hellivät, lumoavat että häiritsevät.
Ne avartavat tajuntaamme ja ruokkivat kielellistä olentouttamme.
”Olen aina unelmoinut, että paratiisi on eräänlainen kirjasto”, sanoi Borges.
Nautinnollisia lukuhetkiä!