Mirkka Rekola kirjoittaa esseessään ”Matkustat yön ja päivän laivassa”:

Vastakohtaisuuksien maailma, sellaisena kuin sen lapsuudessani ja nuoruudessani koin, tuntui mielivaltaiselta kahtiajaolta niin ajattelussa kuin kielessä. Tajusin todeksi jotakin aivan muuta, se tuli vertikaalisti eri tasolta. Kun yritin tehdä tuota kokemusta ymmärrettäväksi, koin tulevaisuuden pilvessä, että siinä on oleva vastus.¹

Itselleni rakkain Rekolan kokoelma on kenties Maailmat lumen vesistöissä vuodelta 1978, ja erityisesti kokoelmaan sisältyvä tietty fragmentaarinen sarja.²

Myös siinä on pilvi.

On iso menneisyyden pilvi, valkea alla, kun kävelen jäällä.

Minä kiertelin tuolla auringossa, lumisilla kallioilla.
Niin kirkasta oli että en ketään nähnyt. Parin askelen
välin asetin jalkani jonkun jälkiin, koettelin:
oletko mennyt tästä.

Sinä joka näet kasvojasi lumessa, ihmisissä, auringossa
pyyhkiydyt varmasti.

Ilmaisultaan tiheät lauseet auraavat kirjaimista koostuvia ajatusvalleja ja tienpätkiä sivujen valkoiseen näkymään. Vaikka sanojen määrä on vähäinen, merkitykset kasautuvat.

Ollaan talvessa.

Väljä sommitelma kasvattaa intensiteettiä, ja tekstikatkelmien välillä vallitsee eräänlainen valkoinen sidos. Aukkoinen asetelmallisuus synnyttää vaikutelman, että sanat kaikuisivat hiljaisuudessa.

Mieleeni nousee Bernard Baasin kirjamuotoinen Lacan-luenta Asia, ääni ja aika, jossa Baas toteaa Jacques Lacanin suulla: ”ääni resonoi tyhjyydessä, joka on Toisen tyhjyyttä sellaisenaan”.³

Kieli tulee puhuvalle subjektille toiselta: ”Ääni vastaa sille, joka sanotaan, mutta se ei voi vastata siitä”.⁴ Kyse on virran kaltaisesta kajeesta.

*

Pilvien lisäksi hiljaisuus on Rekolan runoudessa toistuva elementti. Liisa Enwald toteaa väitöskirjassaan Kaiken liikkeessä lepo (1997), että hiljaisuus on ajankulun ohella Rekolan lyriikan tärkeimpiä teemoja.

Esseessään ”Elementtien elementti” Rekola kirjoittaa:

”Ei ole merkityksetöntä se hiljaisuus, jossa voi kuulla hengityksensä ja sydämen lyönnit. Eikä elementtien hiljaisuus, maan, veden, tulen ja ilman. Ja avaruuden”.⁵

Toisin kuin vaikeneminen, avoin hiljaisuus mahdollistaa yhteyden. Se on kohtaamisen pohja, mutta myös jotakin perustavampaa. Ilman hiljaisuutta kenelläkään ei ole mahdollisuutta heijastaa ”itsessään toisen ihmisen tajua”.⁶

Allekirjoitan täysin Rekolan näkemyksen. Hiljaisuus on myös omassa runoudessani eräs perustava virta, mutta me emme totisesti ole hiljaisuuksinemme ainoita. Runoudelle tuntuisi olevan luonteenomaista hakeutua kajeen ja sanomattoman puheen äärelle.

Gunnar Björlingille – jonka tuotanto oli paitsi nuorelle Rekolalle myös itselleni syvästi merkityksellistä, kun löysin hänen runonsa parikymppisenä – hiljaisuus on jotain, joka mahdollistaa merkitysten synnyn.

Että varjoja
sanattomuus
Kunnes että on
ja hiljaisuus

(Suom. Tuomas Anhava)

Esseeteoksessaan Kesken Liisa Enwald luonnehtii Björlingiä avoimen väylän runoilijaksi.⁷ Sellaisena näen myös Rekolan.

1960-luvulta lähtien Rekolan runoudessa korostuu ”keskeneräisyyden tilassa oleminen”, joka on ominaista myös Björlingin myöhäistuotannolle. Vaikka heidän tapansa kielellistää tuota kokemusta eroavat toisistaan, tuo rajattomuus on primaari nimittäjä heidän todellisuuskäsityksissään, ja elämän keskeneräisyys keskeinen havainto.

Rekolan runoudessa liike on välitilassa matkaamista ja merkitysten välillä liukumista. Elämä näyttäytyy rajaamattomana välissäolona.⁸

*

Hiljaisuudesta.

Rekolan mukaan hiljaisuus tarkentaa korvaa vielä musiikkiakin enemmän.⁹

Myös Maailmat lumen vesistöissä -kokoelmasta siteeraamassani sarjassa luminevalla vaeltavan ”minän” mietteistä konstelloituva aforismisarja on hiljaisuuden maisema. Jokainen lumilakeuksilla vaeltanut tietää, miten äänet hukkuvat valkoisiin kinoksiin.

Ja lisäksi on kirkkaus, joka sokaisee: ”Niin kirkasta oli että en ketään nähnyt.”

Runon maisemaan sisältyy monta ajallista tasoa. Aistittavan maiseman lisäksi valkoinen aktivoi ajallisia jänteitä ja luo sidokseen menneen ja tulevan väliin. ”Pilvi” on peräisin menneisyydestä, ja kävelyn suuntana jokin tuleva, jolla ei vielä ole nimeä.

Tulkinnalliset polut purkautuvat moneen suuntaan, ja juuri tämä on Rekolan ajattelun ja runouden rikkaus. Pohjimmiltaan on kyse olemisen mysteeristä, jossa konkreettiset havainnot laajenevat metafyysiseksi maailmannäkemykseksi.

*

Elämän ja runojen kokemuksellinen yhteys on Rekolan runoudessa perustavanlaatuista. Tämä seikka käy ilmi paitsi hänen omista esseistään ja kaunokirjallisista teoksistaan, myös Katja Seudun syvällisestä tutkimuksesta Tyhjä pöytä on tilattu. Mirkka Rekolan runouden äärellä (2015).

Seudun ohella monet lukijat ovat havainneet Rekolan runoutta lukiessaan teksteille ominaisen tinkimättömän sitoumuksen ilmaisun ja ajatusten keskinäisestä vastaavuudesta. Antti Nylén on todennut Rekolan olleen niitä harvoja, jotka ovat kyenneet luomaan runoudessaan ”todellisuussuhteen”, joka on ilmaisutavassa kiinni kuin ”iho ihmisess䔹⁰, ja Henrika Ringbom korosti Hufvudstadsbladetissa julkaistussa muistokirjoituksessaan ”Mirkka Rekola – Närvarande men avskild”¹¹ sekä Rekolan kielellistä ominaislaatua että tämän tietynlaista vakavuutta maailman edessä.

Ja Rekola oli vakavissaan. Itse sanoisin, että hän oli tietyllä tapaa jopa hyvin ankara itselleen.

Esseessä ”Kehä joka murtuu” Rekola kuvaa uransa alkutaivalta ja suhdettaan 50-lukulaiseen runouteen ja toteaa seuraavaa:

Jotakin olin noina edeltävinä aikoina opettanut itselleni. Ehkä liiankin jyrkästi. Jos sanalliseen ilmaisuun tulvii attribuutteja, on kynä vaihdettava siveltimeen. Tai jos sanat alkavat soida, on soitettava. Viulunsoitosta aloin tajuta, että tekniikka on voitettava kahdesti, ensin omakseen ja sitten unohdettava. Niin pitkälle en soittamisessa päässyt. Kirjoittajanakin olen yhä sillä matkalla.¹²

Rekola koki tehtäväkseen saada välittömät kokemukset maailmasta näkyväksi, ”missä sen sitten kokeekin, ihmisissä, tapahtumissa, maisemassa”. Hänen poetiikkansa ytimessä oli ”maailman kuvaluonne”, josta hän kirjoittaa esseekokoelmassaan Esittävästä todellisuudesta (2007). Runoissa kuvat eivät koskaan ole pysähtyneitä vaan useiden aikatasojen ja -tilojen risteymiä. Sisäisten tuntojen kirjaamisen sijaan hän pyrkii kuvaamaan yhteistä todellisuutta, mutta näkyvän lisäksi runoissa on aina läsnä myös peilin toinen puoli, eräänlainen äänetön ääni, suuri olemisen mysteeri.

Tämä hiljainen, olevan eräänlainen transsendentaali resonanssi, on viime kädessä kaiken sanomisen ja merkitysten mahdollistaja. Tuotannon läpi keskeisenä teemana kulkee olemisen luonteen tunnustelu, jota ilmentää ”kielellisen ilmaisun ja maailmankatsomuksen ilmaisemisen saumaton yhteys”, kuten Katja Seutu on luonnehtinut.¹³

Minulle Rekola edustaa runoilijana eräänlaista ”fenomenologien fenomenologia”, sillä niin tarkkaa tutkimusta todellisuuden ilmiöiden ilmenemisestä ihmisen kokemusmaailmassa ei löydy juuri keneltäkään filosofilta.

*

Palaan vielä Maailmat lumen vesistöissä -kokoelmaan.

Minua on aina askarruttanut tuon kummallisen pilven olemus – ”valkea alla, kun kävelen jäällä”.

Millaisesta pilvestä tekstissä on kyse?

Varjoton pilvi ei vastaa havaintojani maailmasta, sillä jääkiteistä ja vesipisaroista koostuva aerosoli varjostaa aina. Mutta ehkä kyse ei olekaan ilmakehän alimmissa kerroksissa leijuvasta vesihöyrystä?

Lauseessa mentaalinen ja maantieteellinen maisema kietoutuvat yhteen.

”Pilven” voi ajatella tarkoittavan paitsi veden eri olomuotoja, myös metaforisella tasolla jotakin vielä muotoutumatonta, joka palautuu kirjaimellisesti puhujan menneisyyteen, onhan se ”menneisyyden pilvi”.

Rekolan lapsuudessa ja nuoruudessa Suomessa vallitsi hyvin kaksijakoinen ajatusmaailma. Hän toteaa, että asioiden arvottamista ohjasivat dikotomiat ”musta–valkea”, ”hyvä–paha”, ”sairas–terve”, jotka ovat valitettavan tyypillisiä myös omalle ajallemme.¹⁴

Esseessään ”Kehä joka murtuu” Rekola muistelee varhaisnuoruutensa hetkeä, kun hän tajusi kielen muodostuvan vastakohtapareista; hänen isänsä joutui 40-luvun puolivälissä poliittisten jännitteiden takia vankilaan, ja tyttären oli opittava vaikenemaan. Kahtiajakoisuus oli päivän sana.¹⁵

Rekolan kokemus maailmasta ei kuitenkaan vastannut dikotomioille perustuvaa katsomusta. Vaikka hänen alkutuotannostaan on aistittavissa jopa ohjelmallisia kaikuja kamppailussa vallitsevia arvoja vastaan, kolmannessa runokokoelmassa Syksy muuttaa linnut (1961) dualistinen suhde maailman ja ”minän” välillä alkaa murtua.¹⁶

Myös Rekola itse on nimittänyt kyseistä kokoelmaa tuotantonsa radikaaliksi käännekohdaksi. 50-luvulla hän oli alkanut kutsua dikotomioille ja syy–seuraus-suhteille perustuvaa ajattelua ”Vanhaksi liitoksi”, jonka tilalle nk. ”Uusi liitto” teki hänen ajattelussaan tuloa.¹⁷

Mutta tämä ”Uusi liitto” ei voinut ollut vanhan vastakohta, sillä sen asettaminen vastakkaiseksi menneisyydelle olisi jatkanut dikotomioiden voittokulkua.

Subjektin suhteen objektiin oli muututtava.

*

Muistikirjassa vastakohdat muuttuvat parien prosessiksi, jota ohjaa ”yön ja päivän siipipari”. Yö ja päivä eivät ole absoluuttisia vastakkaisuuksia vaan jatkuvassa liikkeessä: ”Jokainen on liikkeessä auringon suhteen ja kuun, yön ja päivän pari on jokaisessa”.¹⁸

Ajattelun skaala ei pysähdy polariteetteihin.

Rekola on verrannut 50-luvulla tapahtunutta murrosta vanhan ja uuden runon välillä uuden aallon elokuvaan: ”Siinä kamera löysi silmänsä. Niin löysi runouskin itsensä.”¹⁹

Vaikka Rekola itse koki jäävänsä ulos uuden ja vanhan ilmaisutavan kamppailusta – mikä käy ilmi hänen kuuluisasta lausahduksestaan: ”perinteisen runon lukijoille olin aivan vieras, yltiömodernisteille en kyllin moderni” –, uuden aallon elokuville ominainen ”auteur”-ajattelu luonnehtii mielestäni tietyiltä osin varsin oivallisesti myös Rekolan runoutta.

Uuden aallon elokuvat (esim. Truffaut, Godard, Resnais) eivät muodostaneet keskenään yhtä yhtenäistä ideologista rintamaa, kuten ei muodostanut 50-luvun modernismikaan.

Ranskalaisten liikehdinnän eräs keskeinen lähtökohta oli tuottaa omakohtaisia elokuvia ohjaajien henkilökohtaisen näkemyksen pohjalta sekä koetella elokuvan perinteisiä ilmaisukeinoja ja säännöstöjä, mutta olisi virheellistä väittää heidän edustaneen samaa tyyliä. Myös suomalainen modernismi oli tyyliltään kirjavaa, ja vaikka Rekolan runoudesta voi löytää piirteitä sekä vanhasta että uudesta runosta, henkilökohtaista näkemystä tai omakohtaisuutta hänen säkeistään ei puutu.

Eikä häntä voida syyttää lukijan turhasta ohjailusta: kameran tavoin hänen kynänsä on silmä, joka leikkaa kuvasta kuvaan ja hetkestä hetkeen oman säännöstönsä mukaan.

*

Tuo silmäkynä etsii omat tulokulmansa myös luminevan maisemaan.

Otsikoinnin tai muiden lukuvihjeiden sijaan runo tempaisee lukijan keskelle talvea, mutta hänelle ei näytetä kokonaista maisemaa, koska sellaista ei ole.

On kyse vastaavuuksien tunnustelusta.

Sivun ensimmäisessä tekstifragmentissa puhuja sijoittuu kahden valkoisen väliin. Horisontaalisen jäällä astelun – mikä on yhtenevä säkeiden lukusuunnan kanssa – lisäksi runon avaruudelliset puitteet laajenevat vertikaalisesti. ”Lumisten kallioiden” ohella valkoisen jatkumo on läsnä sekä puhujan pään päällä kelluvana pilvihahmona että jalkojen alla aistittavana jääkantena.

Sarjan keskimmäisessä katkelmassa liika kirkkaus peittää näkymän ja mittakaavat hämärtyvät. ”Minä” joutuu etenemään jäällä tuntoaistinsa varassa: ”asetin jalkani jonkun jälkiin, koettelin: / oletko mennyt tästä”.

Ollaan tekemisessä kaltaisuuksien kanssa. Ja heijastusten, ollaanhan jäällä.

Runon puhuja ei erota valkoisesta maisemasta ketään tai mitään. Liika kirkkaus aiheuttaa hänelle hetkellisen näkökyvyttömyyden, ja ”minä” suuntaa kulkuaan tukeutuen ”sinään”.

Runossa lumisokeus laajenee fysikaalisesta ilmiöstä myös mentaaliseksi.

Valkoinen hämärtää mittasuhteet ja ulottuvuudet. Vaikka kirkkaus mielletään usein ajattomuuden synonyymiksi, se osoittautuu luonteeltaan selkeyden sijaan myös sekoittavaksi, ei-pysyväksi entiteetiksi. Kirkkaus pakottaa turvautumaan käsiin. Se pakottaa koettelemaan ja etsimään hangesta ”sinän” kokoisia koloja.

Sivun valkoinen maisema nostaa sarjassa tauot esiin, mutta puhuvan ”minän” maisemassa valkoinen myös hämmentää suunnat ja peittää jäljet. Se poistaa näkyvistä.

Ollaan keskellä ääretöntä välitilaa. Ollaan hiljaisen ytimessä, kajeessa, jonne äänetön ääni avaa tilan tai paikan, mihin ”sanomisen on määrä asettua asumaan”.²⁰

Ollaan kaltaisuuksien ja pyyhkiytymisten äärellä.

*

Toistan – minua puhuttelee Rekolan runoudessa eritoten tämä avoin hiljaisuus.

Kyse on jostakin sellaisesta, jota Katja Seutu on luonnehtinut ”kokijan sisäisen todellisuuden, ulkoisen todellisuuden ja transsendentaalisen tason yhdistäväksi ei-kronologiseksi aikapaikaksi” analysoidessaan Iloa ja epäsymmetriaa (1965) sekä Muistikirjaa (1969).²¹

Rekola itse on todennut, että Ilossa ja epäsymmetriassa sisä- ja ulkomaailma menevät yhteen ja Muistikirjassa kronologinen aika purkautuu lopullisesti.²²

Jälkimmäisessä kokoelmassa hän löysi polariteettien prosessiluonteen sekä harmaan eri sävyt:

Minulle alkavat valjeta harmaat päivät. Ei aurinkoa, ei
kuuta, horisonttia. Ja me yhdessä yötä ja päivää.

Konkreettinen ja kosminen sekoittuvat ja vastakohdat raukeavat harmaaseen. On vain metafyysinen yhteys kaiken olevan välillä.

”Harmaa päivät” eivät ole negatiivisia lähdön ja luopumisen metaforia vaan transsendentaalisen liikkeen kuvia.

Ykseys ja pyyhkiytymisen liike ovat läsnä myös Maailmat lumen vesistöissä -kokoelmassa:

Sinä joka näet kasvojasi lumessa, ihmisissä, auringossa
pyyhkiydyt varmasti.

Vaikka mikään muu ei olisi varmaa, pyyhkiytyminen on.

Olemisen aika on preesens, ikuisesti ohikiitävä ja uusi nyt-hetki.

*

Vielä muutama sana vastuksesta.

Vastuksen dilemma on aina ollut Rekolan poetiikan ytimessä: ”Minun tavaton ilmaisemisen tarpeeni ei ole koskaan ollut helpointa laatua. Siinä on aina ollut vastus”.²³

Tai: ”Miksi minun on aina kirjoitettava siitä kohdasta, missä on solmu”.²⁴

Nähdäkseni vastus on Rekolalle viime kädessä juuri ”minä” tai ”itse”. Hänen ajattelussaan vallitsee ambivalentti jännite ”minän” suhteessa ”sinään” ja kaikkeuteen.

Mutta miten elää ”minättä” ajassa, jossa vaaditaan yksilöllisyyttä? Ja kuinka nähdä subjektiivisia tuntoja laajemmat olemisen portit? Miten unohtaa raja maailman ja itsen väliltä ja olla läsnä tässä hetkessä, joka on ikuisuus?

Siinäpä vasta kysymys.

Minulla ei ole tavuja sille tarjolla, eikä se odotakaan tulla vastatuksi.

Juuri siinä on olemisen ”vastus”, ettei lopullisia vastauksia ole. Kieli ei mahdollista subjektille pääsyä täysin minättömään tilaan.

Kieli tekee minusta ”minän”, ”itsen”. Se liittää meidät osaksi maailmaa ja samalla antaa meille rajat, joiden puitteissa kokemuksellisia avaruuksia on mahdollista kuvata erilaisten aikatilojen kautta, mutta viime kädessä olemme sidottuja ajattelun suureen syntaksiin ja korporeaalisten ruumiiden maailmaan.

Niiden ulkopuolella on totisesti ulkona.

*

Rekolan runot avartavat äärimmäisen kunnianhimoisesti olemisen kerrostumia, ja tällä matkallaan ne paitsi suuntautuvat kohti ”sinää”, äänessä kajehtivaa toista, myös sitoutuvat konkreettiseen kokemukseen kielen ja ajattelun perustana.

Kirjoittajana hänen soihtunaan ei ollut sovinnaisuus, riutuvalle taiteilijaneromyytille ominainen hulluus tai muotokokeilut pelkkien kokeilujen vuoksi, vaan klassiselle modernismille ominainen ajattelun kuulaus ja sanojen painon tunnustaminen.

Ne painavat kaikissa meissä.

Hänen säkeensä ovat ajattomia ja hiljaisuus jaettua.

Siksi viihdyn ja viipyilen näissä lumissa ja vesistöissä.

 
Lähteet

Baas, Bernard 2008: Asia, ääni ja aika. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki, Loki-kirjat.

Enwald, Liisa 2015: Kesken. Proosaa taiteesta ja elämästä. Helsinki, ntamo.

Enwald, Liisa 1997: Kaiken liikkeessä lepo: Monihahmotteisuus Mirkka Rekolan runoudessa. Helsinki, SKS.

Rekola, Mirkka 2007: Esittävästä todellisuudesta. Sarja ”Runoilija puhuu”. Tampere, Sanasato.

Rekola, Mirkka 1978: Maailmat lumen vesistöissä. Helsinki, WSOY.

Rekola, Mirkka 2000: Muistinavaruus. Kirjoituksia, puheenvuoroja 1959–1999. Helsinki, WSOY.

Seutu, Katja 2015: Tyhjä pöytä on tilattu. Mirkka Rekolan runouden äärellä. Helsinki, WSOY.

1. Rekola 2000, 29.
2. Olen analysoinut aiemmin kyseistä katkelmaa esseessä ”Hahmotelma valkoisesta – Värioppia runon tiloista”, Tuli&Savu #81. Alustukseni resonoi ja jatkaa silloista luentaani.
3. Baas 2008, 26.
4. Ibid., 27.
5. Rekola 2000, 167.
6. Ibid., 167.
7. Enwald 2015, 201.
8. Enwald 1997, 143, 153–155, 179.
9. Rekola 2000, 167.
10. Seutu 2015, 10.
11. Julkaistu 3.3.2014.
12. Rekola 2000, 101.
13. Seutu 2015, 13.
14. Vrt. Rekola 2000, 96.
15. Rekola 2000, 96–97.
16. Vrt. Seutu 2015, 33.
17. Rekola 2000, 104.
18. Rekola 2000, 30.
19. Rekola 2000, 103.
20. Baas 2008, 54.
21. Seutu 2015, 82.
22. Rekola 2000, 106–107.
23. Rekola 2000, 102.
24. Ibid, 102.