Ainoani

Olin päättänyt kirjoittaa runouden arvosta. Olin sitä mieltä, ettei siitä osattu puhua – että arvosteluissa, esseissä, keskusteluissa ja puheenvuoroissa, joissa runoudesta puhuttiin, jäi sanomatta se, mikä on tärkeintä: miksi kirjoitamme ja miksi luemme.

Tunsin, ettei näistä kirjoittamisen ja lukemisen syistä haluttu puhua, osattu puhua, uskallettu puhua. Osaksi sen tähden, että runouden arvosta puhuminen pakottaisi arvioimaan toisia tavalla, joka oli ja on meille vierasta ja vaikeaa, mutta myös sen tähden, että kirjoittamisen ja lukemisen syyt ovat usein niin henkilökohtaisia, niin yksityisiä, ettei niistä ole saatavilla sellaista tietoa kuin esimerkiksi runouden muodosta tai kirjoittamisen tekniikoista tai runouden yleisestä ymmärrettävissä olevasta sisällöstä, sen yleistettävissä olevista tarkoituksista, jotka useimmiten – näin tunsin – ovat kuitenkin jotain muuta kuin yksityiset ja henkilökohtaiset syymme lukea ja kirjoittaa.

Olin kuitenkin päättänyt kirjoittaa juuri niistä: henkilökohtaisista ja yksityisistä syistämme kirjoittaa ja lukea, henkilökohtaisista ja yksityisistä tavoistamme arvostaa runoutta, pitää sitä tärkeänä, koska tunsin myös, että ainoa tapa perustella runouden yleinen ja julkinen merkitys oli korostaa sen yksityistä, usein julkaisematonta merkitystä.

Toisin sanoen, sen sijaan, että olisin yrittänyt vastata kysymykseen, mitä runous on – määritellä sen asiana, jonka olemassaolo oli kyseenalainen ja vaatisi uudelleenrajaamista, esiintuomista, lainlaatimista, siis sen määrittelemistä, mitä runous oli tai mitä sen tulisi olla muodollisena käytänteenä, kulttuurisena tapana, kielellisenä rakenteena – halusin kysyä, miksi runoutta on.

Kysymystä ei voinut esittää kysymättä itseltään, miksi kirjoittaa, sillä olisihan ollut älyllisesti ja tunteellisesti epärehellistä olla selvittämättä, miksi juuri minun oli täytynyt esittää juuri tämä kysymys, miksi juuri minä pidin sitä vastuunani, tehtävänäni jopa. Oli myönnettävä, että kysymys oli itselleni polttava siksi, että runouden olemassaolon tarkoitus oli hämärtynyt – minulle. En epäillytkään runouden olemassaoloa, vaan omaani: mitä varten minä olin olemassa, miksi minä olin runoilija?

Aloin siis ajatella, että minä itse runoilijana olin oma aiheeni, oma kysymykseni, että minun täytyi tutkia omaa olemassaoloani vastatakseni siihen.

Kysymällä kysymykseni näin, elämällä sen, tekemällä siitä oman olemassaoloni kysymyksen, löysin lopulta jotakin, tai sitten jokin löysi minut – puhun arvoituksin ja aavistuksin, koska en tahdo olla petollinen, koska en tahdo sanoa väärää sanaa enkä koristella, liehitellä, uskotella tai valhetella. En tahdo olla kevyt enkä raskas, en tahdo ohittaa mitään enkä nostaa mitään, en painaa mieliin enkä piirtää ilmoille mitään erityistä itsestäni, joka on kuitenkin lopulta vain se tausta ja historia, jossa jotain tapahtui, ja se tietoisuus, joka yritti ymmärtää, mitä oli tapahtunut.

Olin löytänyt jotakin, siis. En ensin ymmärtänyt, mitä olin löytänyt, koska se oli kivuliasta ja tuskallista, koska se satutti ja haavoitti ja rampautti ja runteli minut niin, etten moniin kuihin ymmärtänyt, mitä minulle oli tapahtunut.

Koska en ymmärtänyt, mitä minulle oli tapahtunut, en tiennyt, miten kertoa siitä. Tai sitten: en ymmärtänyt, mitä olin löytänyt, koska en tiennyt, miten kertoa siitä – tämä on vaikeaa, pyydän anteeksi, mutta en osaa puhua niin kuin minun olisi puhuttava, jotta tämä mitä sanon olisi ilmeistä. Voin vain sanoa, että löytämäni ei ollut mitään ilmeistä, ei mitään sellaista, mistä olisin voinut tai voisin kertoa sanoilla ja tavoilla, jotka olivat (tämä oli osa löytöäni) luodut kertomaan jostain muusta kuin siitä, mitä olin löytänyt.

Oli, esimerkiksi, niin kuin sanat ja tavat puhua runoudesta eivät olisi koskaan olleetkaan puolueettomia, aiheestaan riippumattomia, vaan syvästi puolueellisia, oikeastaan yhtä ja samaa asiansa kanssa, tuo asia itse, yksi yhteen. Olin tiennyt sen, mutten ollut elänyt tuota kysymystä, ottanut sitä ruumiiseeni, arkeeni, todellisuuteeni.

Nyt kokemusteni koettelemana ymmärsin, että väline, jolla paljastimme aineesta patsaan ulkomuodon oli sama asia kuin tuo patsas. Teos ja sen tekeminen olivat yhtä ja samaa teollisuutta, ja teollisuutena ne olivat erottamattomia toistaan ja oman olemassaolonsa tavasta ja tarkoituksesta, siitä teollisesta elämäntavasta, joka oli tuhonnut ja oli yhä tuhoamassa meitä ja kotiamme ja erottamassa meitä toisistamme käyttääkseen meitä meidän tahtomattamme ja tietämättämme oman itsensä kopioimisessa ja monistamisessa ja oman itsensä kopioimisen ja monistamisen tehokkuuden kehittämisessä levittyäkseen lopulta yli kaiken maan ja tullakseen siksi mitä tahtoi olla, luoduksi luonnoksi luomattoman luonnon sijaan.

Miksen ollut ymmärtänyt tätä aiemmin? Koska uskomuksemme, että väline ja teos olivat erotettavissa toisistaan oli vääristänyt näköäni. Olin uskonut harhaan, jonka seuraukset olivat olleet tuhoisia omalle olemassaololleni, elämälleni, terveydelleni, hengelleni.

Millä tavalla tuhoisia? Ne olivat hämärtäneet runouden tarkoituksen. Ne olivat tehneet vaikeaksi tai mahdottomaksi puhua siitä, miksi kirjoitimme ja miksi luimme, vaikeaksi tai mahdottomaksi ymmärtää noita syitä, vaikeaksi tai mahdottomaksi nähdä järkeä noissa syissä, mahdottomaksi tuntea, vaikeaksi ymmärtää: runouden itsensä kriisi – ettemme enää tiedä, mitä runous on tai mitä sen pitäisi olla, ettemme enää tunne sitä, tunnista sen kasvoja; runouden tuntemisen, tunnistamisen vaikeus – olivat muuttuneet omaksi kriisikseni: kun kysyin itseltäni, mikä tämä on, mitä luen, en osannut enää vastata, koska löytöni oli yllättänyt minut, koska en ollut sitä, mitä uskoin olevani, enkä ollut koskaan ollutkaan.

Koska olin huijannut itseäni tai tullut huijatuksi ja koska olin erehtynyt ja tullut petetyksi en ollut hän, joka uskoin olevani, enkä ollut enää myöskään hän, joka oli kirjoittanut nimelläni sanat ja ajatellut päälläni ajatukset, joita olin luullut omikseni, enkä siksi myöskään tunnistanut enää itseäni siitä, mitä olin kirjoittanut. Siksi en myöskään ymmärtänyt, miten voisin enää koskaan kirjoittaa niin kuin olin kirjoittanut, koska noihin tapoihin palaaminen olisi tarkoittanut saman virheen toistamista, yhä uudelleen ja uudelleen.

En voinut palata entiseen, syntiseen elämääni. Olin kokenut kääntymyksen, mutta millaisen?

Löydölläni oli jotain tekemistä sen kanssa, miksi kirjoitamme ja miksi luemme; sen kanssa, miksi lukeminen ja kirjoittaminen on tärkeää ja arvokasta; miksi kunnioitamme kirjailijoita ja käännymme heidän puoleensa kysyäksemme neuvoa, opastusta, tietä – olin löytänyt jälleen syyn kirjoittaa ja lukea, niin kuin lähde löytyy kuivasta maasta, niin kuin ystävän sana saapuu hädän hetkellä, mutta lähde ei lievittänyt janoa ja ystävän sana oli torua täynnä: löytäessäni syyn kirjoittaa ja lukea olin tullut osoittamaan kirjoittamisen ja lukemisen rikollisiksi sellaisina kuin olin oppinut ne tuntemaan, sellaisina kuin olin oppinut niitä harjoittamaan.

Ennen kaikkea löytöni tähden minun oli lähes mahdotonta vastata alkuperäiseen kysymykseeni – miksi juuri minä kirjoitan ja luen – koska kaikki oman kokemukseni, oman muistini, oman opetukseni perusteella tarjoutuvat tavat vastata tähän kysymykseen olivat rikollisia tai rampoja, sairaita tai heikkoja.

En, esimerkiksi, halunnut päätyä vastaamaan tavalla, joka ilmoittaisi, mitä hyötyä runoudesta on. En halunnut antaa runoudelle uutta lisäarvoa, joka tekisi siitä houkuttelevamman taiteellisen sijoituskohteen. En halunnut vakuuttaa herroja enkä neitejä, en jätkiä enkä rouvia. En halunnut nähdä runoutta parrasvaloissa, en tanssilavoilla, en nuorten enkä vanhojen kokouksissa, en viedä sitä teatteriin enkä naittaa sitä kuuluisuuksille, en tahtonut olla sen kanssa kutsuilla enkä tulla kutsutuksi linnaan, en tahtonut tavata kuningasta enkä tulla kruunatuksi hovirunoilijaksi enkä myöskään toivonut tuota kohtaloa kenellekään, ja kaikkein vähiten tahdoin kuulla säkeitä presidentin suusta tai lukea niitä pääministerin kirjasta koska en uskonut itkeväni ilosta jos näkisin runoilijan eleilevän ruuduillani ja sivuillani ja seinilläni yhtä ylikypsänä, yhtä yököttävän syötävänä kuin valokuvan kehyksessä auliisti katseelle antautuva ylimys, koska en lopulta halunnut antaa periksi silkalle halulle, en halunnut antaa mennä vaan, en luopua estoista, kääntää potikoita kaakkoon ja päästää potilaita nummelle, koska en uskonut enkä luottanut lopulta en eurooppalaisen enkä afrikkalaisen, en amerikkalaisen enkä aasialaisen maineenhalun, vallantahdon, naimahimon ja voitonriemun antaumuksen ja alistuksen suloiseen kuristukseen niin kuin myrkylliseen kukkaseen, jonka tietää tappavan ihanalla tuoksullaan, koska en uskonut runoudesta olevan hyötyä kenellekään, kaikkein vähiten minulle, enkä siksi voinut vastata kysymykseeni sanomalla yksinkertaisesti, että tahdon mainetta, naisia ja rahaa, vaikka niinkin varmasti on: nuo halut ja himot eivät ihmisestä koskaan katoa.

En voinut myöskään viihdyttää ajatusta, että antautuisin vastaamaan kysymykseen soveltamalla niitä kriittisiä, retorisia, ontologisia, käsitteellisiä, taiteellisia, esteettisiä, filosofisia, genealogisia, diskurssianalyyttisia, etnografisia, lähiluvullisia, tyylintutkimuksellisia, posthumanistisia spekulatiivis-realistisia antikapitalistisia teoreettisia ja loogisia menetelmiä, jotka olin työläästi opetellut hallitsemaan lähestulkoon vuosikymmeniä niitä opiskelemalla, joiden historian ja kehityksen ja luonteen olin vaivoin ja kärsimyksin oppinut tuntemaan, joiden merkityksen ja roolin ja paikan maailmassa olin tuskin ja valituksin saanut nahassani kokea ja joiden mekanismeille ja metodeille olin antautunut ja alistunut niin valtavan pienissä kuin pikkumaisen suurissakin organisaatioissa, laitoksissa, instituutioissa ja virastoissa, yrityksissä ja väenkokouksissa, toimiessani noissa yhteyksissä aiemmassa elämässäni tutkijana, opettajana, kriitikkona ja kukaties millaisena ja mitälie mitä toimittavana toimittajana tai toimitettavana toimituksena, kunnes en enää ymmärtänyt enkä osannut erottaa mikä oli minua ja mikä laitetta, mikä laitosta ja mikä taidetta, mikä ehtoa ja mikä mainetta – ja niinpä, koska olin ottanut tehtäväkseni selvittää, miksi juuri minä kirjoitin ja luin tässä maailmassa, joka oli tehnyt minut sairaaksi, en tahtonut vastata kysymykseen minut sairaaksi tehneen maailman koneilla, välineillä ja laitteilla, olivat ne sairaudessaan ja heikkoudessaan kuinka ilmeisesti tahansa saman hädän ja pelon ja häpeän ja ahdistuksen ilmaisua kuin omakin tuskani ja epävarmuuteni ja heikkouteni ja epäilykseni: se, mitä tunsin, oli vain minun vastuullani, ainutkertaisesti vain minun kohtaloni, minun taivaanrantani, oma etäisyyteni ja yksityinen mittani, enkä halunnut saavuttaa sitä tai selittää sitä muuten kuin omalla voimallani, omin avuin, itsekseni.

En halunnut myöskään osoittaa, kuinka erinomainen itse olin ajattelijana osattuani antaa runoudelle tämän uuden lisäarvon. En halunnut samaistua sellaiseen runoilijuuteen, joka oli havaittavissa tai ymmärrettävissä ainoastaan niistä ehdoista käsin, sellaisten aistien avulla, jotka minun oli ollut hylättävä tehdäkseni löytöni. En ollut näkijä, en profeetta, en armolahjoilla armoitettu pioneeri enkä rohkea edelläkävijä, joka tunkeutuisi tuntemattomaan tuodakseen takaisin karttoja kaivokselle ja hedelmätarhaan, en esi-isä, joka poikisi jotakin ennennäkemätöntä ja ennenkuulumatonta maailmaan, tähän aliseen sikolättiin, joka alituiseen kiemurtelee tuskissaan uutuudenjanonsa ja viihteennälkänsä ja yllätyksenhalunsa kiduttamana. En halunnut, toisin sanoen, olla runoilija miehen kuvana, en oikeuttaa tätä ikivanhaa uskontoa, joka tappaa isiään tehdäkseen pojistaan kevään kuninkaita, uhrilampaita. Tämä ei ollut vastaus, jonka olin löytänyt.

Vastaus, jonka itselleni ja itsekseni olin löytänyt, oli jotain henkilökohtaista ja yksityistä – mutta juuri siksi, että se oli henkilökohtaista ja yksityistä, halusin pitää löytöni salassa. Halusin kätkeä sen.

En halunnut julkisuutta. En halunnut julkaista. En luottanut sitä, minkä olin löytänyt, tuota yksityistä asiaani, toisten käsiin. En luottanut edes itseeni. Tuskin uskalsin ajatella asiaani, ja siksi mahdollisuus, että joskus kirjoittaisin siitä, ahdisti minua.

Miksi niin oli? Koska, jos kirjoittaminen ja lukeminen ovat arvokkaita, ne ovat sitä vain siksi, että luotamme ja uskomme niin olevan.

Minä en uskonut enkä luottanut sanoihin, joita kirjoitin, enkä sanoihin, joita luin. Epäilin niitä. Etsin valheita, paljastaakseni ne. Tahdoin osoittaa, että kirjoittaminen ja lukeminen eivät olleet sitä, mitä luulimme niiden olevan, vaan jotain muuta, jotain sellaista, mikä ei ansainnut luottamustamme eikä uskoamme. Epäuskoni ja epäluuloni teki minut sairaaksi, koska aloin uskoa rikollisuuteen rikollisuuden vastustamisen keinona: maailmassa, jossa kukaan ei luota kehenkään, kaikki ovat varkaita, ja siksi vain rikollisuus kannattaa.

En halunnut varastaa – mutta miten muuten voisin suojella itseäni varkailta, jotka näkivät minussa vain taitamattoman, viattoman ja ihanteellisen typeryksen. Sellainen, joka ei varastanut varkailta, ei osannut puolustaa itseään eikä sanojaan ja ajatuksiaan, jotka kuitenkin, niin kuin kaikki muutkin, hän oli varastanut toisilta ja kalliilla myynyt rikastuakseen niillä viimein ja ansaitakseen siten ainoan kunnian, joka maan päällä tunnetaan: omaisuuden.

En osannut suojella itseäni varkailta, ja siksi, kun tein sanani ja ajatukseni julkisiksi, samat sanat ja ajatukset, joita luulin omikseni, vietiin minulta. Ne vietiin minulta niin kuin kaikki, mikä meistä maailmaan antautuu, tulee viedyksi meiltä: tullakseen tuoksi maailmaksi, johon olemme langenneet. Minä vain en nähnyt sitä niin. Syytin sanani vieneitä sanojeni väärinkäytöstä, ja samoin syytin ajatukseni vieneitä ajatusteni väärinymmärtämisestä, vaikka todellisuudessa nuo toiset tekivät sanoillani ja ajatuksillani vain sen, mitä en itse osannut tehdä heidän sanoillaan ja ajatuksillaan – he tekivät minusta oman sanansa ja oman ajatuksensa. Sen he myivät kalliilla niille, joilla ei ollut sanoja eikä ajatuksia eikä ymmärrystä tai kykyä varastaa niitä.

Tämä oli kynnys, jolla seisoin ja josta katsoin vastaukseni kätkevään tuonpuoleiseen. Tällä kynnyksellä olin tullut ymmärtämään tämän: jos kirjoittaminen on tärkeää, jos lukeminen on arvokasta, niin on siksi ja vain siksi, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat elämäntapoja, elämisen taitoja, uskonhartautta, ja niin kuin minkä tahansa uskon arvo on siinä, mitä toivotaan ja mihin luotetaan, myös kirjoittamisen ja lukemisen arvo on uskon ja luottamuksen myötä syntyvässä kunnioituksessa niitä kohtaan, jotka lukevat ja kirjoittavat, ja siten ja viime kädessä kiitollisuudessa lahjoista, joita heiltä – itseltämme, toisiltamme – saamme. Kirjoittaminen on arvokkaaksi tekemistä, lukeminen on luottamista ja uskoa, eikä toinen synny ilman toista niin kuin toinen ei voi toista edeltää: ne ovat yhtä ja samaa elämää.

Siksi usko elämään ja usko kirjoittamiseen ovat yhtä, ja siksi luottamus lukemiseen ja luottamus elämään ovat sama asia. Koska en uskonut, että omat syyni kirjoittaa ja toisten syyt lukea olivat arvokkaita ja kunnioitettavia, kirjallisuus oli menettänyt arvonsa ja kunniansa, mutta kirjallisuus oli menettänyt arvonsa ja kunniansa myös siksi, etten enää arvostanut enkä kunnioittanut elämäntapaa, joka kirjallisuus oli, enkä elämää, jota kirjailija eli.

En halunnut enää kirjoittaa enkä lukea. En halunnut puhua enkä ajatella. Tahdoin luopua omaisuudestani. Tahdoin antaa kaiken pois. Tahdoin tulla nimettömäksi ja kadota lahjani myötä.

En halunnut elää. Tahdoin kuolla.

Sen minä löysin. Ainoani.

Löytäessäni sen, löytäessäni välttämättömän loppuni, löysin myös ainoan elämäni, yhtä ikuisen kuin kuolemani.

Mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa, ettemme voi kysyä runouden arvoa kysymättä elämän arvoa, olemassaolon arvoa. Se tarkoittaa, että kaikki arvo on yhtä ja samaa, sen koti yhteinen ja tuttu, eikä sillä ole koskaan ollut toisia kasvoja, ei koskaan toista ääntä kuin tämä: minä rakastan sinua, koska olet täällä. Älä mene pois. Älä jätä minua yksin.

Tämä on lahja, jonka se antaa meille. Olen kiitollinen siitä, enkä ymmärrä, mistä muusta kirjoittaisin, miksi muuten enää kirjoittaisin, mitä muuta varten olisin olemassa kuin tämän tähden. Kaikki muu on yhdentekevää, kaikki muu katoaa, eikä meistä jää mitään jäljelle, ei muistoa, ei tuhkaa, ei untakaan. Se on ihanaa. Se on kauneinta, mitä tiedän: luovuttaa. Koska vain siten voimme löytää sen, mikä kantaa.

 
Viitteet

  • Artikkelin kuva Paul Cézanne: Young Man With a Skull, 1839.
Facebook
Twitter
RSS