Totuudesta ja tarkkuudesta – työni kirjailijana ja kääntäjänä

Poesian Runoalue 16.12.2016, Topeliuksenkatu 16, Helsinki.

Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää Poesiaa kutsusta tulla tänne Runoalueelle luennoimaan. Näin pakotitte minut miettimään, mitä olen tehnyt aiemmin ennen kuin olen päätynyt kohtaan, jossa nyt seison.

Liititte kutsussa myös yhteen työni kirjailijana ja kääntäjänä, mikä tuntuu varsin perustellulta. Kun lähdin jäsentämään esitelmää, ymmärsin, miten yhteen punottuja nämä molemmat työni ovat.

Esitelmän kirjoittaminen myös laukaisi kysymyksen: miten tästä eteenpäin? Mitään selkeää vastausta minulla ei tietenkään ole. Mutta tunne siitä, että olen elämässäni ja kirjoittamisessani taitekohdassa, nousi vahvasti esiin. Niinpä lähdenkin liikkeelle toisesta taitekohdasta.

*

Tapahtumat 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa, kun Berliinin muuri murtui, Neuvostoliitto kaatui ja kylmän sodan aikakausi päättyi, vaikuttivat ratkaisevasti suhtautumiseeni maailmaan ja itseeni sekä kirjoittamisen tuomiin mahdollisuuksiin ja haasteisiin.

Kasvoin Kekkosen aikana, UKK oli presidenttinä kun synnyin, ja jätti vanhana ja murtuneena tehtävänsä vuonna 1982.

Samana vuonna täytin 20. Tunsin, että aikuiselämäni alkoi juuri tuolloin, kun vanha valta romahti ja tuttu maailmanjärjestys murentui. Lähtemättömän vaikutuksen teki valokuva, jossa kaksi turvamiestä taluttavat lysähtäneen Kekkosen poispäin kamerasta.

*

Kun Neuvostokommunismi kaatui 1980-luvun lopussa, maailma muuttui hyvin nopeasti tavalla, jota tuskin kukaan oli pystynyt ennakoimaan tai edes uskaltanut toivoa.

Tuohon aikaan otin ensiaskeleeni runoilijana, esikoiseni Båge (suom. Jousi) ilmestyi 1988.

Teokseni oli tyypillinen esikoinen. Minulla oli paljon tärkeää sanottavaa, kirjoitin sekä runoja että proosaa, kokeilin eri tyylilajeja, hain ilmaisutapaani.

Toinen kirjani, Det jag har (suom. Se mikä minulla on) ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1990. Siinä nousevat jo selkeämmin esiin ne kirjoittamiseen liittyvät kysymykset, jotka ovat minulle tärkeitä.

Olin ottanut syviä vaikutteita ajassa liikkuvista ajatuksista runokielen leikillisyydestä, itsensä poispyyhkimisestä, fragmentoitumisesta, itseriittoisuudesta. Opiskelin kirjallisuutta yliopistolla, mutta kirjallisuusteoria oli mielestäni vähemmän kiinnostava kuin tanssiteoria. Luin paljon teoksia modernista tanssista, ja minussa herättivät vastakaikua etenkin Merce Cunninghamin ajatukset tanssijan mahdollisuuksista luoda merkityksiä liikkeiden kautta (eikä päinvastoin niin, että liike ilmentäisi tiettyä merkitystä).

Hain kirjoittaessani liikettä ja musikaalisuutta ja painotin kielen auditiivista puolta. Pyrin kirjoittamaan runoja, jotka eivät selkeästi viittaisi mihinkään ja jotka eivät loisi mielikuvia lukijan päähän. Halusin, että kieli olisi jatkuvassa liikkeessä, sen rytmi, sointu ja poljenta olisivat hallitsevia ja nimenomaan äänteet loisivat merkityksiä, siinä määrin kuin runoni yleensä ottaen olisivat ”merkitseviä”.

*

Pisimmälle vein tämän pyrkimyksen kirjan osastossa nimeltä ”Handgemäng med Hermes tredubbelt störst”, ”Käsirysy Hermeksen kanssa, kolminkertaisesti suurin”.
Se koostuu runoista, joita tein leikkaamalla vuosien varrella minulle kertyneitä (hyvin merkityksellisiä…) sitaatteja pieniksi palasiksi. Lainausten joukossa oli esimerkiksi Marilyn Monroen lausahdus: ”I’ve always thought that symbols were those things you clash together”, mikä oli mielestäni nerokas.

Laitoin laput baskeriin, josta poimin ne ja kokosin sitten tiettyjä sääntöjä noudattaen runoiksi.

Ensimmäisessä runossa (jonka otsikko on kuvaavasti ”Leka”, ”Leikkiä”) on neljä säettä, toisessa viisi jne.

Tässä esimerkkeinä ”Leka” ja sitä seuraava runo ”Universaler”:

Leka

Nu skall jag verkligen just
Därför semantiskt tom)
I en hermetisk struktur
Hos någon annan (och

*

Universaler

Tänk dig för två gånger nu
Skall jag verkligen
I mänskan från livet vad älskas kan
De är vad jag kan
Förstå

Olin ajatellut, että hyväksyisin runot siinä muodossa, kun sattuma ne loisi, ja että saisin ne soimaan säejaoilla ja muilla typografisilla keinoilla, kuten käyttämällä kursiivia. Jouduin kuitenkin huomaamaan, että joissain kohdin syntyi merkityksiä, joita en halunnut sisällyttää kirjaan, jonka kannessa oli minun nimeni. Koe osoitti minulle, että kielestä ei ole puhtaaksi musiikiksi, myös rytmin ja soinnun läpäisemänä se säilyttää kykynsä viitata aistimaailman ilmiöihin. Kielen kykyä merkitä voi venyttää, laimentaa ja hämmentää, mutta sen viittaavuutta ei voi pyyhkiä pois, ja näihin kielen luomiin viittauksiin ja merkityksiin sillä kirjoittavan kirjoittajan on pakko ottaa kantaa. Omaa vastuutaan siitä, mistä ja miten kirjoittaa ja mitä tuo julki, ei myöskään voi pyyhkiä pois.

Ja miksi pyrkiäkään siihen?

Miksi valitsisi kielen ilmaisuvälineekseen, jos ei haluaisi tutkia ja ottaa käyttöön kaikkia sen eri ulottuvuuksia ja tarjoamia mahdollisuuksia?

*

Mullistukset 1980-luvun lopussa ja 90-luvun alussa toivat maailman lähelle ja vahvistivat tunnettani siitä, että kirjoittaminen, myös runojen kirjoittaminen, on vastuullinen tehtävä eikä sitä tehdessä saa sortua harrastamaan itseriittoista ”kielellistä leikkiä”.

Kielen suhteesta ympäröivään maailmaan tuli minulle keskeinen mielenkiinnon kohde, ja sellainen vanhanajan latautunut käsite kuin ”totuus” nousi esiin.

Tässäkin havahtumisessani valokuvalla oli suuri merkitys.

Kyseinen kuva oli niin sanotusta Timisoaran verilöylystä, ja siinä mies itki naisen ja vauvan murjottujen ruumiiden vieressä.

*

Romanian vallankumous oli lähtenyt liikkeelle vuoden 1989 lopussa Timisoaran kaupungista Länsi-Romaniasta. Joulukuun puolessavälissä siellä oli suurmielenosoitus maan diktaattoria Nicolae Ceausescua vastaan. Ceausescun vihatut ja pelätyt Securitate-turvallisuusjoukot kukistivat rajuin ottein mielenosoituksen ja surmasivat ja haavoittivat monia mielenosoittajia. Pari päivää myöhemmin osoitettiin mieltä Bukarestissa, ja joulupäivänä Ceausescu sekä hänen vaimonsa syöstiin vallasta ja teloitettiin.

Vallasta syöksemisen jälkeen länsimainen media päästettiin Romaniaan todistamaan yksinvaltiaan hirmutekoja, ja pian maailmalle levisi valokuvia Timisoaran joukkohaudoista. Myöhemmin selvisi, että osa valokuvista, niiden joukossa minua niin järkyttänyt valokuva itkevästä miehestä naisen ja vauvan ruumiiden vieressä, olivat paikallisten lavastamia kansainvälistä mediaa varten. Ruumiita oli tuotu kaupungin ruumishuoneilta ja hautausmailta. Timisoaran verilöylystä tuli median harjoittaman manipuloinnin ja sensaatiohakuisuuden symboli.

Minut nämä tapahtumat syöksivät pohdintoihin totuudesta ja kuvan ja kielen suhteesta todellisuuteen. Päällimmäisenä ei niinkään ollut tuohtumus siitä, että minua ja muuta maailmaa oli johdettu harhaan. Ehkä olikin oikeutettua manipuloida todellisuutta hieman, jotta turtunut maailma ymmärtäisi koettujen julmuuksien laajuuden?

Ja mikä on totuus ihmisistä, jotka ovat valmiita kaivamaan ruumiita haudoista ja niiden avulla lavastamaan hirmutekoja? Tällainen teko todistaa heidän epätoivostaan, ja ehkä tämä puoli totuudesta olikin kaikkein järkyttävin. Mutta tämän totuuden paljastuminen edellytti myös, että totuus kuvien lasvastetusta luonteesta tuli julki.

En pysty luomaan uudestaan ajatuksenkulkuani, mutta noista tapahtumista lähtien totuus ja totuudellisuus nousivat keskeisiksi arvoiksi kirjoittamisessani.

Siteeraan, mitä kirjoitin vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassa Författaren själv (suom. Kirjailija itse), jossa kukin kirjailija sai omin sanoin kuvata kirjailijantyötään.

Esittelytekstissäni totean heti alkuun, että maailma on perustuvanlaatuisesti muuttunut, muureja on kaatunut, uusia on ruvettu rakentamaan ja toiset taas seisovat kuten aikaisemminkin. Mutta se on varmaa, että maailma on mullistunut. Jatkan:

HR:n kohdalla se on johtanut siihen, että hän nyt kiertää kehää kysymyksen ”Mikä on totuus?” ympärillä. Ja jos ei Totuus, niin edes eräänlainen totuus. Mitkä versiot maailmasta ovat totuudellisempia kuin toiset, entisessä Neuvostoliitossa, tässä maassa, Suomessa, hänen omassa elämässään esimerkiksi? Kielessä esimerkiksi? /…/ HR kirjoittaa nyt isoissa vyöryissä. Hän kiertää, ympäröi ja kuvaa ’todellisuutta’, siinä missä hän aikaisemmissa runoissaan puhui todellisuudesta käsin.1

Sitaatin lopussa käytän ruotsiksi ilmaisua ”talande ur”: ”Ett cirklande, inringande, beskrivande av ’verkligheten’, till skillnad från de tidigare dikternas talande ur.”

Tässä on huudon ajatusta.

Olin aikaisemmin ajatellut, että kieli todellisuuden puristuksessa virtaisi minusta ”puhtaana” ja pyyteettömänä ulos. Olin pitänyt kaikkia pyrkimyksiä kuvata todellisuutta paitsi mahdottomina myös väkivaltaisina sen monimuotoisuutta kohtaan. Koskaanhan kielellä ei pysty tekemään oikeutta pienimmällekään universumin osaselle.

Nyt painotus kuitenkin siirtyi: vaikka totuus ja totuudellisuuteen pyrkivät kuvaukset ovat aina jossain määrin epätyydyttäviä eivätkä ne voi olla muuta kuin likiarvoja, on elintärkeää, että niihin pyrkii. Että myöntää totuudelle sille kuuluvan arvon, että suorastaan kumartaa sen edessä.

Tällä tiellä olen edelleen. Miellän totuuden tietynlaiseksi ”järjestäväksi voimaksi”. Ajattelen että kieli, kun totuus vaikuttaa siihen, muodostaa tietynlaisia kuvioita, aivan kuten rautalastut kerääntyvät magneetin ympärille tai kylmä ilma saa vedenpisarat järjestäytymään yksilöllisiksi lumikristalleiksi, tai kuten solut kohdussa jakautuvat ja niistä ajan myötä muodostuu uusi ainutlaatuinen ihminen, raajoineen, sisäelimineen, hermoineen, aisteineen, rajattomine mahdollisuuksineen…

Tähän liittyy myös ajatus orgaanisuudesta, siitä että runot ja muut taideteokset kasvavat esiin ajan myötä. Näen totuuden aurinkona ja sen säteet edellytyksenä sille, että jotain kasvaa näkyviin. Olen siis melko puhdasoppinen romantikko, ja yhdyn englantilaisen runoilijan John Keatsin sanoihin: ”… jos runous ei synny yhtä luonnollisesti kuin lehdet puuhun, on parempi että se ei synny ollenkaan.”

*

Haluan tässä vaiheessa siteerata Inger Christensenin runoa ”Koboltbomben findes”, ”Kobolttipommi on olemassa”, kokoelmasta Alfabet, suom. Aakkoset, joka on ollut minun pysyvä seuralaiseni jo monta vuotta.

Luin sen sattumalta toissa-aamuna ja hätkähdin, sillä Christensen käyttää tosiaankin runossa sanaa ”totuus”. Runon lopussa kehotetaan ajattelemaan ”kuin lehti puussa/ ajattelee, kuin varjo ja valo/ kuin fosforesoiva kaarna ajattelee/ kuin kotelot syvällä/ kaarnaihon alla ajattelee” jne, luettelo luonnonilmiöistä jatkuu.

Sitten puhutaan hiekanjyvästä: ”jossa niin nerokas fossiilinen elämä lepää matkan jälkeen /…/ merkki johon totuus,/ kuin olento, heijastuu,/ näe kuinka/ totena, armoa täynnä”.2

Näin ajattelen, näin pyrin ajattelemaan. Totuus heijastuu joka ikiseen pikkuriikkiseen universumin osaseen, ja pyrkimyksenäni on antaa sen heijastua kirkkaana tai sumeana myös minun runoihini ja niistä edelleen ulos.

*

En pysty tämän luennon puitteissa tarkemmin tutkiskelemaan Christensenin runoa, varsinkaan kun en ole löytänyt siitä suomenkielistä käännöstä, ruotsinkielisiä käännöksiä on olemassa useampikin. Mutta se kuuluu niihin runoihin, jotka ovat vaikuttaneet eniten ajatteluuni ja kirjoitustyöhöni.

Kehotan sinua, jos runo ollenkaan resonoi sinussa, ja myös jos se herättää vastustusta, lukemaan sitä ja antamaan sen vaikuttaa sinuun juuri sillä tavalla, kuin se nyt sinuun vaikuttaa.

*

Palaan 1990-luvun alkuun, jolloin kirjoitin Författaren själv -kirjassa totuuden ympärillä kiertämisestä ja isoissa vyöryissä kirjoittamisesta.

Seuraava kirjani, runokokoelma Det finns ingen annanstans (1994, nimi on monimerkityksellinen ja hankala kääntää, ehkä osuvin käännös olisi Ei ole muuta paikkaa), ei kuitenkaan sisällä näitä vyöryjä, vaan melko suppeita runoja ja proosarunoja.

Se sai hämmentyneen vastaanoton, niin hämmentyneen, että päätin antaa runoilijan minussa levätä ja siirtyä joksikin aikaa kirjoittamaan proosaa. Kaiken lisäksi halusin kirjoittaa proosaa, joka olisi ”läpinäkyvää”, niin että lukija ei kiinnittäisi huomiota kieleen, vaan näkisi kuvaamani ympäristöt ja tapahtumat ikään kuin elokuvana.

Sivumennen haluan mainita, että kesti 20 vuotta ennen kuin koin, että joku perinpohjin ymmärsi mihin olin pyrkinyt Det finns ingen annanstans -kokoelmassa. Viime vuonna näihin aikoihin ruotsalainen kriitikko Elisabeth Hjorth piti esitelmän, jossa hän käsitteli väkivaltaa ja väkivallattomuutta, tai haavetta mahdollisesta väkivallattomuuden tilasta, kyseisessä kirjassani sekä Matilda Södergranin runokirjassa Hon drar ådrorna ut (2008, suom. Hän vetää suonia ulos).

Tämä täysin yllättävä ja niin ilahduttava tarkkanäköinen luenta kirjastani sai minut päättämään, etten koskaan enää tuhlaa aikaani kirjojeni vastaanotosta valittamiseen…

*

Kokoelmassa jatkan pohdintoja kielen ja todellisuuden suhteesta ja varsinkin näkemisestä ja nähdyn kuvaamisesta kirjoittamalla. Luen teille viimeisen osaston, jossa käsittelen katseen potentiaalista väkivaltaisuutta. Pidin luontoa ihmistä onnekkaampana, koska toisin kuin meillä ihmisillä sillä ei ole erottelukykyä ja mahdollisuutta tai pakkoa valita. Luonto ei ”näe” vaan luo sokeasti. Koivu ei joudu harkitsemaan minkälaisen lehden loisi vaan luo täydellisen koivunlehden toinen toisensa jälkeen.

Me sen sijaan näemme ja joudumme valitsemaan mitä teemme, sanomme, kirjoitamme ja joudumme ottamaan vastuun tekemisistämme. Pimeys, sokeus ja kielen äänteelliset ulottuvuudet toimivat myös tässä pehmittävänä vastavoimana.

Scener som strålar beständigt
Så stå där skärpt och bländad
Strålarna äter sig styvnande in i nackens spärr
Det är här det pågår Just här sveks andan
Och den som drog efter den segnade utan ände ner
Överlämnad i det andras armar
”Och allt blev genomskinligt och ingenting tätnade”

Det där som flämtar, svep det därför fort

*

Börja om från skynke

Löv sköljer

De spolar genom soprummet

De skvalar en vietnamesisk helig sång

*

Som människor som förgås av skräck
Blossar förstört och fortfarande levande
Och varsnar löv och någonting annat
Sövande besynnerligt, som vissnande löv ibland kan ha

Hjälp just mig, jag är beredd
Med utsprucken mun och blottat öga

*

I blindhet står träden höljda
Mänskor går och ser mellan dem

Och vanställs och vissnar och dör
I vikande mörker som skepnader, löv

Sköljer ibland all sömn

*

Blindöga svep
Löv sköljer blint
Sköljer öga sköljer bloss
Löv svep löv Blossa
Blint blint

*

Det syns i dina ögon hur mycket gud du nog tänker att du är
”Jag skyler mig med blickens sköld mot att vara sedd”
Men också din blick är alltid redan sedd
Träd förskonade från blicken gör löv
Hölj det stympade i ett skynke
Smycka det med löv
Smycka det

*

Kohtaukset jotka säteilevät iäti
Seiso siinä terävöityneenä ja häikäistynä
Säteet pureutuvat jähmettyen jäykkään niskaan
Se tapahtuu täällä Juuri täällä henki loppui
Ja se joka veti henkeä vajosi loputtomasti
Toisen käsissä
”Ja kaikesta tuli läpinäkyvää, eikä mikään tihentynyt”

Se joka huohottaa, kääri se siksi nopeaan

*

Aloita uudestaan peitteestä

Lehdet huuhtovat

Huuhtoutuvat jätehuoneen läpi

Helisevät vietnamilaista pyhää laulua

*

Kuin ihmiset jotka kuolevat kauhuun
Hehkuvat tuhoutuneina ja yhä elävinä
Ja havaitsevat lehtiä ja jotain muuta
Nukuttavaa, outoa, sitä mitä kuihtuvissa lehdissä joskus on
Auta juuri minua, olen valmis
Suuni on puhjennut ja silmäni paljaat

*

Sokeuteen verhottuina seisovat puut
Ihmiset kulkevat ja näkevät niiden välissä

Ja vääristyvät ja kuihtuvat ja kuolevat
Haihtuvassa pimeydessä kuin hahmot, lehdet

Huuhtovat joskus kaiken unen

*

Sokea silmä pyyhi
Lehdet huuhtovat sokeina
Huuhtovat silmää huuhtovat hohdetta
Lehdet pyyhkikää lehtiä Hohtakaa
Sokeasti sokeasti

*

Silmissäsi näkyy kuinka paljon sittenkin uskot olevasi jumala
”Verhoan itseni katseen kilvellä jotta minua ei voisi nähdä”
Mutta myös sinun katseesi on aina jo nähty
Puut tekevät lehtiä katseelta turvassa
Kääri haavoittunut peitteeseen
Korista se lehdillä
Korista se
3

Seuraava runokokoelmani ilmestyi 2001, ja siinä suhtautumiseni silmään ja näkemiseen ei enää ole yhtä ristiriitainen. Olen hyväksynyt kuvakielen käytön runoissani, kuten myös kirjan nimi osoittaa: Den vita vinthunden (suom. Valkoinen vinttikoira, 2005).

Osittain tämä rennompi ja hyväksyvämpi suhde kuvallisen kielen käyttöön syntyi kääntämisen myötä, kiitos suomenkielisen uuden runon. Vuonna 2000 ilmestyi Peter Mickwitzin ja Tarja Roinilan toimittamina kaksi sisar-antologiaa: Ett svart får i motljus (suom. Musta lammas vastavalossa), johon uutta suomenkielistä runoutta oli käännetty ruotsiksi, ja Etupainoinen pyrstötähti, johon uutta suomenruotsalaista runoutta oli käännetty suomeksi.

Sain tehtäväkseni kääntää Jouni Inkalan, Riina Katajavuoren ja Merja Virolaisen runoja ruotsiksi. Näitä runoja kääntäessäni löysin kääntämisen ilon ja lähdin kulkemaan kääntäjän tietä.

Mielestäni löysin myös rennomman suhteen kielen mahdollisuuksiin ja ulottuvuuksiin: vaikutti näet siltä, että suomenkieliset uudet runoilijat käyttivät kielellisiä ilmaisuvälineitä miten lystäsivät eivätkä välittäneet siitä, että heidän kirjoitustapaansa saatettaisiin pitää anakronistisena tai kieliteoreettisesti tietämättömänä. Riikinruotsalaisessa runoudessa ja varsinkin kritiikissä oli silloin vallalla jonkinasteinen oikeaoppisuus. Minulle oli syntynyt ahdistava tunne siitä, että varsinkin naispuolisena runoilijana tuli kirjoittaa tietyntyypistä ”ei-symbolista”, semioottista runoutta, ranskalaisten teoreetikkojen Julia Kristevan ja Hélène Cixous’n oppien mukaan.

Varsinkin Jouni Inkalan estottoman metafyysinen kuvakieli herätti minussa ihmetystä ja aluksi myös vastustusta. Voiko joku todellakin vakavissaan kirjoittaa näin?

Mutta mitä paremmin pääsin kääntäessäni perille runoista, sitä vahvemmin rupesin tuntemaan kiinnostusta ja myös kunnioitusta. Miksi näin ei voisi kirjoittaa? Sehän synnyttää lukijassa varsin kiinnostavia mielenliikkeitä.

Otin siinä määrin vaikutteita Inkalasta, että rupesin kirjoittamaan hänen tuolloin suosimiaan kahden rivin säkeistä muodostuvia pitkiä runoja. Tuntui siltä, että tämä antoi runoille tietyn rytmin, jota ajattelin ”kävelyrytminä”, ja rennon vapauden siirtyä kuvasta toiseen.

Luen runon, jonka koin silloin ja koen vieläkin kirjani tärkeämmäksi. Siinä kuvataan eräänlaista jälleensyntymää.

På min födelsedag steg jag tidigt upp
Jag satt på kommandobryggan och såg

på soluppgången. Det var vackert
ute på havet. Himlen blårosa, dis,

is i olika mönster och formationer.
Någon sade att jag gick

genom löven på gatorna och log,
det kunde jag inte förneka.

Jag skulle berätta en eländeshistoria
men den fylldes av hopp. Sju fåglar

flög in och jag såg barnet bebådas.
Jag blev erbjuden flera slut

som att störta från en balkong,
gängvåldtas och ränna in i en bergvägg.

Men som en sengångare kryper lojt
i Perus djungel från gren till gren

beskrev jag tålmodigt början efter början.
När min skam vågade sig fra,

Tog jag tag om dess hand
och höll den som man håller en

som måste hållas i handen
i handen. Det skymde utanför

och lanternorna hade tänts, det var dags
för kalaset. Jag satt belägrad i salongen

Men blev lyft upp av nya, flyktiga och milda gäster,
beröringar av dem som varken bjudits eller anats.

De sade sina namn och en landgång växte fram,
steg för steg, över vattnet, och till stranden

*

Syntymäpäivänäni nousin varhain.
Istuin komentosillalla ja katselin

auringonnousua. Avomerellä
oli kaunista. Taivas sinertävän roosa, utua,

jäätä eri muodoissaan, muodostelmissaan.
Joku väitti että kävelin

puunlehtien läpi kadulla ja hymyilin,
sitä en voinut kieltää.

Aioin kertoa kurjasta kohtalosta
mutta kertomus täyttyikin toivosta. Sisään lehahti

seitsemän lintua, sain ilmoituksen lapsesta.
Minulle oli tarjolla monia loppuja

Kuten suistua parvekkeelta, päätyä
joukkoraiskauksen uhriksi, ajaa päin vuoren seinämää.

Mutta kuten laiskiainen vitkuttelee velttona
oksalta oksalle Perun sademetsässä

kuvailin kärsivällisesti alun toisensa jälkeen.
Kun häpeäni uskaltautui esiin

annoin sille käteni,
pidin kädestä kuten sellaista

jonka kättä pitää pitää
kädessä. Ulkona hämärtyi

ja lyhdyt oli sytytetty, oli juhlien
aika. Istuin salongissa piiritettynä

mutta kosketukset lennättivät minut mukaansa, uudet, liihottelevat,
lempeät vieraat, kutsumattomat, odottamattomat.

He kertoivat nimensä ja veden yli kurottui
askelma askelmalta maihinnoususilta.
4

Äänteellisyys on etualalla tämänkin kirjan joissakin osastoissa, varsinkin runosarjassa ”Vaggvisan och ringduvans rop”, ”Kehtolaulu ja sepelkyyhkysen huuto”, joka on mitallinen. Runomitat olen luonut itse Brahmsin kehtolaulun (joka soi soittorasiassani, kun olin pieni) ja sepelkyyhkysen huudon mukaan.

Luen pari runoa niin, että saatte runosarjasta jonkinlaisen käsityksen:

gömd sjön grön
koltrastungen
gömd sjöng ungen grön i tall
tallen sjunker
glömd är ungen
skogen grön sjönk sjöng djupt grön

                                        krossad sot krossad
                                        krossad sot krossad
                                        krossad sot krossad vit

*

spegel grön
sjöng mörk unge
djupt djupt sjunken blöt unge
ungen sjunker
sjunger mörker
jag kan inte se spegel

                                        vinge vit unge
                                        vinge svart ingen
                                        vinge ingen sjöng död

*

kätkössä visersi vihreä
mustarastaan poikanen
kätkössä männyssä visersi vihreä poikanen
mänty vajoaa
unohtuu poikanen
metsä vihreä vajosi visersi syvän vihreä

                                        murskana noki murskana
                                        murskana noki murskana
                                        murskana noki murskana valkea

*

kuvastin vihreä
visersi tummainen poikanen
syvälle syvälle vajonnut vetinen poikanen
poikanen vajoaa
visertää pimeää
en pysty näkemään kuvastinta

                                        siipi valkea poikanen
                                        siipi musta ei kukaan
                                        siipi ei kukaan laulanut kuolemaa
5

Käsittelen edelleen kaipuuta näkymättömyyteen ja näkemättömyyteen, että saisi olla osa luontoa kuten mustarastaanpoikanen, ilman inhimillistä erottelukykyä ja laulaa piilossa, vaistonvaraisesti, sanoitta.

Myös kirjan viimeinen runo, pitkä runo ”Den vita vinthunden”, on kirjoitettu itse luomani mitan mukaan. Pidän siitä, että on tietyt raamit, joihin runon on mukauduttava. Kun joutuu sopeutumaan rajoituksiin, usein käy niin, että tapahtuu jotain odottamatonta.

Käytin mittaa myös edellisessä kirjassani, runokokoelmassa Öar i ett hav som strömmar, suom. Saaria virtaavassa meressä, joka julkaistiin vuonna 2013.

Siinä suurin osa runoista (jotka eivät ole proosarunoja) on kirjoitettu klassisen japanilaisen kirjallisuuden tanka-mitan mukaan (tankaruno koostuu viidestä rivistä, joissa on 5+7+5+7+7 tavua). Kirjassa on myös jokunen haiku.

Pidän tätä kirjaa ja nyt syksyllä ilmestynyttä esseetä elden leende (suom. tuli hymyilevä) tärkeimpinä kirjoinani. Olen kirjoittanut ne sen jälkeen, kun olin menettänyt useamman läheisistäni ja myös itse sairastunut vakavasti. Ja toipunut!

Ajattelen, että nämä tapahtumat saivat elämäni syöksymään uudelle radalle. Elän niiden jälkeisessä ajassa ja olen vieläkin, ja tulen luultavasti aina olemaan, hämmennyksen vallassa. Elämäni on muuttunut sellaisella tavalla ja sellaisiin suuntiin, joita en osannut odottaa, ja tuntuu siltä, että mitkään kaavat eivät enää päde. Alkujärkytyksen jälkeen tämä on antanut, tai oikeastaan pakottanut minut hakemaan lisää vapautta ja liikkuvuutta, sekä tietoa ja ymmärrystä elämästä (ja kuolemasta). Ja koska kerran olen kirjailija, pyrin sanallistamaan tätä ymmärrystä.

*

Kuulen usein unissani lauseita. Tätä esitelmää kirjoittaessani kuulin eräänä yönä:
”Här är allt nära och möjligt”, ”Täällä kaikki on lähellä ja mahdollista”.

Siihen olotilaan olen monen vuoden mullistusten jälkeen päässyt, ainakin hetkellisesti.

Juuri tämä lause kuulostaa paremmalta ruotsiksi kuin tekemäni pikainen käännös suomeksi. Mutta kuulen joskus näitä lauseita muillakin kielillä, varsinkin suomeksi. Silloin ne ovat usein hankalia kääntää ruotsiksi. Luulen, että juuri siksi niitä lausutaankin unissani suomeksi, nimenomaan sillä kielellä pystyy ilmaisemaan jotain tärkeää, joka ei luonnistu ruotsiksi.

Kirjassani Öar i ett hav som strömmar on kaksi lausetta suomeksi, jotka kirjan lopussa käännän ruotsiksi ja selitän nooteissa.

Toinen on: ”Ehkä et minkään ääriin mee niin kuin meet henkesi ääriin”. Siinä ”henki”-sanalla on kaksi merkitystä ruotsiksi, ”liv” tai ”ande”.

Ja toinen ”En koskaan uskonut että se menisi umpeen”. Ilmaisulle ”mennä umpeen” ei löydy vastinetta ruotsiksi, se kun ilmentää sekä ajatusta haavan umpeutumisesta että tiettyä ajallista takarajaa, jolloin esimerkiksi laskun maksuaika umpeutuu.

*

Olen kirjoittanut nämä kaksi viimeistä kirjaa avoimesti omasta elämästäni käsin ja jatkan luultavasti kirjoittajana samalla linjalla. En kuitenkaan pidä itseäni minään paljastajana, vaan pikemminkin todistajana: tämän olen kokenut ja nähnyt, tästä käsin lähden liikkeelle, tämä elämässäni kohtaama ”totuus” säteilee kaikkeen siihen, mitä teen tai kirjoitan.

Nyt 20 vuotta sen jälkeen kun Författaren själv -kirjassa väitin kirjoittavani suurissa vyöryissä ja kiertäväni kehää totuuden ympärillä, väite pätee jotenkuten myös julkaisemiini teksteihin.

Tosin olen työstänyt tekstit elden leende -kirjassa niin, että monet niistä ovat melko lyhyitä ja ytimekkäitä. Vaikka tekstit usein vyöryvät esiin, kun aloitan kirjoittamisen, minussa on veistäjän pyrkimystä selkeyttää poistamalla. Nykyään tosin teen hieman useammin myös lisäyksiä ja poikkean aiheesta. Valitsin elden leende -kirjalle muodon, joka sallisi sen: teos koostuu 124 eripituisesta kappaleesta, toiset selkeästi esseististä proosaa, toiset runoa. Kirja sisältää myös lainauksia toisilta kirjailijoilta, varsinkin japanilaisesta klassisesta kirjallisuudesta. Kehyskertomuksena on matka Japaniin, jonka tein vuonna 2012.

Kirjassa tematisoin totuuden tavoittelemista ja sen saavuttamisen ja kiteyttämisen mahdottomuutta, ja kytken sen hiljaisuuteen. Luen teille kappaleen numero 107:

Det finns någonting jag kallar sanning, eller kunskap, en sorts övertygelse som jag ibland anar eller genomströmmas av. Ofta ger den sig till känna som en tvekan eller tystnad, en uppmaning att stanna upp eller låta bli att göra någonting, att till exempel säga någonting, eller att i ord försöka sammanfatta den här sanningen.
På den plats som jag återvände till såg jag annat och mer, kände och förstod jag annat och mer. Som i ett plötsligt ras hade allt förändrats. Men den kunskap som jag hade fått och nu tyckte mig besitta var till stora delar ordlös – den hade kommit så fort, det hade inte heller funnits tid att ens försöka uttrycka den. Ändå kändes det som om den var något jag redan var i besittning av, och att den redan hade förändrat min hållning och uppmärksamhet. Vad som nu krävdes av mig var en sorts anpassning, att jag skulle lita på mina sinnen, känslor, tankar och ingivelser, för att med tiden lära mig hur jag nu kunde finnas i världen, röra mig, tala och skriva.
Nu, efteråt, försöker jag ringa in den här återkomsten. Jag kretsar kring den tystnad som då slog ut och som inte låter sig uttryckas. Den har med tiden att göra, med att låta den utöva sin verkan så att osäkerheten vidgar sig, med att vänta och leva i själva frågorna. Kanske klarnar något, kanske upplöser sig ett hinder eller en konstellation. Eller kanske böjer sig livet, formar sig som rinnande vatten efter de hinder som kommer emot. /…/

*

Lopuksi hieman siitä suomenkielisestä runoilijasta, jolla on ollut ja edelleen on suurin vaikutus minuun, Mirkka Rekolasta.

Pidän Mirkkaa runollisena mentorinani ja itseäni onnekkaana, kun tällainen ainutlaatuinen runoilija on osunut tielleni, ja kun minulle on tarjoutunut mahdollisuus kääntää hänen tekstejään ja syventyä niihin entistä perusteellisemmin kääntämisen myötä. En voi kuvitella mitään muuta työtä, mikä tukisi paremmin minua sekä elämässä että omassa kirjailijan työssäni. Aina kun palaan hänen runoihinsa, esseihinsä ja aforismeihinsa, tunnen miten tietoisuuteni avartuu, ikään kuin ikkuna olisi avattu ja tuulenvire olisi päässyt kulkemaan sen lävitse.

Rupesin kääntämään Rekolaa 1990-luvulla. Julkaisin silloin Artes-nimisessä aikakauslehdessä Ruotsissa pienen valikoiman hänen runojaan yhdessä joidenkin Leena Krohnin Donna Quijote -kirjan tekstien kanssa (Krohnin kirjan Donna Quijote -hahmo oli saanut inspiraationsa Rekolasta).

Pidin Rekolan runoista heti kun rupesin lukemaan niitä, sekä äänensävy että kielen liikkuvuus ihastuttivat minua. Jollain tasolla ne tavoittivat minut heti, ja ihmettelin sitä, että niitä pidettiin ”vaikeina”.

Sivuhuomautuksena voin kertoa, että melko usein minusta on hankala lukea suomenkielistä runoutta. Usein minun on käännettävä runot vähintäänkin päässäni, jotta tunnen, että suurin piirtein ymmärrän ne ja mihin runoilija on pyrkinyt.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin istuin sattumoisin ruotsalaisen kustantajan Jonas Ellerströmin vieressä päivällisillä. Hän kysyi, ketä suomalaista runoilijaa haluaisin kääntää, ja rupesin ylistämään Rekolaa. Yllätyksekseni hän tiesi heti kenestä puhuin – Rekola oli vieraillut Malmöön runofestivaaleilla – ja ehdotti että tekisin pienen käännösvalikoiman.

Näin teinkin, ja En gynnsam plats för hjärtat (suom. Otollinen paikka sydämelle), ilmestyi samana vuonna, kun Mirkka Rekola täytti 80 vuotta. Vuosi oli 2011. Käännös on tavoittanut lukijansa yllättävän hyvin – pari runoilijaa on siteerannut siitä kokoelmissaan, ja myös Katarina Frostenson mainitsee Rekolan kokoelmassaan Sånger och formler (suom. Lauluja ja kaavoja), joka palkittiin tänä vuonna Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla.

Ilokseni Ellerströms-kustantamo onkin halukas kustantamaan sekä uuden runovalikoiman että valikoiman Rekolan esseitä. Luulen, että tämä myönteinen kiinnostus hänen runouttaan kohtaan ainakin osittain selittyy hänen runoilijalaadullaan.
Tällaista naispuolisen runoilijan kirjoittamaa itsetietoista ja kunnianhimoista, omaa maailmankuvaa kehittelevää runoutta, aforistiikkaa ja esseistiikkaa ei löydy Ruotsista. Tunnetuimmat, samaa sukupolvea Rekolan kanssa edustavat naispuoliset ruotsalaiset runoilijat käsittelivät runoissaan usein mustalla huumorilla höystettynä niin sanottua ”naisten elämää”, kotirouvana olemista ja suhdetta miehiin ja lapsiin. Heistä ehkä tunnetuimman, Sonja Åkessonin, tunnetuin kirja on nimeltään Vara vit mans slav (suom. Olla valkoisen miehen orja).

*

Puhuin aikaisemmin siitä, miten ajattelen ”totuutta” ikään kuin kirjoittamiseni ja ajatteluni aurinkona, ja pyrin antamaan sen säteiden vaikuttaa kaikkeen tekemiseeni.

Luulen, että Mirkka Rekola harvoin, jos koskaan, käytti sanaa ”totuus”.

En keksi tekstiä, missä hän olisi sitä käyttänyt. (Tämä olisi kiinnostava tutkimuksen kohde: miksi hän vältti sitä, jos vältti?)

Sen sijaan hän käyttää sanaa ”tarkkuus”. Näin esimerkiksi esseessä ”Kehä joka murtui” (esseekokoelmassa Muistinavaruus, 2000), kun hän kertoo nuoruudestaan Tampereen kahtiajakautuneessa maailmassa. Siinä hän toteaa: ”Minussa oli mykistävää tarkkuutta.”

Ajattelen, että tämä tarkkuus on tiiviissä vuorovaikutuksessa sen totuuden kanssa, jonka toivon heijastuvan sanoihini, kun kirjoitan. Mitään totuutta ei ole olemassa ilman tarkkuutta, ja tarkkuus, joka ei ole yhteydessä totuudellisuuteen, on merkityksetöntä pilkunviilausta.

*

Ajatus runon ja elämän orgaanisuudesta, niiden esiin kasvamisesta ajan myötä, on Mirkka Rekolan poetiikassa keskeinen. Hän korosti että: ”Runous on merkityksen elämä. Toivon sen rakentuvan, en rakenna sitä.”

Hän painotti usein myös ”kysymyksissä elämistä”, että kysymyksiä ei voi vastata pois, vaan pitää antaa itse elämän vastata niihin. Kun kysymys on haihtunut, elämä on antanut vastauksensa.

Lähtökohta hänen runoissaan ja ajattelussaan on aina yksilön kokemus, vain siitä käsin voi syntyä jotain uutta. Näin hän kirjoittaa esimeriksi esseessä ”Haukka lentää, kala sukeltaa” Sami Feiringin toimittamassa kirjassa Mitä aforismi tarkoittaa? (2013).

Mitä uutta on auringon alla? Ei mitään muuta kuin jokaisen omat kokemukset. Vain se on uutta. Miten sen saa sanotuksi ja miten se tulee kunkin yksilön kautta, on ilmaisua. Jos pyritään uutuuteen uutuuden vuoksi, ei siellä sitten ole enää oikein mitään. Se pätee myös aforismiin. Todella uutta on vain se mikä syntyy uuden kokijan kautta. On turha kuvitella, mitä sen pitäisi olla.

Toisaalta hän painotti – ja tämä on minulle tärkeätä ja siteeraan sitä elden leende -esseessäni – että kokemuksistaan ei tarvitse yrittää saada otetta, niistä ei tarvitse kirjoittaa, vaan niiden voi antaa ”diffundoitua” (kyllä, hän käytti nimenomaan tätä sanaa!). Kun jättää ne rauhaan, ne voivat nousta näkyviin kirjoitetussa.

*

Ajattelin tähän loppuun lukea proosarunon kirjastani Öar i ett hav som strömmar.

Siinä pyrin kuvaamaan poetiikkaani, joka tietenkin liittyy myös elämiseen, elämänkatsomukseeni. Kirjoitan näkemisestä ja näkymisestä, kuvaamisesta, rakentamisesta ja rakentumisesta. Teksti pohjautuu uneen. Ymmärrän sitä jollain tasolla, mutta ajattelen, että runo ilmaisee näkemystäni paremmin kuin mitkään selitykset.
Luen sen sekä ruotsiksi että suomeksi, suomenkielisen käännöksen on tehnyt Mirkka Rekola. Viimeisenä vuotenaan hän ilokseni jaksoi tehdä käännöksen, ja oli vielä mykistävän tarkka.

Allt är födelse, och vid födseln får alla en kamera. Som i filmen om barnen på en bordell i Calcutta som fick kameror av en ung kvinnlig fotograf. Hon ville rädda dem. De fick varsin kamera men skulle själva använda den, dokumentera sitt liv, sin värld. Också du måste rädda dig själv, fotografera och låta dig fotograferas. Som nu när du klättrar uppför den här konstiga anordningen. Den liknar en stege och vidgar sig högst upp i en halvcirkel. Det är svårt att klättra men du klarar det, du är nästan akrobatisk, särskilt som du samtidigt tecknar av de olika skedena i klättringen. Väl uppe betraktar du den färdiga teckningen. Den föreställer en kvinna i en klänning, hennes ena bröst är vitt och det andra svart. På fotografierna av klättringen ser man varken dig, den konstiga anordningen eller kvinnan i klänningen. Du beklär ett rums väggar med dem och ser, de föreställer din födelse. Hit in strömmade du, här bland soffor, länstolar, gardiner, stereoanläggningar, teven, krukväxter framträdde du, härifrån strömmar du ut

*

Kaikki on syntymää ja syntymässä saa jokainen kameran. Niin kuin filmissä Kalkutan bordellista bordellin lapset saivat kameran nuorelta naisvalokuvaajalta. Hän halusi pelastaa lapset. Jokainen lapsi sai kameran ja hänen piti itse käyttää sitä, dokumentoida elämäänsä, maailmaansa. Niin sinäkin voit pelastaa itsesi, kuvata ja suostua kuvattavaksi. Niin kuin nytkin kun kiipeät tässä konstikkaassa rakennelmassa. Se muistuttaa tikapuita ja tuolla korkealla avartuu puoliympyrä. On vaikeata kiivetä mutta sinä selviät, olet melkein akrobaatti, sinähän piirrät kiivetessäsi kaikki nuo matkan vaiheet. Ylhäällä voit sitten katsoa valmista piirustusta. Se esittää naista leningissä jonka rinnus on toiselta puolelta valkoinen, toiselta musta. Valokuvissa kiipeilystä ei näy sinua, ei konstikasta rakennelmaa eikä naista leningissä. Sinä päällystät huoneen seinät kuvilla ja näet että ne esittävät syntymääsi. Tänne sinä ryntäsit, tänne sohvien, nojatuolien, verhojen, stereolaitteiden, televisioiden, ruukkukasvien sekaan sinä ilmaannuit, täältä ryntäät ulos

Facebook
Twitter
RSS
  1. Käännös HR.
  2. Käännös HR.
  3. Suomennos Merja Virolainen, Valkoinen vinttikoira, Tammi 2005.
  4. Suomennos Merja Virolainen, Valkoinen vinttikoira, Tammi 2005.
  5. Suomennos Merja Virolainen, Valkoinen vinttikoira, Tammi 2005.