Ylijäämästä ja monimuotoisuudesta

I

Miksi tehdä kirjoja noin tarkasti? Usein törmään tähän kysymykseen, toisinaan suoraan esitettynä, mutta sitä useammin taustalla kuumottavana asiana, jota ei sanota.

Kysymys ei ole kaukana siitä toisesta: miksi tehdä kirjoja ylimalkaan? Sellaiseen kysymykseen voi olla vaikea vastata. Lisäksi taustalla kajahtelee vielä kolmaskin kysymys: miksi lukea kirjoja?

Yritän hetkellisesti löytää mielekkään tavan ajatella näitä erillisinä kysymyksinä ja vastata ensimmäiseen suppeasti. Samalla sivuan joitakin virhepäätelmiä, joiden koen toistuvan kirjallisuuskeskusteluissa.

II

Verkkoympäristön vaikutuspiirissä kirjallisuus näyttäytyy aiempaa selkeämmin juuri keskustelunaiheina. Läsnäolo verkossa samaistuu mielipiteiden esittämiseen: ollakseen olemassa on sanottava jotakin, mikä käytännössä tarkoittaa mielipiteenmuodostusta. Tässä kokonaisuudessa kirjat redusoituvat keskustelunaiheiksi (topic), eikä keskustelun itseisarvoisuutta juurikaan tule kyseenalaistettua – on tärkeää, että keskustellaan, ja se mikä herättää keskustelua on joka tapauksessa jossain määrin onnistunutta/oikeutettua/kiinnostavaa/tärkeää.

Myös kirjallisuus seuraa laajempaa tekstuaalisen talouden virtausta, jossa verkkopuheelle tyypillinen poleemisuus, provokaatio, agonismi sekä päivälehti- ja blogikieltä lähenevät diskurssit jakavat yhteisen kentän. Sellaisen retoriikan piirissä kirjallisuus on jonkinlaista mielipiteiden ja laajemmin keskustelun kasvualustaa, kuten kaikki muukin. Mutta päivälehti- ja verkkopuheen perspektiivistä käsin erilaisten kirjallisuuksien omalaatuisuuksia voi olla vaikea ellei mahdoton havaita. Verkkoympäristö, samoin kuin sanomalehtikieli, tuottaa jonkinlaista lumisokeutta omassa sulkeumassaan. Se, mikä ei syystä tai toisesta lankea aikakäsitykseltään tai muuten tuossa ympäristössä sulavaan muotoon, näyttäytyy tapauksesta riippuen vaikeana, epäautenttisena tai monimutkaisena.

Oikeastaan ongelma on vielä laajempi. Jo vanhastaan äidinkielen ylioppilaskokeiden keskiössä tuntui olevan mielipidekirjoituksen lajityyppi. Ajateltiin, että yleissivistykseen kuuluu ennen muuta kyky ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, minkä välttämättömänä ehtona näyttäytyi kyky muodostaa mielipiteitä johonkin annettuun päivänpoliittiseen kysymykseen.

Tässä kohtaa riittää todeta, että kirjallinen kokemus sijaitsee jossain toisaalla.

III

Käsillä oleva uusi verkkolehti Noesis keskittyy tekstilajiin, jota voi kutsua luennaksi. Näkökulma on väheksytty, ehkä siksi, että monikkomuodossa taivutettaessa käsite saa osakseen hankalaa homonymiaa ja sotkeentuu luentoon. Mikä pahinta, luennointi on lähellä ja merkityksiltään niin päinvastainen luentaan nähden, että taivutusmuotoja joutuu väistelemään.

Fredrik Hertzberg kirjoittaa Kiiltomadossa[1]: ”Viihdyttävä kritiikki, joka on kirjoitettu yleissivistyksen pohjalta ja joka lausuu näkemyksiään tuosta ja tästä, liikkuu yleensä ylätasolla, ei näe maaperää, materiaa, sanoja, syntaksia, muotoa. Se liikkuu yleisellä kulttuurin kiinnostuksen tasolla.”

Toiveeni liittyy täsmälleen samaan asiaan, jonka Hertzberg näkee kirjallisuuskritiikin ongelmaksi. Uupuu tarkkaa luentaa: luennan avaamaa tilaa auki piteleviä tekstejä. Tarkkaa luentaa tarkoista kohdista. Sellaisia tekstejä on, mutta vain vähän: esimerkiksi joissakin blogeissa ja toisaalta akateemisessa muodossa kirjallisuudentutkimuksen alueella. Mutta jos jotain, toivoisi silti enemmän aukilukemista, joka ei tarkoitakaan kiirehtimistä tulkintaan ja sitä myöten kontekstointiin, arvottamiseen jne. vaan yksinkertaisesti luetun herättämän kirjallisen kokemuksen tarkkaa kirjausta. Lokikirjaa.

IV

Antti Nylén kirjoittaa Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet -kokoelmassaan[2]:

En kykene täysin ymmärtämään runoilijoita, jotka kertovat poetiikassaan korostavansa kielen ”materiaalisuutta”. Pystyn ehkä ajattelemaan, että niin kauan kuin kieltä ei käytetä, se todellakin on eräänlaista rakennusainetta, valtava rakenteiden ja rakennuspalikoiden varasto, kielioppeihin, sanakirjoihin ja puhujien aivoihin tallennettu, hyvin kummallinen, pohjaton säkki.

Mutta heti kun valikoi sanansa ja asettelee ne johonkin – mihin tahansa – järjestykseen, tulee ilmoittaneeksi tai välittäneeksi jotakin, kunhan kuulolla on saman kielen ymmärtäjiä. Kielen materiaalisuus tai aistittavuus (kuulokuva tai kirjoitusasu) muuttuu käyttötilanteessa epäolennaiseksi, ja puheen sisällöstä, viestistä, tulee hirmuvaltainen pääasia.

Nylénin katkelma avaa yhdessä aiemman kirjojen tarkkuutta koskevan kysymyksen kanssa kohdan, johon on mahdollista vastata, silläkin uhalla että vastaus vaikuttaa yhdestä itsestään selvältä ja toisesta taas hermeettiseltä:

Ylijäämän ajatus.

Sanotaan, että kirjassa saa olla ylijäämää. Ja että pitää olla. Muutoin se on sisäsiittoista ja hygienian valossa tehtyä. Hiottua ja tuossa hiottuudessaan elämälle vierasta. Autenttinen kirjallisuus on välitöntä ja todellista. Rosoista.

Tosiasiassa koko hiomisen metafora on kelvoton, koska ylijäämä on kielen ytimessä. Sitä ei voi hioa pois. Tarkoitamme yhtä mutta tulemme samalla sanoneeksi jotakin muuta. Merkitys ei tyhjene oletettuun viestiin, ja niin palaamme siihen miten kirjassa oli. Kerta toisensa jälkeen. Ylijäämää. Merkityksessä ja sanotussa.

Tämä ylijäämä muodostaa kirjalle ominaisen maaperän (mater, äiti), johon lukijoina palaamme (sillä kirjallisuus on enemmän lukijoiden kuin kirjoittajien asia. Tästä syystä minulle on jäänyt epäselväksi, miksi kysellä kirjailijoilta yhtään mitään).

N. jatkaa[3]:

Heitä innostaa haave puhumisesta niin, että ei itsekään ymmärrä. Kysymyksessä on vanhanaikainen inspiraation idea: Jumala tai Runous kaappaa ihmiselimistön viestinsä tahdottomaksi kanavaksi.

(…)

Itse vain en – kirjailijana – alkuunkaan usko inspiraatioon. Olen täysin alistunut kielen julmaan tarkoittavuuteen, enkä toivo pelastusta siltä.

Mutta kahtalaisuus sukeutuu asetelmaa syventäväksi varjoulottuvuudeksi myös Nylénin tekstin kohdalla. Äkkiä puhuja piirtääkin kuvaa itsestään. Hänen ammatillista otettaan häiritsee tietty epävarmuus:

Ammattilainen ottaa tekniikalta sen, mitä tarvitsee. Eikä jää norkoilemaan, odottamaan armoa.

Se kuulostaa epäilyttävästi vaatimukselta tai ihanteelta, ei tosiasialta… Sillä on minulla sittenkin epäilykseni. Myönnän ne. En pysty viimeiseen asti vastustamaan ajatusta taiteen mystisestä alkuperästä.

(…)

Ehkä jopa korostan omaa määrätietoisuuttani kirjailijana – sitä, että minä hallitsen kielen älyn ja tahdon voimin, eikä se minua mokomalla ”materiaalisuudellaan” – pelkästä turhamaisuudesta? Ehkä se on pelkkää toiveajattelua.

(…)

Huomaan sen välillä silmäillessäni omia vanhoja tekstejäni. Älyllinen hallinta riittää vain tietylle rajalle asti. Sen takana tapahtuu tuntemattomia.[4]

Nylén kirjoittaa (tai puhuja puhuu) tässä useista asioista yhtä aikaa. Tai tulee kirjoittaneeksi. Muu ei olisi mahdollistakaan, mutta haluan alleviivata asiaa. En tiedä jakaako N. yhä vuosien takaisen lausuntonsa, jonka mukaan esseen puhujan hahmo on nähty liiaksi erillisenä kaunokirjallisen proosan fiktiivisistä hahmoista.

Niin tai näin, sitaattia voi lukea joko taidepoliittisena pohtielmana tai sitten puhujan hahmoa tapailevana identiteettikelana. Kirjallisuutena se on kuitenkin molempia, ja hyväksi kirjallisuudeksi teksti muuttuu vasta tässä kahtalaisuudessa. Puhuja puhuu asiaansa, viestiä, mutta tulee samalla puhuneeksi itsestään. Sukeutuu eräänlainen hahmoa syventävä varjo. Tekstin korpus, ruumis, johon lukija palaa (jos palaa), todentaa kerta toisensa jälkeen tämän kahtalaisuuden.

V

Materiaalisuus tarkoittaa ylijäämää, niitä syitä, joiden vuoksi lukija palaa sittenkin alkuperäiseen säkeeseen, siihen joka ei tyhjentynytkään viestiin.

Mutta ylijäämä ei koskaan ole mitä hyvänsä ylijäämää. Se on merkityksen pimeää materiaa, jonka täytyy löytää yhteinen painonsa tullakseen havaittavaksi. Se luetaan esiin kirjassa, vähä vähältä.

Nykyrunouden alueelle sijoittuviin teoksiin sopii usein vanha ajatus, jonka mukaan kirja opettaa lukemaan itseään. Tähän imuun voi suostua tai olla suostumatta.

Kirjan kyky opettaa lukemaan on suhteessa sen tiettyyn poeettiseen ehdottomuuteen, joka taas liittyy omaperäisyyteen. Ellei kirja ole omaperäinen, ei sen tarvitse myöskään opettaa ketään lukemaan, sillä kaikkihan osaavat jo lukea.

Usein kirjassa on lukuohjeiksi tunnistettavia avaintekstejä. Yhtä hyvin voi olla, että erillisten kohtien tietyt piirteet ovat oudolla tavalla sukua toisilleen, ja sitä kautta ilmimerkitysten takaa alkaa paljastua jotain toisenlaista.

Kirjalliset teokset todella ovat tässä suhteessa hyvin erilaisia. Tuohon erilaisuuteen voi tuskin kiinnittää liikaa huomiota.

VI

Kirjallisuudessa diversiteetti on oikeastaan kaikki kaikessa. Se, että kirjat todella ovat erilaisia.

Mutta diversiteetti, monimuotoisuus, on vaikeaa. Sitä on mahdoton ylläpitää suoraan. Oikeastaan ei ole mitään diversiteettiä (an sich, sinänsä), samoin kuin ei ole yleistä runouttakaan. Kaikki mitä voimme kirjallisuuden alueella viime kädessä tehdä, on puolustaa erilaisten kielellisten olioiden yhteismitattomuutta — asia, jota on yhtä vaikea puolustaa kuin hahmottaakin.

Vähän väliä törmään oletukseen, että koska nimekkeitä on paljon (tai kaiken aikaa yhä enemmän), on myös kirjallisen ajattelun diversiteetti ilman muuta yhä suurempi. Harmi ettei asia ole ollenkaan niin.

Diversiteetin käsite tuodaan kulttuurikeskusteluun ekologiasta, jonka piirissä kysymys monimuotoisuudesta jakautuu erilaisiksi ekosysteemien lajirikkauden mittareiksi. Tässä yhteydessä merkittävimmät toisistaan poikkeavat määritelmät lienevät eliölajien määrä ja erilaistumisen suure eliölajien perimää tarkasteltaessa. Riippumatta oikeastaan siitä, puhuuko analogia lajityyppien vai kirjallisten teosten erilaistumisesta ja määrästä, voimme nähdä, että siinä on merkittävää juuri kysymys erilaistumisesta.

Argumenttini tässä yhteydessä voisi oikeastaan olla seuraava: jotta puheella lajirikkaudesta ja monimuotoisuudesta voisi olla mitään merkitystä, sen täytyy kulloinkin maadoittua joihinkin tapauskertomuksiin, analogian mukaan niihin lajeihin ja viime kädessä yksilöihin, jotka ovat lopullisesti oman ainutkertaisen perimänsä (lajien kohdalla poolin) varassa.

Haluan alleviivata tätä kohtaa puhkeamiseen saakka. Vallitsee paradoksi, joka juontuu siitä, että teoksen on (analogian mukaan) kyettävä elämään (ja lisääntymään jne.) oman perimänsä puitteissa muiden teosten ja lukijoiden muodostamassa maailmassa. Mitään monimuotoisuutta ei voisi ilmetä vailla itsepintaisuutta, joka vallitsee kunkin teoksen perimässä. Perimää voitaneen tässä kutsua poetiikaksi.

VII

Jos puhujaa ei ymmärretä, ihmisillä on aina oikeus kysyä: ”Mitä tarkoitat? Voisitko hieman selventää?” Miksi kirjailijoilla olisi oikeus kieltäytyä vastaamasta? Kun tietynlaiset uskovaiset puhuvat ”kielillä puhumisesta”, he käsittääkseni puhuvat suunnilleen samasta kuin kielen materiaalisuutta korostavat runoilijat.[5]

Kirjallisuutta voi loputtomiin kritisoida piirteestä, joka tekee siitä vain kirjallisuutta. Myös Sokrates (Platonin kirjoitusten mukaan) kiinnitti huomion samaan: kirjojen kanssa ei voi keskustella samassa mielessä kuin olemme tottuneet keskustelemaan toisaalla. Mutta enemmän kuin kielillä puhumisesta on kirjallisuudessa kyse kielten kuuntelemisesta, ja niin ollen puhujan, tekijän ja tarkoittajan sijaan lukijasta.

Mitä hyvänsä kirjaa voi lukea myös huonosti, tahallaan tai vahingossa. Kirjallisuus on yksinkertaisesti aseeton asenteellista luentaa vastaan. Usein kun ihmiset tai toimittajat väittävät runouden olevan vaikeaa, tulee mieleen, että ehkä he ovat lukuyrityksissään sitoutuneet johonkin pidemmälle vietyyn poetiikkaan, niin ettei apparaatti oikein nivelly hetkeen, jolloin voisi oppia jälleen lukemaan.

Kokemukseni mukaan lukijoiden kysymykset ovat lopulta toisenlaisia kuin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissä esitetyt, joita voisi kuvailla muodoltaan laiskoiksi. Sellaisten esittäjä on kuin lapsi, joka on keksinyt toistaa keskustelussa kysymystä: Miksi? Lopulta juuri lukijan on kannettava vastuu. Laitettava itsensä likoon.

Tapaillakseni vastauksen alkuperäiseen kysymykseeni – Miksi tehdä kirjoja noin tarkasti? – joudun viittaamaan mahdollisuuteen, että on sittenkin olemassa lukijoita, joita ajaa pitkäjänteinen uteliaisuus paralleeleja todellisuuksia kohtaan. Ne eivät välttämättä ole toisaalla, kirjojen tuonpuoleisessa, vaan täällä. Sellainen siirtymä on mahdollinen vain seuraamalla erojen viitoittamaa tietä. Tarkasti.

Lisäksi uskon, että myös kirjoittajaan on syytä suhtautua vain eräänlaisena lukijana.
Viitteet

  1. ”Kirjallisuuskritiikin haasteet”, julkaistu 6.5.2013, http://www.kiiltomato.net/kirjallisuuskritiikin-haasteet/.
  2. Antti Nylén: ”Etsivä ei löydä”, Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, Savukeidas 2016, s. 57.
  3. Ibid., s. 58.
  4. Ibid., s. 60–61.
  5. Ibid., s. 57.

Valokuva: Olli-Pekka Tennilä

Facebook
Twitter
RSS