Ulko­saaristo 2000-luvun alku­vuosina. On kevät. Avaan Inger Christensenin Alfabetin ruotsin­noksen korke­alla kiikke­rällä laitu­rilla, noin puoli­toista metriä merenpinnan yläpuolella. Luen runokokoelman ensimmäiset rivit.

”Aprikoosipuita on, aprikoosipuita on.”

Kontrasti maiseman ja runon välillä on valtava. Männynlatvojen taakse kallioiselle kangasrinteelle piiloutuu parin neliömetrin laajuinen salaattiviljelmä ja kukkapenkki, multa on tuotu mantereelta veneellä.

Kun kääntelen kirjan sivuja kiihkeässä tahdissa, alan ymmärtää, mitä kaikkea avausrunon kaksi lausetta sisältää. Se on kuin siemen, josta runokokoelma kasvaa: avausvirke kurottaa kohti tulevaa ja ennakoi sitä, sisältää oman kasvunsa, kehityksensä ja tuhonsa koko potentiaalin.

* * *

Inger Christensenin runokokoelma Alfabet – Aakkoset – on systeemirunoutta. Se etenee runo runolta nimensä mukaisesti aakkosjärjestyksessä. Ensimmäisen runon substantiivit alkavat a-kirjaimella, toisen runon b-kirjaimella, kolmannen runon substantiivit c-kirjaimella. Siitä eteenpäin kutakin runoa tai osastoa hallitsee tietty kirjain, vaikka Christensen ottaakin tarvittaessa vapauksia. Hän myös toistaa aiempaa sanastoa.

Runokokoelma päättyy n-kirjaimelle omistettuun osastoon. En pääse alfasta omegaan, vaan matka katkeaa kesken aakkosten.

Alfabetissa on toinenkin rajoite: runot kasvavat kokoelman edetessä pituutta Fibonaccin lukujonon mukaisesti: runon pituus on aina kahden edeltävän runon säkeiden summa. Runojen säkeiden määrä karttuu kokoelman alusta tämän kaavan mukaan: 1, 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21, 34, 55, 89, 144, 233 ja 377. Viimeisessä runossa ei laskujeni mukaan ole 610 säettä, se vaikuttaisi loppuvan ennen aikojaan.

Kokoelman alkupuolella runot siis laajenevat hitaasti, lopussa räjähdysmäisen nopeasti. Ikään kuin kasvillisuus valtaisi aution maan.

Inger Christensen ei ole valinnut sattumalta Fibonaccin lukujonoa kokoelmansa rakenneperiaatteeksi. Biologisessa luonnossa esiintyy summautuvia prosesseja ja lukujonon lukuja sellaisinaan. Esimerkiksi kukkien terälehtien määrä on usein Fibonaccin luku. Monet kasvit kasvavat lukujonon tahtiin, koska se on niille tehokkain tapa, esimerkiksi terälehtiä mahtuu tällä tavalla mahdollisimman paljon pieneen tilaan, ilman että ne menevät toistensa päälle.

Jännittävää on sekin, että Fibonaccin lukujonon peräkkäisten lukujen suhde lähestyy kultaista leikkausta. Sekin piirre on tuttu biologisesta luonnosta. Lukujono synnyttää vaikutelman orgaanisesta kasvusta – mutta heti toisesta runosta alkaen tekstiin ilmestyy alkuaineita ja kemiallisia yhdisteitä. Kukkien ja marjojen seassa kummittelevat vety ja bromi. Se tuntuu jossain määrin uhkaavalta.

* * *

Aakkoset ovat ihmisen keksintöä, loputtomia mahdollisuuksia ja yhdistelmiä tarjoava keinotekoinen kirjoitusjärjestelmä, joka asettuu runokokoelmassa luonnon orgaanisia prosesseja vastaan.

Sana ’aprikoosipuu’ alkaa a-kirjaimella. Siksi se esiintyy avausrunossa. Mutta aprikoosipuut johdattavat ajatukset myös toisenlaisiin alun kuviin: Raamatun paratiisikertomukseen, kuuluisaan hedelmätarhaan.

Oliko paratiisissa aprikoosipuita? Kuvittelen että oli. Entä oliko aprikoosipuu ikuisen elämän puu? Sitä en usko: aprikoosi on mehukas hedelmä, mutta sen kivi sisältää amygdaliini-nimistä myrkkyä.

Ihminen oppii erottamaan luonnon antimet ja myrkyn toisistaan. Hän tarvitsee siihen luonnontuntemusta, aakkosia ja vähän kemian taitoa. Hän tarjoaa ystävälle hedelmän ja myrkkyä viholliselle.

Kun Christensen kirjoittaa, että ”aprikoosipuita on”, kysyn itseltäni, miksi hänen pitää todeta jotain niin itsestään selvää. Aprikoosipuiden olemassaolosta tulee lauseen takia tärkeä kysymys.

Muuten sitä ei tarvitsisi sanoa ääneen.

Aakkosiaan käyttelevä kirjailija luo aprikoosipuut, koivut, tammet, seetrit. Hän manaa esiin maailmassa olevia asioita: ”Sananjalka on; ja karhunvatukoita, karhunvatukoita;/ bromia on; ja vetyä, vetyä”. Kirjaimet antavat hänelle Jahven vallan, runojen kasvaessa pituutta hän nimeää lähes kaiken mitä maailmassa on ja loihtii silmiemme eteen elämää sikiävän planeetan.

Alfabetissa moninaisuus kukoistaa: enkelit ja muu mytologian henkilökunta ovat olemassa siinä missä laulukaskaat ja kuningaskalastaja jäänsinisine sulkineen tai kyyhkyt ja uneksijat rauhasta haaveilemassa. Mutta saman tien Inger Christensen leikkaa aseisiin ja rikospaikkaan ja kuolemaan ja runoihin. Tekniikka, historia, astronomia ja yksilön sisäinen elämä tuottavat omalta osaltaan Alfabetin kielellistä runsautta.

Entä jos puhuja ei nimeäkään kaikkea? Jääkö maailma silloin vajaaksi? Yhä uusia ruohonkorsia puskee runokokoelman joka raosta Fibonaccin lukujonon mukaisesti. Mutta orgaaninen kasvu tuntuu riippuvan nimeämisestä, kirjailijan kyvystä käyttää aakkosia.

* * *

Onko kieltä käyttävällä ihmisellä todella näin suuri valta luontoon? Entä jos hän nimeää olemassa olevia asioita siksi, että niiden olemassaolo onkin käynyt epävarmaksi?

Kysymykset palauttavat mieleen kokoelman avauslauseen: ”Aprikoosipuita on, aprikoosipuita on.” Miksi Inger Christensen toistaa lauseen kahdesti? Se on tietenkin kaunista kieltä. Kuin laulu. Samalla siinä on jotakin kouristuksenomaista.

Toisto synnyttää lukijassa pahoja aavistuksia – hahmottoman uhan tunnun, joka vahvistuu kokoelman edetessä, kun luonnonkauneutta kuvaavan sanaston sekaan ilmestyy metalleja ja toksisia kemiallisia aineita.

Jumalaa leikkivä kirjailija – tai ihminen ylipäätään – saa kekseliäisyydellään paljon hyvää ja kaunista aikaan. Mutta kun ihmisen toiminnan mittakaava kasvaa, myös hänen toimintansa tuhoavuus voimistuu räjähdysmäisesti.

Jo toisessa runossa esiintyy sana ’vety’. Tämä alkuaine saa myöhemmin – kokoelman käännekohdassa – muunkin kuin luontoon kuuluvan kemiallisen aineen merkityksen: ”se enteilee vetypommia”.

Nimeämällä aprikoosipuut kaksi kertaa puhuja vakuuttelee: ”kyllä ne aprikoosipuut ovat sittenkin / ehkä / edelleen olemassa”.

Kuudennessa runossa Christensen kirjoittaa viikunapuista ja fission tuloksista ja systeemivirheistä ja linnuista ja hedelmäpuista ja palaa sanasta sanaan runokokoelman alkuun: ”aprikoosipuita on, aprikoosipuita on, / maissa, joiden lämpö kutsuu iholle juuri sen / värin, joka persikoilla on.”

Hän kirjoittaa jälkikuvasta. Hän kirjoittaa tulevaisuudesta. Äänensävy saa tulevaisuuden näyttämään hyvinkin epävarmalta jumalan hylkäämässä, myrkyllisessä valkoisessa valossa, joka on Alfabetin runon myrkyllisyyttä: ihmisen luovan toiminnan tulosta.

Jos nimeän kaiken mitä on olemassa, se ei myöskään katoa. Näin voin uskotella itselleni pyörittäessäni sanojen runousmyllyä. Mutta koska koen tarvetta sanoa, että aprikoosipuut ovat olemassa, se ei ole enää edes minulle itsestään selvää.

Nimeäminen näyttäytyy sanamagiana, rituaalisena olemassaolon vahvistamisena, kun fission tulokset sitä uhkaavat. Siitä tulee epätoivoinen yritys hallita hallitsematonta ja estää tuho.

* * *

Christensen käyttää taidokkaasti olla-verbiä (tanskan ’findes’), tuota passiivista, runon liikkeen pysäyttävää roskaverbiä, jota hyvä runoilija välttelee yleensä viimeiseen asti. Se on Christensenin käsittelyssä ambivalentti: se sekä synnyttää että estää asioita katoamasta ja ilmentää samalla niiden katoavuutta.

Olla-verbin sointiväri antaa Alfabetissa Fibonaccin lukujonollekin kaksitahoisen merkityksen.

Metallit, vety, dioxiini ja helikoptereista pudotettavat kasvimyrkyt syrjäyttävät mielikuvan luonnon orgaanisesta kasvusta ja kukoistuksesta. Ne antavat summautuvalle kasvulle oman sävynsä: tuho etenee vääjäämättä mittakaavan kasvaessa.

Fibonaccin lukusarja kuvaa orgaanisen kasvun lisäksi ihmisen aiheuttamaa ekokatastrofia, ja tämä uhan tunne on viritetty Alfabetiin sen avausrunosta alkaen.

Kun runoon ilmestyy lopulta ydinase kokoelman tylyssä käännekohdassa, Fibonaccin lukujono synnyttää mielikuvan hallitsemattomasta ketjureaktiosta, atomiytimien halkeamisen aiheuttamasta ydinräjähdyksestä ja planeetan tuhoutumisesta. Mutta tietoisuus syntyy myöhään: prosessi on käynnistynyt jo aikoja sitten.

Fibonaccin lukusarjalla on siis sekä valoisa että pimeä puolensa. Molemmat mahdollisuudet ovat olemassa, kun Alfabet vyöryy lukijaa kohti paisuvina olemassa olevien asioiden luetteloina. Ja paisuessaan runokokoelma lähtee käsistä eikä sitä voi enää hallita.

* * *

Yhdeksännessä runossa Christensen kirjoittaa: ”Jääkausia on, jääkausia on. / Jäämeren jäätä, kuningaskalastajan jäätä, / laulukaskaita on, sikuria, kromia.” Säkeet esiintyvät juuri ennen Alfabetin käännekohtaa ja enteilevät atomipommin ilmestymistä.

Laulukaskaita esiintyy lauhkealla vyöhykkeellä ja tropiikissa. Christensenin runossa jääkaudet ja laulukaskaat ovat joutuneet häiritsevästi samaan säkeistöön.

Muutamia rivejä myöhemmin Christensen nimeää maaliskuun virrat ja jäävirtoihin sukeltavat kuningaskalastajat – tosin kuningaskalastaja on muuttolintu, jonka pysyvän levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee Etelä-Suomen tasalla. Samalla ääni kellossa muuttuu. Nyt ei enää vahvisteta suoralta kädeltä, että maaliskuun sinertävän jäisiä virtoja on olemassa.

Christensen kirjoittaa: ”on kuningaskalastajan pikasukellus jäänsiniseen // maaliskuun virtaan, jos on virtoja, / jos on happea virrassa”.

Vähitellen runo kyseenalaistaa kokonaan hapen olemassaolon, ja samalla lause kääntyy futuuriin, niin että sen ruokkima epäily paisuu entisestään: ”etenkin / happea, sitä on todella oleva, todella / me tulemme olemaan / happea jota hengitämme on oleva”.

Haiskahtaa vakuuttelulta. Ja silloin runoon alkaa vyöryä tuhon kuvitelmia: Christensen kirjoittaa hapekkaista pyörteistä syvällä Styx-virrassa, kalpeasta Ikaroksesta kääriytyneenä sulaviin vahasiipiin ja syvyyteen tempautuneista kyyhkyistä ja uneksijoista ja nukeista ja lapsuudesta. Nämä elementit esiintyivät runokokoelman alussa toivoa herättävinä. Nyt lapset näkevätkin pimeyden valkoisena eikä se ole ”samaa valkoista jota oli silloin kun oli hedelmäpuita”. Christensen puhuu paratiisinvalkoisesta joka sulattaa silmät, ja se on helppo tulkita ydinräjähdyksen kirkkaudeksi.

Yhdeksännessä runossa tapahtuu mielestäni psykologinen käänne: arkisessa olemassaolossa on siitä pitäen jotakin epätodellista. Puhuja keittelee perunoita kyökissään, mutta ydintuhon epätodellisuus sävyttää perunoiden tuoksua, lapsuudenmuistoja, olemista tässä ja nyt. Puhuja katsoo asioita vieraannuttavan prisman läpi. Tuntuu kuin hyönteiset uneksisivat hänet, eivätkä kyyhkyt ikkunalaudalla näytäkään enää rauhankyyhkyiltä vaan oudoilta otuksilta. Niiden pyöreä silmä näkee läheltä epäselvästi valkoisen paperin, runon jota puhuja luuli kirjoittavansa kyyhkyistä. Äkkiä tuntuu kuin nämä alien-kyyhkyt kirjoittaisivatkin runoilijasta.

Sitä paitsi ne ovat – ainakin hetkittäin – poissa, puhuja tulee siitä piinallisen tietoiseksi.

Syntyy painostava kuva ikuisuudesta, fossiilien kirjoituksesta kivessä. Onneksi kirjoittajalla on aakkoset: ”kirjoitan kuin tuuli joka kirjoittaa pilvien rauhallista kirjoitusta”, ”kuten kasvit kirjoittavat”, ”kirjoitan kuin sydän”, ”solut”, ”ruumis”…

* * *

Alfabetia lukiessani ihailen Inger Christensenin eleganttia tapaa tehdä välttämättömyydestä hyve: hän lopettaa runokokoelmansa n-kirjaimeen kesken aakkosten, koska säkeiden määrä olisi tämän jälkeen räjähtänyt hallitsemattomaksi. Viimeisessä runossa olisi ö-kirjaimen kohdalla 514 229 säettä – käytännössä mahdoton urakka kenelle tahansa runoilijalle.

Tällainen jääräpäisyys olisi myös purkanut Christensenin rakentaman jännitteen, ja idea olisi kääntynyt itseään vastaan. Entä mitä Christensenin päätöksestä lopettaa n-kirjaimeen seuraa?

Mieleen nousee monia tulkintoja. Kiistatonta on se, että kaikki jää kesken, ratkaisemattomaksi, olipa kyse luonnon kukoistavasta orgaanisesta kasvusta, tai vähittäisestä ekologisesta tuhosta tai ydinräjähdyksen aiheuttamasta ketjureaktiosta.

Aika pysähtyy n-kirjaimen kohdalle, tähän hetkeen jota kenties elämme. Merkitseekö Christensenin päätös pysäyttää tuomiopäivän kellon viisari lähelle kriittistä pistettä?

Ehkä prosessi ei ole edennyt vielä peruuttamattomaksi. Tai ehkä peruuttamaton on jo tapahtunut, mutta se ei ole vielä tullut näkyväksi. Tai ehkä nyt-hetki (sana ’nu’ alkaa muuten n-kirjaimella) on Alfabetin maalailema kivettynyt ikuisuus, kotilon kirjoitusta kivessä.

Tiedä häntä. Joka tapauksessa ollaan vielä Fibonaccin lukujonon alkupäässä. Toivoa saattaa olla.

* * *

Olen yrittänyt kuvailla sitä, mitä minulle tapahtui yhtenä kevätpäivänä korkealla ja kiikkerällä laiturilla ulkosaaristossa, kun luonto väreili ympärilläni niin runsaana, etten kykene sitä nimeämään.

En edes yritä. Tyydyn siihen, ettei luontoa voi hallita. Enkä voi hallita Inger Christensenin Alfabetiakaan tai kirjoittaa tässä esseessä kaikesta siitä mistä haluaisin. Nautin tekstin yksityiskohtien loputtomasta väreilystä kuten minua ympäröivästä luonnostakin, osana sitä, osana maisemaa, osana kirjoitusta, aakkosten sisällä.

Mitä minulle sitten tapahtui tuona kevätpäivänä?

Alfabet muutti kerta laakista suhteeni runouteen. Siihen asti epämääräiset ajatukseni rajoitteen käytöstä selkiintyivät ja saivat ääriviivat. Samalla tajusin, että muodon älyllinen kurinalaisuus ei ole ristiriidassa eksistentiaalisen runouden kanssa. Päinvastoin: se voi jopa tehdä mahdolliseksi eksistentiaalisten kysymysten käsittelyn – tai ainakin tukea sitä.

Muodon ankaruus ei taitavissa käsissä johda ulkokohtaiseen kikkailuun, tyhjään älylliseen peliin, eikä runon kosketus maailmassa olemiseen vaadi välttämättä vapaata tunteilua ja inspiraatiota.

Syvällinen rajoite pakottaa kirjoittajan ja lukijan pureutumaan maailmassa olemisen kysymyksiin ja kokemaan ne luissaan ja ytimissään. Niin minulle kävi Alfabetin äärellä.
Lähteet

Christensen, Inger: Alfabet, översättare Sven Christer Swahn. Albert Bonniers Förlaget, 2000.

http://www.albertbonniersforlag.se/Bocker/Ovrigt/A/Alfabet/