On kesä 2005. Helteinen gradukesä. Seison ikkunan ääressä YO-talon kuudennessa kerroksessa Rehtorinpellonkadulla ja katselen vastapäätä seisovaa Turun yliopistollista keskussairaalaa, jonka ikkunat loistavat hämärtyvässä heinäkuun yössä. Joku kiihdyttää harrikkaansa tyhjällä Hämeenkadulla, ääni kiirii sisään kaikista kadunvarren avoimiksi jätetyistä ikkunoista, katkaisee juuri saavutetut unenpäät kuin giljotiini.

Minua se ei haittaa, valvon ja puran Helena Sinervon runoa ”Vierailuaika”^[1] osiin. Luen säkeitä ääneen: ”Jättäkää ovi auki, olkaa niin ystävällinen. / Mikään ei vedä vertoja tuulelle. / Se vie hajut mennessään takapihalta talon läpi / pullistuu verhojen vatsat, kolkkaa kaihdin, / paukkuu lipputangon köysi / salmen yli, sillan ali, kaupungin läpi / mikään ei vedä vertoja.” Voin kuvitella runon tilanteen vastapäisen, massiivisen sairaalan seinien sisään, miten joku työhönsä kyllästynyt hoitaja tyhjentää alusastioita vanhusten kroonikko-osastolla ja ajattelee itsekseen: ”Näin keväällä minä haaveilen syysmyrskystä, / kuinka se kaataa puut ja rakennustelineet, / repii talojen katot, mikään ei vedä vertoja.” Rytmin tempo kulkee kehoni läpi, miten riemukas ja kapinallinen on hoitajan sisäinen ääni: ”Luitteko naisesta joka ulkoilutti koiraa sillalla? / Huiskis, lensi jokeen ja hukkui, olisinpa ollut / näkemässä, mikään ei vedä vertoja.” Tai ehkä hoitaja puuskahtaa monologinsa ajattelemattomasti ääneen, lipsahtaa asiallisesta ammattidiskurssistaan ja lausuu osastolla vierailevalle omaiselle: ”Minä olen ihmetellyt, miksi / te käytte täällä lapsenne kanssa, / äitinne häipyi jo kauan sitten ja lipuu nyt / tyynellä merellä tyynin silmänvalkuaisin. / Ei hän tunne teitä enää.”

Avoimesta ikkunasta kantautuu ambulanssin ääni. Äkkiä runon säkeet kiertyvät avaimeksi, joka avaa erään kauan sitten lukitun oven: oivallus valaisee huoneen, niin vähän rivejä, niin paljon ladattuja merkityksiä, kokonainen tarina ja silti pelkkiä sanoja, miksi pelkäisin niitä, miksi en voisi itsekin purkamisen sijasta taas rakentaa. Olen ollut vuosia kirjoittamatta runoja, lukenut ainoastaan toisten mestariteoksia ja ehkä juuri siksi jättänyt oman kynäni pöytälaatikkoon. Mutta nyt – tuona heinäkuun iltana – syntyy äkkiä tarve loikata lukijan positiosta takaisin kirjoittajan nahkoihin. Seuraavana kesänä syntyy esikoisteokseni ensimmäinen runo.

* * *

Oikeastaan Helena Sinervon runous on kulkenut mukanani jo paljon ennen tuota käänteentekevää iltaa, paljon ennen Ihmisen kaltaisen ilmestymistä: lukioikäisenä sain kirjallisuutta opiskelevalta vanhemmalta veljeltäni syntymäpäivälahjaksi Sinervon juuri ilmestyneen runokokoelman Sininen Anglia (WSOY, 1996). Tuohon aikaan kirjoittelin jo runoja, olin lähettänyt niitä Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun ja avannut pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen paksun kuoren, josta pelmahti vastaan voimakas tupakanhaju, perehtyneen ja kannustavan palautteen allekirjoittajana oli Kalevi Seilonen.

Luin tietenkin kaiken runouden mitä käsiini sain. Seisoskelin hyppytunneilla Kouvolan kaupunginkirjaston runohyllyn luona ja kuvittelin johonkin ohueen selkämykseen oman nimeni. Mannerit ja Saarikosket oli kahlattu läpi, mutta Sininen Anglia oli jotakin aivan muuta, se käytti kieltä tuoreella tavalla, jokainen osasto oli kirjoitettu eri tyylillä ja ennen kaikkea puheenomaisuudelle oli annettu tilaa. Sivun marginaalista saattoi äkkiä hypätä ”päärunoa” häiritsevä, pienemmällä fontilla painettu, usein murteellinen lause, säe, repliikki, irrallinen puheenvuoro: ”Sie navviuvvu, tytty, sie ossaat!”. Runot jäivät arvoituksellisiksi, en ymmärtänyt niistä kaikkea, mutta ne jäivät kiehtomaan, kaihertamaan, palasin niihin yhä uudelleen ja uudelleen. Sininen Anglia matkasi mukanani, kun muutin vuodeksi Orivedelle opiskelemaan sanataidetta. Kääntelin toisinaan kokoelman sivuja, kun kaipasin inspiraatiota, kun kirjoittaminen takkusi, kun hämärä oli jo laskeutunut lammelle ja seinän takaa kuuluivat juhlimisen äänet – nuoruuden epävarmuudessani en osannut mennä mukaan.

Kun sitten Ihmisen kaltainen ilmestyi vuonna 2000, se oikeastaan jatkoi siitä mihin Sininen Anglia jäi. Ihmisen kaltainen luotasi syvemmälle puheenomaisuuteen, sen moniäänisyys oli pidemmälle vietyä: näkökulmat ja puhujat vaihtuivat runosta toiseen. Teos oli varsinainen aarreaitta puhujaproblematiikasta kiinnostuneelle kirjallisuudenopiskelijalle. Oli selvää, että tekisin graduni siitä. Oli selvää, että Ihmisen kaltaisen takia hylkäisin orastavan innostukseni intiaanikirjallisuuteen ja vaihtaisin pääaineeni yleisestä kirjallisuustieteestä kotimaiseen kirjallisuuteen.

* * *

Marraskuu 2015. Olen lupautunut Varsinais-Suomen Runoviikolle Päivän runoilijaksi puhumaan Turun kaupunginkirjastossa otsikolla ”Runo ja tulevaisuus”. Otsikko tuntuu irvailevan minulle. Toisen kirjani ilmestymisen jälkeen uskoni runouteen on ollut kadoksissa, uskoni runon tulevaisuuteen on kadoksissa, ihmiset lukevat yhä vähemmän, kustannusmaailma supistaa nimekemääriään ja niin edelleen. Lisäksi olen kirjoittajana pikemminkin historiaan suuntautuva, molemmissa kirjoissani olen ammentanut inspiraatiota historiallisista henkilöistä.

Jos puheenvuoron otsikkona olisi ollut ”Runo ja historia”, olisin puhunut siitä, miltä tuntui seisoa kesäkuun hämärtyvässä illassa Lontoon Earl’s Courtissa ja katsella kerrostaloja, kadunvarteen pysäköityjä autoja siinä samaisessa kohdassa, missä aikanaan sijaitsivat anatomi John Hunterin tilukset. Tai sitten olisin puhunut siitä, miltä tuntui katsella Charles Darwinin omistamaa taskupistoolia hänen kotimuseossaan Down Housessa. Seisoa bussipysäkillä tuon maailmanhistoriallisesti merkittävän talon ja pihapiirin edessä, hengästyneenä kaikesta näkemästään, kädet kohmeessa kylmästä Englannin keväästä ja nähdä äkkiä taivaalla kaksi vihreää papukaijaa. Siinä ne lensivät yhtä epätodellisina kuin lohikäärmeet, kuin olisivat eksyneet ajassa ja paikassa niin kuin niiden alapuolella kiemurteleva asfalttitie, joka halkaisi ikiaikaisen peltomaiseman, ikivanhat kiviaidat peltojen keskellä. (Vieressä seisova paikallinen rouva onneksi valotti irrationaalista näkyä: vuosia sitten joku vapautti lemmikkipapukaijansa luontoon ja nyt seudulla on sinnitellyt pieni populaatio.)

Tuskaillessani historian ja runon ja tulevaisuuden ja lupaamani alustuksen kanssa muistan äkkiä jälleen Ihmisen kaltaisen tai oikeastaan Helena Sinervon Nuoreen Voimaan (3/2002) siitä kirjoittaman artikkelin ”Voiko runoutta uudistaa?”. Artikkelissa Sinervo erittelee Ihmisen kaltaisen kirjoittamismetodeja. Hän kirjoittaa paitsi puhujuuksista, mutta myös Roland Barthesin valokuvantutkimukseen lanseeraamasta punktumin käsitteestä. Barthes määrittelee punktumin kuvasta esiin pistäväksi yksityiskohdaksi, joka hätkähdyttää, puhuttelee, jää vaivaamaan mieltä.^[2]

Helena Sinervo näkee runon ja valokuvan samankaltaisuuden, hän kirjoittaa: ”Mainos- ja reportaasikuvien tai www-sivujen tulvassa, liikenteen ja ihmiskasvojen vilinässä sen [runon] on näytettävä risat hampaat, silmäpako sukkahousuissa, nallen pureksittu korva. Se voi tehdä äkkikäänteensä ja nopeat näkökulman vaihdoksensa jos siinä on punktum.”

Niin, ei siis ihme että runoilija suuntaa hahmottoman tulevaisuuden sijasta mieluummin historiaan. Koska historia on täynnä dokumentoituja yksityiskohtia ja anekdootteja, jotka jäävät vaivaamaan mieltä. Kuten 1960-luvulla otettu mustavalkoinen valokuva kuningatar Elisabetista irlantilaisen jättiläisen, Charles Byrnen, luurangon edessä. Tai Chopinin sydän, jolla oli pianistin kuoleman jälkeen varsin värikkäät vaiheet: hänen sisarensa salakuljetti sydämen Pariisista Varsovaan haudattavaksi Pyhän Ristin kirkkoon, josta natsikenraali Erich von dem Bach pelasti sen pommituksilta toisen maailmansodan melskeissä. Puhumattakaan Percy Bysshe Shelleyn sydämestä, jota – anekdootin mukaan – hänen vaimonsa, Mary Shelley, säilytti kirjoituspöytänsä laatikossa kuolemaansa saakka.

Istun Turun kaupunginkirjaston rotundassa puhumassa kouralliselle yleisöä tästä kaikesta. Sittenkin otsikon vierestä, sittenkin enemmän historiasta kuin tulevaisuudesta, ja tajuan siinä hetkessä, miten paljon runoutta oikeastaan rakastankaan. Kotiin päästyäni hylkään uskon puutteessa vireille laittamani proosakokeilut ja alan kirjoittaa kolmatta runokokoelmaa. Oikeastaan Helena Sinervon Ihmisen kaltainen teki sen jälleen, tällä kertaa ”välikäden” eli artikkelin kautta: palautti uskoni runouteen.

* * *

Tätä kirjoittaessa puhun puhelimessa veljeni kanssa, sen saman, joka tietämättään antoi minulle aikoinaan merkityksellisen syntymäpäivälahjan. Hän kysyy, olisiko mikä tahansa runoteos voinut tulla yhtä merkitykselliseksi, mikäli olisi osunut käteeni oikeaan aikaan? Onko Ihmisen kaltaisen merkityksellisyys minulle runon lukijana ja kirjoittajana vain sattumaa?

En osaa sanoa. Usein nuoruuden lukukokemuksia on mahdotonta ylittää. Luemme hyviä ja vavahduttavia kirjoja toki myöhemminkin. Mutta neitseellinen maaperä on jo kertaalleen käännetty. Enää voi vain tarttua kastelukannun kahvaan, odotella että tuulen mukana ”siemeniä, pähkylöitä kulkeutuu / Siperiasta saakka, ja kauempaa”, että joku niistä putoaisi multaan, itäisi ja mullasta kohoaisi uudenlainen, ennennäkemätön kasvi.^[3]

Ehkä Ihmisen kaltainen yksinkertaisesti valaisi aloittelevalle runoilijalle jotakin sellaista, mitä muu runous ei vielä ollut onnistunut valaisemaan. Että näinkin voi kirjoittaa. Että runoudessa, kuten proosassakin, voi puhua erilaisilla äänillä, voi ottaa lukemattomia erilaisia naamioita. Että oikeastaan mistä tahansa on mahdollista kirjoittaa. Että kroonisen maailmantuskan kanssa on mahdollista elää. Että runous voi olla yhtä aikaa sekä kevyttä että painavaa. Ihmisen kaltaisen runoissa – kuten useimmiten muussakin tuotannossaan – Sinervo nimittäin kirjoittaa yhtä aikaa sekä humoristisesti että vakavasti.

Ihmisen kaltaista lukiessa tulee mieleen puolalaisen nobelistin Wisława Szymborskan tuotanto ja tänäkin päivänä edelleen hyvin ajankohtainen runo ”Terroristit”: ”Kaiket päivät he ajattelevat, / miten tappaa, tappaakseen, / ja miten monta tappaa, monta tappaakseen. / Sen lisäksi he syövät hyvällä ruokahalulla ruokansa, / rukoilevat, pesevät jalkansa, ruokkivat lintuja, / soittaessaan puhelimella raapivat kainaloitaan, / tyrehdyttävät verenvuodon tehtyään sormeen haavan, / jos he ovat naisia he ostavat terveyssiteitä / luomiväriä, kukkia maljakoihin, /–/ ja nukkuvat makeasti aina armaan aamunkoittoon / – paitsi jos heidän on tehtävä yöllä se mitä he ajattelevat.”^[4]

Runo kiteyttää edelleen nerokkaasti sen ihmetyksen, jonka äärellä tämänkin päivän ihminen mykistyy ottaessaan vastaan uutisia terrori-iskuista Pariisissa, Brysselissä, Pakistanin Lahoressa, Orlandossa, Nizzassa, Turkissa ja niin edelleen. Että käsittämättömiin julmuuksiin syyllistyvät aivan tavalliset ihmiset, mitään absoluuttista pahuutta ei olekaan, vaan meissä jokaisessa on idullaan pahuuden mahdollisuus.

Wisława Szymborskan runoudelle on kauttaaltaan ominaista tällainen huumorin ja vakavuuden mestarillinen yhdistäminen, joka näkyy myös Ihmisen kaltaisen monissa runoissa, kuten vaikkapa runossa ”Ajankohtaisohjelmia 3.” Kyseenomaisessa runossa puhuja selvästikin rauhoittelee lastaan, joka on nähnyt televisiosta jotakin järkyttävää: ”Katso asioita myönteisessä valossa, / lapsikulta, / ajattele juhlivia variksia, / leikkipaikkoja raunioissa, / ei niitä näytetä televisiossa. / Katso asioita myönteisessä valossa, / lapsikulta, / ajattele toimittajaa, / sen tytär ihan niin kuin sinä, / pureskelee luomuporkkanaa.” Oikeastaan runo koostuu kahdesta erillisestä rinnakkaisesta runosta. Edellä siteeratun runon viereen on painettu samalle sivulle pienemmällä fonttikoolla toinen runo: ”Tuhansia kuoli, ei se ole / minun syytäni. / Orpo apina kiipeää syliin / ja nukahtaa kesken uutisten. // Tuhansia kuoli, ei se ole / minun syytäni. / Kuuluu kimeä piipitys, kuorma-auto / peruuttaa pihaan, kimeä piipitys.”

Ensin siteeratussa runossa runon puhujan on osoitettava lapselleen vanhemman vahvuutta, vanhempana hänen on suojeltava lasta maailman pahuudelta. Toinen runo on ikään kuin puhujan sisäistä puhetta, puhuja ei enää ole vahvan vanhemman roolissa, vaan maailman tapahtumien edessä hän on yhtä voimaton kuin pieni lapsensakin. Näiden kahden runon rinnakkaisuus nostaa runoista esiin sekä koomisia että traagisia sävyjä. Italo Calvino puhuu esseessään ”Keveys” ”painottomasta painovoimasta”, joka on erikoinen yhdistelmä melankoliaa ja huumoria.^[5] Tämä kuvaa hyvin runoa ”Ajankohtaisohjelmia 3.” sekä monia muita Ihmisen kaltaisen runoja.^[6]

* * *

Nyt viisitoista vuotta Ihmisen kaltaisen ilmestymisen jälkeen löydän yhä teoksesta uusia merkityksiä. Tai oikeastaan merkitykset ovat aina olleet siellä, nyt vain luen runoja eri tavalla, erilaisesta elämäntilanteesta käsin. Huomioni kiinnittyy puhujuuksien sijasta nyt enemmän runojen sisältöihin, monista runoista esiin nousevaan vanhemmuuden tematiikkaan. Tunnistan esimerkiksi liiankin hyvin runossa ”Ajankohtaisohjelmia 3.” puhuvan äidin huolen: miten suojella lastaan maailman pahuudelta? Ja tietenkin teoksen avausrunon ”Ratsastaja” puhujan ihmetyksen uuden elämän äärellä:

Auringon takaa, hiukkasmyrskyn tulisylistä                          se putosi
tämän lukulampun alle                                     ja ratsasti heti huoneesta toiseen
lapaluiden viirit liehuen,                                      vaipassa identiteetin varhaiset,
teelusikkaan mahtuvat idut.

Mihin se ryhtyi, nurmi ja tädykkeet luomien alla?

Ravirataa rakentamaan, ja hennoin heinäpolvin
lelujensa eteen                                                                          polvistumaan.

Omassa kirjoittamisessani vanhemmuuden problematiikka on juuri nyt pinnalla, ja huomaan taas kerran Helena Sinervon Ihmisen kaltaisen kulkevan rinnallani, kaikupohjana, innostajana.

 
Viitteet

1. Kokoelmasta Ihmisen kaltainen (WSOY, 2000).
2. Teoksessaan Valoisa huone (Suomen valokuvataiteen museon säätiö, 1985; suom. Martti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto) Barthes kuvaa miten nykymaailman kuvatulvassa katsoja helposti turtuu reportaasikuviin nälkiintyneistä lapsista, ruumiista. Sen sijaan jokin aivan pieni yksityiskohta, kuten katulapsen risat hampaat tai ruumiilta irronnut kenkä, saattaa puhutella, hätkähdyttää. Tällainen yksityiskohta on Barthesin tarkoittama punktum. Valokuva, josta tuo punktum puuttuu, kuuluu studiumin piiriin – studium tarkoittaa Barthesin mukaan pelkkää inhimillistä kiinnostusta. Valokuva, jossa on pelkästään studium voi olla esteettisesti miellyttävä tai sillä voi olla uutisarvoa, mutta se ei tee katsojaansa sen kummempaa vaikutusta.
3. Sitaatti on peräisin Helena Sinervon runosta ”Kaukaiset maat”, teoksessa Ihmisen kaltainen.
4. Teoksesta Täällä, Savukeidas 2012; suomennos Martti Puukko.
5. Teoksessa Kuusi muistiota uudelle vuosituhannelle, Loki-Kirjat, 1998, suom. Elina Suolahti.
6. Tove Janssonin novellistiikan yhteydessä on joskus käytetty termiä ”lempeä ironia” ja se luonnehtii hyvin myös Sinervon runoutta: hän kirjoittaa ihmisyyden monista puolista lämpimän ymmärtävästi asettumatta kuitenkaan kuvauskohteensa yläpuolelle.

Lähteet

Sinervo, Helena: Sininen Anglia, WSOY, 1996
Sinervo, Helena: Ihmisen kaltainen, WSOY, 2000