Sänky on isänisäni tekemä. Tai siltä se ainakin näyttää. Isänäitini nukkui sängyssä koko elämänsä ajan, mustan kuusen varjossa, Suonpäässä, sopiva nimi kylälle, josta tuli koti evakkomatkan jälkeen. Proosaa kirjoitetaan menneen kautta silloinkin kun se kertoo tulevaisuudesta, se on fiktion olemus, runous vaikuttaa preesensissä ja siihen jää ajasta jälki. Sänky on kapea, ja kun keskilauta otetaan pois, siitä tulee täsmälleen oikeankokoinen yksivuotiaalle lapselle. Jonka pitäisi opetella nukkumaan siinä. Sänky asetetaan minun ja Kárin sängyn viereen, sen takana vihreä seinä on öisen metsän ovi, jonka kautta kuljetaan uneen. Kun luen Risto Rasaa, näen selkeitä ja paikoilleen asettuvia, ne ovat laatikoissaan ihan. Lapsi alkaa imeä maitoa. Runon kirjoittaminen ja lukeminen perustuvat toistoon. Runoilija kirjoittaa runon, kun jokin hänen sisällään kertautuu. Lukija lukee runon, joka parhaimmillaan ei jätä häntä rauhaan. Aiheella ei ole paljonkaan merkitystä, muodolla on. Kerron lapselle, että tässä on hänen uusi sänkynsä ja että minä pysyn hänen vierellään. Vauvoille ei saa valehdella. Muuten en usko periaatteisiin mitä tulee kasvattamiseen, hyvin vähän sopimuksiinkaan, uskon tekemiseen, runouden kanssa on samoin ja myös toisin. Runous on sopimuksenvarainen järjestelmä, monta järjestelmää, ne ovat uskonasioita ja niitä pidetään jopa pyhinä. Lukeminen on teko. Teot saavat aikaan tekoja. Lapselle tulee mieleen taputtaa käsiään maidon syömisen välissä, ole yhteydessä. Joskus kirjailijat kutsuvat teoksiaan lapsiksi, jotka täytyy päästää maailmaan. Ei täydy. Minusta kirja kannattaa jättää lukijoitten armoille vasta, kun sillä on tarpeeksi ikää. Saila Susiluoto kirjoitti päättymätöntä matkaansa jatkavan ensimmäisen runokokoelmansa vauhdilla, siksi että se oli ollut hänen sisällään jo niin kauan. Kello on kolme. Alan ajatella runoa, josta kirjoitan tämän esseen. Se voisi olla Tua Forsströmin runokirjasta Lokakuun iltana soudin järvelle. En osaa sanoa muuta määrittävää tekijää Tua Forsströmin runoudelle kuin että se pakenee minulta ja siksi minä luen sitä. Liike, jakaminen. Kirjailijat väittävät kirjoittavansa itselleen, mikä pitää harvoin paikkansa. Teksti suuntautuu maailmaa kohti, tarvitsee maailmaa. Sanat syntyvät välttämättömyydestä. Kielen opettelee vasta, jos ilman kieltä ei selviä. Tämän esseen tarkoitus on kirjoittaa kokemuksesta runon äärellä. Merkittävästä kokemuksesta. Runon lukeminen ei ole silmänräpäyksen vangitsemista, vaan liikkeen jatkuvuutta. Runo on tilanne ja luo meidät. Sanat ovat performanssi ja näytön paikka, viattomuus on niistä kaukana. Nyt lapsi herää, se on nukkunut vajaan tunnin, ja se tahtoo maitoa. Helpointa kaikille on ollut nukkua yhdessä ja syödä silloin kun lystää, ollaan opetettu toisemme niin. Paitsi että tänä yönä minä en nuku. Lapsi imee rintaa. Kun luulen, että se on lopettanut, otan kiinni nännistä ja nostan, lapsi roikkuu mukana. Ei se ole lopettanut. Maku on tärkeää, yleistä hyvää on jonkin verran. Alan ajatella, ettei minulla ole mitään sellaista sanottavaa kirjasta Lokakuun iltana soudin järvelle mitä haluaisin käydä läpi kirjoittamalla. Olen kerran lukenut koko kirjan yleisölle ääneen Tulenkantajien kirjakaupassa… Ei ole muita syitä kirjoittaa kuin henkilökohtaiset syyt, kuka herkistyy millekin. Sitä tähyilee, jos tulisi jokin minulle kuuluva, hiuslenkki tukkaan. Kirjoittaminen on vaihtoehtojen etsimistä, ja paikan, ilman kapinaa siinä ei ole mieltä, mieli täytyy olla, järjellä ei ole niin väliksi. Kun puhun kirjoittamisesta, puhun lukemisesta. Jakaa kokemus runon äärellä. Sellainen joka tulee merkityksen kanssa, ja elämäni erojen aikana olen hokenut Mirkka Rekolan runoa minä menin ulos / ja tämä tuli esiin. Runo auttaa meitä käyttämään kieltä ja ottaa merkityksensä takaisin itselleen. Proosa vie eteenpäin, runo palauttaa, antaa loputtomasti uutta, ei tee pistettä eikä lopeta, fiktio loppuu mutta runous ei. Vuosikausia kuljetin rahapussissani kolmevuotiaan kirjoittamaa runoa, jonka olin repinyt aikakauslehdestä. Se kuului näin: ”Olipa kerran ympyrä. Sit se käänty, se käänty, se ympyrä. Ympyrä käänty. Loppu.” Se oli ihana runo. Taidetta haluavat pitää vaikeana erityisesti taiteilijat itse. Viimeksi olen nauttinut Aura Nurmen esikoiskirjasta Villieläimiä. Niiden runojen lukeminen sai aikaan hurjilla kierteillä painimista, ihan kuin olisin seissyt tutuissa rappusissa ja minun ystäväni samalla askelmalla olisi naksauttanut valokatkaisijasta kerran toisensa jälkeen eikä mitään olisi osattu sanoa mutta pimeys valo, valo pimeys, runo näyttää meidät. Lapsi herää, kello on viisi. Lapsi katselee sängyssä ympärilleen. Sitä ei itketä, se on kuitenkin hämmästynyt ja sanoo jotakin tällaista: ”Ttjoo.” Kerron sille, että se on sen uudessa sängyssä omassa kotona.