Poesian Runoalue 15.12.2016, Topeliuksenkatu 16, Helsinki.

Esitelmäni aiheena ovat Mirkka Rekolan runouden keskeiset teemat sellaisina kuin niitä käsittelen tutkimuksessani Tyhjä pöytä on tilattu. Mirkka Rekolan runouden äärellä (WSOY 2016).

Mirkka Rekola (1931‒2014) oli yksi merkittävimmistä suomalaisen sotienjälkeisen modernistisen runouden edustajista. Hänen esikoiskokoelmansa Vedessä palaa ilmestyi vuonna 1954 ja viimeiseksi jäänyt teos Kuulen taas äänesi vuonna 2011. Rekolan runous, erityisesti sen tiivis ilmaisu ja rytmiset ratkaisut, sekä hänen aforistiikkansa ovat vaikuttaneet moniin nuorempien polvien kirjailijoihin. Rekolan runoja on sävelletty paljon. Mainittakoon tässä esimerkkeinä sellaiset nimet kuin Kalevi Aho, Lotta Wennäkoski, Kaj Chydenius ja Minna Leinonen. Varsinaisen läpimurtonsa suuren yleisön tietoisuuteen Rekola teki 1990-luvulla, ja hänen karismaattiset esiintymisensä tuolta ajalta ovat yhä muistissa.

*

Ennen kuin esittelen tutkimukseni sisältöä, nostan esiin joitain Mirkka Rekolaa kirjailijana luonnehtivia seikkoja.

1) Runous on kokonainen maailmankaikkeus.

Kirjailija Antti Nylén kirjoitti Etsijässä vuonna 2000:

Minun kantani on se, että Rekola kuuluu niihin harvoihin runoilijoihin, jotka ovat pystyneet luomaan runoudessaan aidon ja omaperäisen todellisuussuhteen, jota ei muulla menetelmällä olisi voinut ilmaista; joka on runoudessa kiinni niin kuin iho ihmisessä.

”[R]unoudessa kiinni niin kuin iho ihmisessä.” Vertaus kuvaa hyvin sitä, miten tosissaan Mirkka Rekola oli suhteessaan runouteen, niin omaansa kuin toisten kirjoittamaan: hän kirjoitti runoutta vakavuudella ja hartaudella ja etsi aina parasta ilmaisua runolle, parasta lausetta. Tämä ominaisuus ei kuitenkaan sulje pois huumoria, jonka tavoitamme Rekolaa lukiessamme.

2) Runoudessa ilmaistu on elämässä konkreettisesti koettua.

Tämä tarkoittaa sitä, että Rekola kirjoitti kokemuksesta käsin. Toisinkin voi kirjoittaa: silloin liikkuu fiktion alueella, keksimisen ja kehittelyn maastossa. Kokemuksellisesta kirjoittamisesta Rekola kirjoittaa teokseensa Muistinavaruus sisältyvässä esseessä ”Tulevaisuuden usva”:

On kuitenkin hyvä muistaa, että runous koetaan ja kirjoitetaan tässä faktojen maailmassa niitten läpi tai niistä huolimatta. Joka tapauksessa se on niissä koeteltu. Siinä on sen energia.

Uskon, että juuri tinkimätön kokemuksen ja runouden sidos on saanut Rekolan runouden lukijat vaeltamaan hänen runoutensa välityksellä tärkeää henkilökohtaista matkaansa. Jotenkin niin se menee, että kun runoilija elää kirjoittamaansa todeksi, hänen sanoistaan ja näkemyksistään tulee totta myös lukijoille. Niistä muotoutuu kannattelevaa maaperää lukijan jalkojen alle. Olen tavannut monia, jotka luottavat koko sydämestään Mirkka Rekolan runouteen. Tällaiset kohtaamiset liikuttavat minua syvästi, koska ne näyttävät runouden voiman ja vielä enemmänkin ‒ jotakin sanoin kuvaamatonta.

3) Rekola oli runoilijana mystikko ja filosofi.

Kääntäjä ja runoilija Herbert Lomas kirjoitti vuonna 1991, että Mirkka Rekola on mystikko, joka menee ihmiselämän arvoitusten ja peruskokemusten äärelle. Tämä tarkoittaa sitä, että Rekola ilmaisi runoudessaan asioita ja ulottuvuuksia, jotka kyllä ovat yhteisiä kaikille ihmisille, mutta jotka olemme saattaneet unohtaa tai joita emme tiedosta.

Itselleni on ollut itsestään selvää lukijana, tutkijana ja kirjailijana tehdä matkaa Rekolan runoudessa juuri maailmankatsomuksesta ja mystiikasta käsin. Olen jossakin sanonut, että jos Rekola olisi ollut filosofi tai teologi, hän olisi kirjoittanut tuhansia sivuja tieteellistä tekstiä siitä, millaisessa tilassa ja kokemusmaailmassa eli. Hän olisi sen kyllä pystynyt tekemään, sillä hän tunsi filosofiat ja uskonnolliset koulukunnat. Mutta hän valitsi vaikeamman tien: hän kirjoitti tiiviitä runoja, joissa pyrki ilmaisemaan sen todellisuuden jossa eli yhtä tarkkaan kuin jos olisi kirjoittanut siitä tuhat sivua tieteellistä tekstiä.

Millaista todellisuutta Rekola sitten ilmaisee runoissaan? Kun hänen runouttaan lukee, on tärkeää muistaa, että mikään ei ole vain sitä, miltä näyttää. Toisaalta asiat, asiantilat, luonto ja ihmiset ovat juuri sitä, miten ne on ilmaistu. Mutta ne ovat myös portteja, joista voi astua sisään toisenlaiseen näkemiseen ja kokemiseen. Tutkimukseni ytimen voisikin kiteyttää siten, että käsittelen Rekolan runouden yliaistillista todellisuutta eli sitä todellisuutta, johon astutaan sisään hänen runoutensa arkisista porteista.

*

Halusin kirjoittaa tutkimuksen, joka avaisi Rekolan 1960- ja 70-lukujen teoksissa kehkeytyviä ydinteemoja. Pian tutkimukseni kulmakiveksi valikoitui Rekolan kolmas teos Syksy muuttaa linnut (1961), koska juuri siinä alkaa tutkimukseni kannalta tärkeä tyhjyyden kokemusten prosessointi. Nyt otan kuitenkin esimerkiksi siitä, millainen solmukohta tyhjyyden kokeminen on Rekolan runoudessa, runon kokoelmasta Anna päivän olla kaikki (1968).

Akselin napa on hyvin voideltu,
siitä ei kuulu mitään,
mutta kaikki mihin pyörä ottaa
                               kitisee parahtaa.
Kuinka juuri sillä on pyörän ääni.

Kun puhun tyhjyydestä Rekolan runoudessa, puhun jostakin sellaisesta ihmisen olemista ja tajuntaa järisyttävästä kokemuksesta, joka aiheuttaa sen, että ihminen irtautuu niin pitkälti kuin se on mahdollista egokeskeisestä maailmankuvasta ja ajattelusta, eli minäkeskeisestä maailmassa olemisesta. Lukemani runo on yksi tärkeimmistä egokeskeisen tajunnan ja kokemisen murtumista ilmaisevista Rekolan runoista.

Runossa esitetään, että akselin napa ei synnytä pyörän ääntä. Ääni syntyy kaikesta, mihin pyörä on kosketuksissa, esimerkiksi tien pinnan ja pyörän kitkasta. Pyörän ääni ei kuitenkaan ole yhtä kuin se pinta, joka äänen tuottaa pyörän ottaessa siihen: ääni syntyy pyörän liikkeen tuloksena, ja erilaiset pinnat aiheuttavat erilaisia ääniä. Runossa esitetty kysymys ”Kuinka juuri sillä on pyörän ääni” on oleellinen, sillä se korostaa, että pyörän ääni ei ole vakio.

Runo ja siinä esitetty kysymys ilmaisevat paljon subjektiposition heikkenemiseen liittyvästä reagoivuudesta: minä saa ilmaisunsa kaikesta häntä ympäröivästä. Minä on kysymys, joka muuntuu suhteessa alati muuttuvaan ympäristöön. Teoksen Syksy muuttaa linnut nimikkorunossa sama reagointiherkkyys ja siihen liittyvä minäposition heikkeneminen esitetään näin:

Mitään liikuttamatta
haluan nähdä
niin kuin tämä syksy
muuttaa linnut.

Tämän runon vuoksi 30-vuotias Mirkka Rekola joutui teoksen Syksy muuttaa linnut ilmestyttyä Pentti Saarikosken ja muiden tuon ajan kulttuurivaikuttajien hampaisiin. 1960-luvun alun Suomessa oli yhteiskunnallista osallistumista alettu vaatia myös kirjailijoilta. Teos, jossa kirjoitetaan siitä, miten ”mitään liikuttamatta” halutaan nähdä jotakin, ei ollut ajan henkeen sovelias.

Käsittelenkin tutkimuksessani myös teoksen Syksy muuttaa linnut vastaanottoa. Erityisesti luen Turussa vuonna 1962 pidetystä runoseminaarista julkaistua, nykyihmisen silmissä jo surkuhupaisaa, raporttia. Seminaarissa Rekolan teoksesta ja hänestä kirjailijana tehtiin varoittava esimerkki muille kirjailijoille. Pohdin tutkimuksessani, mitä tällainen merkittävän suuri negatiivinen julkisuus aiheutti kirjailijalle.

*

Tyhjyyden kokemusten ja teoksen Syksy muuttaa linnut vastaanoton lisäksi käsittelen kirjassani Mirkka Rekolan aforistiikkaa ja sen suurta merkitystä Rekolan runouden ydinpoetiikan ilmentäjänä. Aforismin merkitys perustuu Rekolan runoudelle ominaiseen pariajatteluun. Tässä yhteydessä en voi puhua siitä kovinkaan paljon. Sanon vain sen, että pariajattelussa on kyse kahtiajakojen kyseenalaistamisesta. Kahtiajaot saatetaan Rekolan runoudessa toistensa yhteyteen, oli sitten kyse ajattelun ja kielen kahtiajaoista, kuten joko/tai ja sekä/että, sairauden ja terveyden kahtiajaosta tai vaikkapa vastakohta-asetelmasta mies/nainen. Myös teoksessa Syksy muuttaa linnut esiin nouseva egokeskeisen tajunnan heikkeneminen on osa pariajattelua, koska se murtaa vastakohdat minä/muut, minä/maailma sekä sisämaailma/ulkoinen todellisuus.

Pariajattelu on jatkuvaa kapinaa, koska siinä lähdetään liikkeelle siitä, että ajattelun, kielen ja koko elämän loputtomista kahtiajaoista huolimatta on mahdollisuus irtautua niistä, löytää ”toinen vaihtoehto”, kuten Liisa Enwald on ilmaissut Mirkka Rekolan runoutta käsittelevässä väitöskirjassaan Kaiken liikkeessä lepo.

Miten aforismi liittyy tähän kaikkeen? Aforistinen ilmaisu suo oivan mahdollisuuden prosessoida kahtiajakoja ja niistä irtautumista. Vuonna 1969 ilmestynyt Rekolan ensimmäinen aforistinen teos Muistikirja on täynnä tällaisia esimerkkejä.

Se, että aforismi on Rekolan tuotannon valtava ilmauksellinen potentiaali, perustuu Rekolan aforismien sarjallisuuteen. Sarjallisuus tarkoittaa sitä, että Rekolan aforismeja voi lukea itsenäisinä teksteinä tai suhteessa niitä ympäröiviin aforismeihin samassa teoksessa tai jopa teosrajojen yli. Rekolan aforismit muodostavat saarekkeita, jotka ulottuvat toisiinsa pitkienkin etäisyyksien päästä ja jotka pitävät yllä koko Rekolan runouden ydinpoetiikkaa ja vahvistavat sitä. Itse asiassa aforismi on kahtiajaoista irtautumisen perusilmentymä itsessään, sillä se murtaa kahtiajaot aforismi/säemuotoinen runo sekä toisaalta lukemiskäytänteisiin liittyen nk. järjestyksessä lukeminen/tekstiyhteyksien näkeminen laajemmin.

*

Käsittelen kirjassani myös tunteita ja niiden ilmaisemista Rekolan tuotannossa. Puhuin äsken aforismeista. Nekin ovat hyvin kiinnostavia tunteiden ilmaisemisen kannalta. Tähän asiaan en nyt mene enempää kuin että luen muutaman esimerkin. Rekolan aforismit voivat olla emotionaalisesti latautuneita kohdistaessaan syytöksen tai moitteen puhuteltavana olevaan sinään:

Enemmän jalat maassa, sinä sanot. Haudata sinä minut haluat.
(Muistikirja, 1969)

Tai rohkaistessaan:

Nouse, ole kirkas. Et voi ellet nouse.
(Silmänkantama, 1984)

Käsittelen tunteita aforismien herättämien tunnereaktioiden lisäksi siitä näkökulmasta, miten rakkaudesta puhutaan ja miten sitä ilmaistaan 1970-lukujen teoksissa. Ja miten rakkaudesta vaietaan. Mirkka Rekolan runouden rakkauskäsitys aukeaa mielestäni nimenomaan 1970-luvulla julkaistuissa teoksissa Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (1972), Tuulen viime vuosi (1974) ja Kohtaamispaikka vuosi (1977). Näissä teoksissa rakkaus hahmottuu eräänlaiseksi kuolemanjälkeiseksi kokemukseksi. Siteeraan seuraavaksi runoa teoksesta Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille:

Kun olin puhunut hänen kanssaan minut valtasi kaduilla päivä. Aurinko rävähti auki. Maitokaupassa, pankissa ja suuren koulutalon edessä minua tervehti tuttavallisesti vieras ihminen. Kolme, kolme sinä päivänä. Ja minä tiesin että kuljen uudessa aikakaudessa, ja että taivas oli alusta alkaen noussut yli kuoleman ja lepäsi nyt jokaisella askeleella sinun jalkojesi matkassa. [–]

Teoksessa Minä rakastan sinua rakkaus ei ole yksistään tärkeä teema: se kytkeytyy tyhjyyden kokemukseen, jota kuvataan teoksen runoissa tilaksi, jossa kokija joutuu vuodenaikojen ulkopuolelle. Vaikka rakkauden tunteen alku on maallisessa rakkaudessa, rakkaus saa Rekolan teoksissa henkisen matkanteon ulottuvuuksia. Usein henkinen matkanteko vaatii minäkeskeisestä ajatusmaailmasta luopumista ja on tässä mielessä tyhjyyden kokemista.

Käsittelen Rekolan 1970-luvun teosten ilmaisemaa rakkautta kaukaisen rakkauden teeman kautta. Teema on universaali. Sitä on ilmaissut teoksissaan esimerkiksi Dante. Ja väitän, että Suomessa Aleksis Kivi. Arabikulttuurissa suufimystikko Mawlana Rumi, josta Rekola on kirjoittanut esseen teokseensa Esittävästä todellisuudesta. Kaukaisen rakkauden ilmaisemisen traditiossa rakkaus nähdään haasteena: se on hengelliseen heräämiseen verrattava ankara kokemus, joka kutsuu nousemaan kuolleista. Toistan vielä äsken lukemani Rekolan upeat sanat: ”Ja minä tiesin että kuljen uudessa aikakaudessa, ja että taivas oli alusta alkaen noussut yli kuoleman ja lepäsi nyt jokaisella askeleella sinun jalkojesi matkassa.” Rakkaus on Rekolan 1970-luvun teoksissa niin suuri asia, että se siirtää kokijan uudenlaiseen tässä ja nyt toteutuvaan kuoleman jälkeisen elämän tilaan.

Kaukaisen rakkauden matkaan kuuluvat muun muassa ilmestykset. Luen kaksi runoa teoksesta Kohtaamispaikka vuosi.

Minä raotan silmää savun hämärässä,
ei kuulu kuin kelon narahdus,
   edempänä on puro, puron äärellä oli
keltainen kurjenmiekka sinä kesänä
kun näin sinut täältä
             mäntyjen alta; kaikki niin leimahti.
Että se sitten olit sinä siellä kaupungissa.
Ja minkä häivyit, olit lähempänä.
Nyt minä kanervansavua jaloissani
päästän ohitse näitä suuria puita.

Puhuteltava sinä nähdään mäntyjen alta ja kaikki leimahtaa: sinä nähdään taivaalla ilmestyksenä. Toinen runo hahmottuu kaukaisen rakastetun muotokuvaksi.

Minulla on iltoja, öitä
                                vanhasta muistista vielä
katselen veistosta, vuosisataista,
silmänpiirtoa myöten hymyä
                                               ehkä ainoata.
Tulee mereltä, on ilmanhenki.
Minä tunnen sinut,
                          kun kuljet tuolla,
pään liikkeestä leuan
                                  tuulenasennosta,
minä näen sinut oikealla silmällä
diadeemi otsalla.
                           Mihin minä panen tämän korun.
Sinulla on kultainen silaus,
minun päiväni ovat luetut, sinä loistat.
Sano kuka toinen sinut näin voi nähdä,
minun silmäni on kaukana unesta.

*

Kun tutkin rakkautta Mirkka Rekolan 1970-luvun teoksissa, tutkin paitsi tunteiden ilmaisemista myös niiden kätkemistä seksuaalivähemmistöön kuulumisen näkökulmasta. On tärkeää panna merkille, että kirjoittaessaan kaukaisesta ja saavuttamattomasta rakkaudesta Rekola saattoi ilmaista myös kiellettyä rakkautta. Erityisen kiinnostava on teoksen Minä rakastan sinua ilmestymisajankohta. Teoshan ilmestyi juuri sen jälkeen, kun homoseksuaalisuuden kriminalisoiva laki oli kumottu Suomessa vuonna 1971. Pohdin kirjassani, millaisia kysymyksiä ilmestymisajankohta herättää ja miten sen valossa tulisi tulkita teoksen nimeä Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille.

Juuri tähän kulttuurihistorialliseen kehykseen liittyy kysymys tunteiden ilmaisemisesta ja peittämisestä. 1970-luvun kaukaista ja saavuttamatonta rakkautta käsittelevät teokset paljastavat tunteita ja samalla peittävät niitä. Voidaan sanoa, että kaukaisen rakkauden teema antoi Rekolalle mahdollisuuden käsitellä rakkautta kätkettynä salaisuutena ja rakastettua verhoutuneena ja naamioituneena rakastettuna, jota ei tule paljastaa. Erityisesti Minä rakastan sinua on hyvin emotionaalinen ja hyvin peittävä teos. Siinä ilmaistaan ja ei ilmaista, koetaan suuria tunteita ja peitetään niitä, hämätään ja johdetaan harhaan.

Käsittelen kirjassani myös sitä, mitä seksuaalivähemmistöön kuuluminen merkitsi Mirkka Rekolalle henkilökohtaisesti. Rekola julkaisi vuodesta 1954 asti. Hän kirjoitti siis 20 vuotta elämästään rikoslain varjossa. Tämä tuotti hänelle kärsimystä, mikä käy ilmi Johanna Korhosen ja Jeanette Östmanin toimittamasta kirjasta Kaikella rakkaudella. Lain kumoaminen ei merkinnyt sitä, että Rekola koskaan elämässään olisi kokenut helpotusta asian suhteen. Teoksen nimi Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille ei julista ilouutista. Pikemminkin se ilmaisee unelman, joka vaikutti teoksen kirjoitusajankohtana ja pitkään sitä ennen mahdottomalta.

*

Viimeisenä tavoittelen kirjassani sellaisia Rekolan tekstejä, etenkin hänen lopputuotannostaan, jotka käsittelevät sitä, miten voimme elämässämme kohdata elämän ja kuoleman välistä rajaa hälventäviä kokemuksia. Käsittelen ylipäätään Rekolan runoissa ilmeneviä rajatiloja, jotka tuovat keskelle arkea mystisen ulottuvuuden. Rekola on luonnehtinut eri yhteyksissä näitä rajatiloja eri tavoin. Hän puhuu esimerkiksi siitä, miten vanhan kaupungin sisälle syntyy uusi kaupunki, vuosi paikkana -kokemuksesta, uudesta liitosta ja uudesta Jerusalemista. Näistä asioista on mahdotonta puhua nopeasti, jos niistä on mahdollista puhua lainkaan. Siksipä vain luen muutaman näihin kokemuksiin liittyvän runon teoksesta Valekuun reitti (2004).

Kun vuosi on paikka
    se on kaupunki
    vuoden syklissä
kaksitoista porttia
        ihmisessä
    syy ja seuraus
  vaihtavat paikkaa
  kumoavat toisensa
kaikki ajat yhtäaikaa
          ympärillä
    voit asua vuoden
           et toista
          Jerusalem
       hiekkamandala
    se pyyhitään pois
rakennetaan joka vuosi.

Yksi portti
aukeni jo syntymässä
       ylitsesi.
Kun vain yksi
       on kulkematta
kuka sanoo ettet kulkisi siitä
jo eläessäsi täällä.

*

Luen vielä ihan lopuksi, kun minulla on siihen kerrankin mahdollisuus vuodenajan suomissa puitteissa, otteen Rekolan Yleisradiolle vuonna 1966 kirjoittamasta Kirjailijan joulusaarnasta. Teksti löytyy esseeteoksesta Muistinavaruus nimellä ”Pimeä ja lumenvaloa”. Tässäkin tekstissä on ilmaistu jotakin useimmiten sanojen ulottumattomissa viipyilevää.

[- -] Kun ennen tätä joulua kävivät kovat myrskyt ja lunta kinostui, oli jokin päivä ‒ sen huomasi jälkeen päin ‒ jolloin ajatuskin auringosta oli kadonnut tietoisuudesta. Vain pimeä ja lumenvalo olivat rinnan. Silloin kasautui lunta ikkunalaudalle niin että siinä eräänä yönä oli lumimaisema, lumisen vuoren laki. Ja kuin olisin vaihtanut paikkaa, ajattelin: tämä on sellaista seutua ettei täällä voi asua ketään. Ja heti kohta oli taas ikkunani siinä. Mietin mitä olin aikonut puhua joulusta, vielä joulun evankeliumistakin, sen neitseestä, joka minulle merkitsee vastakohtiin sitoutumatonta. Oli neitsyt ja vaimo samalla kertaa, eli tätä vastakohdista tehtyä maailmaa ja oli siihen sitoutumaton. Oli siihen niin sitoutumaton että saattoi juuri vastakohtaisuuden laissa kantaa sen, mikä ei siitä laista ole. Ja ajattelin: se on ilmoitus ihmisestä itsestään. Ei yhtään kauempaa kuin siitä mikä on sisällisesti meissä. Kertomus Mariasta ja Joosefista saa uuden koettavuuden siitä vastakohtaisuudesta mihin itsekukin joutuu sodan ja rauhan, epäluulon ja luottamuksen, sairauden ja terveyden, syntymän ja kuoleman maailmassa. Että hän kantaa vastakohdassa Sen mikä siitä ei ole, eikä siitä selity! Että hän kantoi. Ja se mitä hän kantoi, kantaa nyt häntä. [- -]

 
LÄHTEET
Enwald, Liisa Kaiken liikkeessä lepo. Monihahmotteisuus Mirkka Rekolan runoudessa. Helsinki: SKS, 1997.
Korhonen, Johanna & Östman, Jeanette Kaikella rakkaudella. Sanoja seksuaalisuudesta ja sukupuolesta. Helsinki: Into, 2014.
Lomas, Herbert (ed. & trans.) Contemporary Finnish Poetry. Newcastle Upon Tyne: Bloodaxe Books, 1991.
Nylén, Antti Laajentuneet runot. [Mirkka Rekola: Muistinavaruus.] Etsijä 3/2000, 42‒43.
Rekola, Mirkka
      Syksy muuttaa linnut. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1961.
      Anna päivän olla kaikki. Helsinki: Weilin + Göös, 1968.
      Muistikirja. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1969.
      Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1972.
      Tuulen viime vuosi. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1974.
      Kohtaamispaikka vuosi. Runoja. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1977.
      Silmänkantama. Aforismeja, merkintöjä, maisemia. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1984.
      Muistinavaruus. Kirjoituksia, puheenvuoroja 1959‒1999. Helsinki: WSOY, 2000.
      Valekuun reitti. Helsinki: WSOY, 2004.
      Esittävästä todellisuudesta. Esseitä. Tampere: Sanasato, 2007.
Runoseminaari 29.-30.9.1962. 60-luvun runouden merkeissä. Turku: Tajo, 1963.
Seutu, Katja Tyhjä pöytä on tilattu. Mirkka Rekolan runouden äärellä. Helsinki: WSOY, 2016.
Seutu, Katja ”Maa, taivas, miks niin autuaasti hymyit?” ”Niittu” ilmestyksen paikkana. Julkaisussa Kanervakankaalla – Näkökulmia Aleksis Kiven runouteen. Joutsen/Svanen. Erikoisjulkaisuja (1). Toim. Päivi Koivisto. Klassikkokirjasto; Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos, 2016. https://www.doria.fi/handle/10024/130073