Sähköklubi #13: ”Onks teillä kuuma?”

tärkein muoto on se jonka värähtely synnyttää
– Kaija Rantakari, 14.11.2017, Vakiopaine

Puheensorinaa ja sinisten valojen hehkua. Keski-Suomen Kirjailijoiden järjestämä Sähkö-klubi näyttää tänään erityisen sähköiseltä: Riichael Nurmiparta -kollektiivin taidenäyttely E=adhd² on loihtinut Jyväskylän Vakiopaineeseen “intergalaktisen tunnelman”, jossa valojen ja värien vaihtuessa taideteokset ja niitä ympäröivät tilat paljastuvat joksikin muuksi kuin mitä ensivaikutelma antoi ymmärtää.

Reilussa vuodessa traditioksi muotoutuneella monitaiteisella runoklubilla on oma vakiintunut yleisönsä. Silti jokaisella kerralla näkee myös uusia kasvoja: tapahtuman maine on kiirinyt laajalle, ja toisaalta Vakiopaineen kadunpuoleiset suuret näyteikkunat houkuttelevat satunnaisia kulkijoita kurkistamaan, mitä täällä oikein tapahtuu. Kynnys runouden kohtaamiseen on matala.

Alakerran tuolit täyttyvät, parvella kaiteen reunamat kansoittuvat. Sähkö-klubi #13 alkaa.

Kaija Rantakari (kuva: Antti Makkonen)

Ensimmäisenä esiintyy Kaija Rantakari – aiemmin jyväskyläläinen, nykyisin helsinkiläinen runoilija. Hänen esikoiskokoelmaansa Mikado (Poesia, 2015) kriitikko Vesa Rantama luonnehti Keskisuomalaisessa (8.3.2015) teokseksi, joka “ei pidä paljon meteliä itsestään, mutta vaivihkaa se esittelee tavan tarkastella maailmaa.”

Kun Rantakari lukee uusia tekstejä vielä keskeneräisestä runokäsikirjoituksestaan, tuntuu siltä, että vaivihkaisuus on kadonnut ja tilalle on tullut painokkaampi äänensävy, joka ei ujostele julistaa intiimin kokemuksen välittämiä havaintoja. Palavien kynttilöiden lämmin tuoksu sekoittuu lauseisiin:

mitä hitaammin kätesi liikkuu ihollani
sitä nopeammin sydämeni hakkaa

Pitkässä tekstissä tai tekstisikermässä läheisyyden hetket ammentavat välillä voimaa meren kuvastosta. Aallot lyövät kivikkoon, hengitys ihohuokosiin. Eroottisuus syntyy konkretian ja vertauskuvien rantaviivalla. – Toinen Rantakarin tekstiosuus on pitkä listaus tai litania. Kymmeniä – ehkä jopa satoja, siltä se tuntuu – kertoja toistuu lause “suutelen sinua” ja sille aina jokin selite (siteeraamani lauseet esityksessä eri järjestyksessä):

suutelen sinua / kolibri rinnassani
suutelen sinua / sanasta sanaan
suutelen sinua / ennen kuin ovi kolahtaa kiinni
suutelen sinua / ja puu on kaadettu
suutelen sinua / kun et enää muista minua

Lukemattomia kertoja lausuttuna suudelma tuntuu mantralta, joka puhdistaa puhujansa, kuulijansa, suutelijansa. Runo löytää oivaltavia asentoja suuteluun, mutta ei kaihda kliseitäkään: ja se on oikein, sillä niiltä ei rakkaudessa voi välttyä. Loppuun tekisi mieli lisätä rivi suutelen sinua / ja kaikki on anteeksi annettu.

Jokin Rantakarin esittämissä teksteissä saa ajattelemaan, kuinka läheisyyden hetkelläkin kokee yksinäisyyttä – mutta näiden runojen äärellä haikealla, kauniilla tavalla. Jos keväällä ilmestyneelle eroottisen runouden antologialle Olet täyttänyt ruumiini tulella (WSOY, 2017, toim. Sinikka Vuola) joskus tehdään jatko-osa, on sitä vaikea kuvitella ilman esimerkkiä Rantakarin runoista.

Mia Rönkä ja korppi (kuva: Antti Makkonen)

Toisena runoilijana yleisön eteen astelee Mia Rönkä, naantalilainen biologi ja tiedetoimittaja. Hän lukee tekstejä esikoiskokoelmastaan Maanalaiset linnut (Sammakko, 2016) mutta myös joitakin uusia runoja. Oikeastaan esityksessä on runoilijan lisäksi toinenkin esiintyjä: täytetty korppi, jonka jalasta roikkuu museon tunnistelappu. Rönkä luovuttaa mikrofonin aluksi mustalle linnulleen, joka välittömästi manaa nokkaansa kopauttelemalla kuulijan mieleen tutut säkeet: kuului koputusta jostain, havahtuin ja päätä nostain / mietin, liekö kammioistain ääni moinen tullutkaan (suom. Niilo Idman).

Ekokriittisissä runoissaan Rönkä antaa usein äänen tai ainakin näkökulman luonnolle, luontokappaleille. Sanomaa ei väännetä rautalangasta, mutta se ei tarkoita, etteivätkö sanat olisi painavia. Hyvä esimerkki on klubi-illassa kuultu, esikoiskokoelman liepeestäkin löytyvä runo, jossa lintu kohoaa siivilleen maiseman ylle:

meri on vakio ja likiarvo
moneen kertaan tallottu

aalloilla keinuu pallo
huolettoman lapsen leikkien heittämä

Ihminen on maapallon ajallisessa mittakaavassa eläinlajina vasta lapsi: ei niinkään pahanilkinen, mutta huoleton – ja siksi juuri vaarallinen. Yritän kuunnella, onko Rönkä kirjoittanut uusiin runoihinsa voimakkaampaa ja suoraviivaisempaa sanomaa. Onhan esikoiskokoelman julkaisun jälkeen huoli maailman tilasta edelleen lisääntynyt. Huomaan kuitenkin takertuvani esityksessä niihin säkeisiin, joista löytää intiimimmän, henkilökohtaisemman sävyn. Sen täytyy johtua edellisen esityksen tilaan jättämistä kaiuista.

Sähköklubien ja yleensäkin runotapahtumien eräs viehätys piilee siinä, että tekstit alkavat resonoida keskenään. Löytyy yhteyksiä, jotka muuten jäisivät syntymättä.

Väliajalla illan juontaja runoilija Olli-Pekka Tennilä mainostaa tuoretta jyväskyläläistä zine-julkaisua, OI. Ihastusta ilmaiseva huudahdus pienlehden nimenä on lupaava. Riikka Simpuran päätoimittamassa julkaisussa oleellista tekstien lisäksi on ollut kirjoittajien välinen yhteisöllisyys. – Jotta 140 kappaleen painoksen arvo korostuisi, se on numeroitu.

Ostamani lehden takaa löytyy numero 13/140. Sähköklubi #13. Pidän tätä hyvänä enteenä.

Räppäri stadin huudeilta. (kuva: Antti Makkonen)

“Räppäri tuolta stadin huudeilt”, esittelee illan kolmas esiintyjä Illmari itsensä väliajan jälkeen. “Onks teillä kuuma?” hän kysyy hauskan ironisesti ja saa vastaukseksi positiivisia hymähdyksiä sekä yhden vielä lisäharjoittelua kaipaavan vislauksen. Ollaan suomalaisen runouden Spartassa, jossa pääkaupunkiseudun roomalaiset spektaakkelit otetaan vastaan hillityn uteliaasti leuka nyrkkiä vasten nojaten. Fokus pidetään tiukasti esityksen sisällössä – ei hetkuteta päätä tai kroppaa spoken wordin tahdissa eikä pyritä vaikuttamaan esityksen tunnelmaan barbaarisilla välihuudoilla.

Illmari puhuu ja laulaa yhteiskunnan epäkohdista ja ihmiselon kipupisteistä. Nopeasti soljuvia riimejä ei ehdi kirjata ylös, mutta vaikutelmat synnyttävät vahvoja muistijälkiä. Vaikka Jyväskylästä ei löydy lähiömeininkiä samassa mittakaavassa kuin “stadin huudeilla”, tekstit puhuttelevat: illan yleisössä on monia, jotka elävät köyhyysrajan tuntumassa tai sen alla.

Rap on yhteiskuntakritiikin katu-uskottavin muoto runoudessa. Illmari messuaa vääjäämättömästi etenevästä dystopiasta, siitä kuinka eletään “tulvan edellä ehkä viimeistä iltaa” ja kuinka talouden ja teknologian visioihin perustuva systeemi uhkaa romahtaa: “pankkitilit tyhjenee, langattomat katkee”. Rivit “luokkasodasta” pöllyttävät mukavasti Vakiopaineen ilmaa.

Rap, spoken word, lavarunous, hiphop: Illmari ei niinkään määrittele omaa tyyliään vaan ravistelee genrejä ja antaa yleisön katsoa, mitä alas putoaa. – Ja hyvin putoaa. Stadin lavarunobakkanaalien hikiseen sykkeeseen tottunut Illmari on Vakkarin sävyisässä ilmapiirissä luultavasti yhtä kotonaan kuin espanjalainen futisfani Veikkausliigan matsissa, mutta hän vetää show’nsa tyylikkäästi, ammattilaisen otteella.

Vaan ehkä nyt hieman jo liioittelen: toki kontakti ja vuorovaikutus yleisöön syntyy täälläkin: Illmarin esitys kiehtoo jo siksikin, että sen kaltaisia ei juuri ole Sähköklubissa nähty. Tästä puhutaan vielä pitkään.

Poesiavihkojen julkaisusarjassa ilmestyy tammikuussa 2018 Riikka Ala-Hakulan Kaupunkikaleidoskooppi. Illan neljännessä esityksessä Ala-Hakulan lisäksi hänen tulevan julkaisunsa tekstejä lukevat Essi Leppänen ja Heidi Kosonen. Esitys on monitaiteinen, sähköinen: tekstimaisemaa taustoittaa musiikillaan tamperelainen kokoonpano Dolls are Creepy.

Kaupunkikaleidoskooppi toiminnassa. Kirjoittaja Riikka Ala-Hakulalla hattu. (kuva: Antti Makkonen)

Kaleidoskooppi suuntaa katseen Ranskaan, Toulousen kaupunkiin. Päiväkirjan tapaan etenevä luenta koostuu ohikiitävistä havainnoista kaupunkikuvassa: katuelämästä, ihmisistä, kissoista, antikvariaateista, ikkunoista – poikkeamista, vääristymistä ja heijastumista. Jokainen musiikilla tehostettu kaleidoskoopin pyöräytys vaihtaa näyn toiseksi: kaupunki ei olekaan hierarkkinen kokonaisuus, vaan yksittäinen rajaus tuottaa uuden kiintopisteen, jonka ympärille muu asettuu.

Kyse on eräänlaisen monadisen kosmoksen tuottamisesta. Kaleidoskoopin logiikassa samoja lasinpalasia tarkastellaan vaihtoehtoisista näkökulmista, jotka joka kerta muodostavat oman todellisuutensa. Asetelma ei voi olla samalla tavalla kriittinen kuin esimerkiksi edellä kuullun illmarin hahmottelemat kaupunkikuvaukset: yhteiskuntakritiikki vaatii keskustan ja periferian suhteen määrittelyn.

Esiintyjät ovat äänessä välillä yksin, välillä yhtä aikaa. Musiikki ja valot luovat maagista kehää tekstien ympärille, tasot limittyvät. “Ihmisen ruumis on todellisuudessa vain vihje hänen sisäisestä universumistaan”, esityksessä lausutaan. Sama pätee myös tekstiin ja tilaan: hetken aikaa Vakiopaine tuntuu sijaitsevan Toulousen kaupungissa.

Esityksen loputtua Dolls are Creepy jää vielä estradille. Bändi on minulle entuudestaan tuntematon, mutta tamperelaisilta tutuilta kuulin, että karmeilla nukeilla on sellainen biisi kuin “oispa kaljaa”. Joudun pettymään, sillä kappaletta ei ole illan soittolistalla: ehkä Dolls are Creepy on runoklubikeikkaa silmällä pitäen jättänyt banaalimmat sanoituksensa kotiin.

On vaikea määritellä yhtyeen musiikillista suoritusta, jota tapahtuman esitteessä kuvaillaan “poikkitaiteellis-minimalistista lo-fi-syntetisaattorivärähtelyä tarjoilevaksi pannukakuksi”. Minimalistinen tunnelma syntyy taiten hallitusta flirttailusta jonkinlaisen amatööriyden suhteen: jos Tiina M. Vanhapelto ja Kalevi “Casio” Suopursu esittäisivät musiikkiinsa hyödyntäen teknisesti taitavampia manöövereitä, sen loisto himmenisi. Tällaisessa esityksessä on oikeastaan välttämätöntä, että biisi voidaan soittaa saman taustakompin päälle kuin edelllinenkin.

Yleisöstä eräs tuttu – jolle tämä marraskuu on ollut poikkeuksellisen raskasta aikaa – kommentoi esitetyn musiikin tuntuvan lohdulliselta. Se tarjoaa sopivasti nyrjähtäneen näkökulman todellisuuteen, jota oma välillä hieman raiteiltaan oleva mieli ei tahdo tunnistaa omakseen. Helpottaa ajatus, että tässä maailmassa saa olla vinossakin asennossa. Tuon Dolls are Creepyn rohean soundin tunnistan minäkin.

Sähköklubi tuntuu tänään juuri oikean mittaiselta. Keskittyminen ei vielä herpaannu, ja toisaalta ehtii tapahtua paljon: Vakiopaineen illassa suudelmat on lausuttu kuulijan iholle, korppi nokki mikrofonia, Bacchus kohtasi Dionysoksen, kaleidoskoopin ruusuikkuna puhkesi ja karmivat nuket lauloivat.

Esitysten jälkeen utelen vielä Mia Röngältä, löytyisikö Turun seudulta pähkinälehtoja. Olen aina halunnut käydä sellaisessa. Runoilija siirtyy biologi-identiteettiinsä ja vinkkaa pari hyvää luontopolkua, joilla voi nähdä keväisen valkovuokkoloiston kukkeimmillaan. Ja hän neuvoo minut tutustumaan Ahvenanmaan pähkinäpensaslehtoihin – siellä on kuulemma parhaimmat. Päätän käydä.

Tämä on ollut hyvä ilta.

 

Linkit:

Kaija Rantakari: Mikado (2015) (esittely Poesian sivuilla)

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut (2016) (Sammakon kirjakauppa)

Riikka Ala-Hakula: Kaupunkikaleidoskooppi (2018) (esittely Poesian sivuilla)

illmari: Komeetta – Nomadi (2017) (Spotify-linkki)

Dolls are Creepy: Back in Business (2017)

Valokuvat: Antti Makkonen Photography