Sähköklubi #14: Lunta ja flamencoa

me etsimme öisin tuoksuvia kukkia

– Salla Partala, 12.12.2017, Vakiopaine

Jyväskylässä on päivän aikana pyryttänyt parikymmentä senttiä lunta. Kapeat polut halkovat viiman kerrostamia matalia kinoksia vielä auraamattomilla pyöräteillä ja jalkakäytävillä. Osa kulkijoista uhmaa talvimyräkkää runouden tähden, osallistuakseen vuoden viimeiselle Sähkö-klubille.

Tosin Vakiopaineen ovella todennäköisesti jokainen – karistellessaan lunta ja purevaa tuulta hartioiltaan – ajattelee ensimmäiseksi lämmitetyn tilan autuutta, ei niinkään runoutta. Se lupaa hyvää, sillä pakkasella tai sateella klubien tunnelmassa on erityinen sävy. Ei jaeta pelkästään kokemusta runoudesta vaan myös lämmöstä. Onhan kylmän pitäminen loitolla ollut ihmiskunnassa aina syy kokoontua yhteen: syntyy fyysistä yhteisöllisyyttä, iholla tuntuvaa hehkua.

Salla Partala ja Sauli Okker (kuva: Antti Makkonen)

Jyväskyläläisen runoaktiivin Salla Partalan vihkomuotoinen Hunajankantajien aika (2017, Esterin kirja) on saapunut painosta. Ennen kuin Partala aloittaa tekstiensä lukemisen, pyytää hän yleisöä sulkemaan silmänsä. Näköaisti on kovin hallitseva, estää mahdollisuuksia keskittyä siihen, mikä esityksessä on olennaista. Estradilla runoilijan vierellä muusikko Sauli Okker maalailee puheen kanssa kommunikoivaa äänimaisemaa, joka pysyttelee taustalla mutta korostaa kuitenkin tekstien vivahteita.

äitini kohdussa kuuntelin mehiläisten ääntä
ne kuiskivat vatsan lävitse

sur rur sur rur

Okker tuntuu onnistuvan musiikillisessa lavastuksessaan: mahdolliset kohdun äänet, sydämenlyönnit ja surinat jäävät sopivan viitteellisiksi, niitä ei alleviivata – tai ehkä niitä ei edes ole, vaan kuulija tulkitsee ja täydentää äänimaisemaa Partalan tekstien kautta. Mehiläiset lentävät ja surraavat, haipuvat pimeään, surraavat surua oman lajinsa katoamisesta, kaiken peittymisestä hiljaisuuteen. – Silmien sulkeminen herkistää kuuloaistia yllättävän paljon. Harmi vain, että raportin kirjoittaja ei voi olla kovin kauan katsomatta eteensä. Muuten jää muistiinpanot tekemättä.

Hunajankantajien mytologiaa voi tulkita ekokriittisestä näkökulmasta tai jonkinlaisena yleisempänä hedelmättömyyden kuvana. Toisaalta: onko niillä oleellista eroa? – Partala on varma esiintyjä, ja Jyväskylässä kotiareenallaan: onhan hän itsekin järjestämässä Vakiopaineen Runoklubi 6 -iltoja. Vahvuus ei johdu pelkästään esiintymiskokemuksesta, vaan myös äänimaisema antaa sanoille voimaa – jopa niin, että kuulijana huomaan keskittyväni melkein enemmän sanoihin kuin niiden sisältöihin.

Partalan kirjoittaman runovihkon takakanteen poimittu säe – kesken jääneet lauseet kuin kesken jääneet lapset – tuntuu lavalla esitettyjen runojen kohdalla vielä todemmalta kuin niiden, jotka on kirjoitettu paperille. Hiemankin pidempi tauko puheessa säkeiden välillä, ja lauseet alkavat elää omaa elämäänsä. Osittain tauon paikkoja syntyy Okkerin musiikin tuodessa esille omaa läsnäoloaan – mutta myös siksi, että Partalan teksteissä on monia aforismeiksikin taipuvia katkelmia. Hieno esimerkki löytyy Hunajankantajien aika -vihkon loppupuolelta (en ole aivan varma, lukiko Partala sen, mutta muistelisin niin):

etäisyydellä ja läheisyydellä on vain sävyero

Itsestäänselvyys, jota ei tule usein ajatelleeksi – ei ennen kuin katsoo kohti horisonttiviivaa tummuvaa maisemaa, tervehtii vanhaa ystävää tai tulee oivaltaneeksi runon merkityksen.

Illan toinen ja kaukaisin vieras saapuu lumipyryn vuoksi kohtuuttomasti myöhässä olevalla linja-autolla, mutta ennättää onneksi illan ohjelman alkuun. Turkulainen Elina Laine on kolmas – Niina Oisalon ja Mia Röngän lisäksi – Sähkö-klubin esiintyjä, jonka runoja on julkaistu Reviiri 2013 -antologiassa. Tieto on tätä iltaa ajatellen jossain määrin huomionarvoinen, sillä samana vuonna julkaistiin Erkka Filanderin ja Mari Laaksosen esikoiskokoelmat.

Runoja lukiessaan Laine pitää paperiarkkeja tukevalla alustalla, jonka yleisölle näkyvään puoleen on liimattu kuva kolmesta luurangosta. Ihmisen luuston rakenne esitellään edestä, sivulta ja takaa – kuin piirroksessa jostakin vanhasta “anatomian opas taiteilijalle”-teoksesta. Kuva kasvaa merkityksiä luennan aikana, sillä Laineen runoissa kehollisuus ja ruumiillisuus korostuvat kaikkea kokemusta hallitsevana perustana.

Laine käyttää paikoitellen runoissaan spesifiä lääketieteellistä sanastoa. Termit leikkaavat arkista kieltä ja kokemusta jo pelkällä läsnäolollaan auki kuin kirurgin instrumentit. Hoitotoimenpiteiden nimeäminen maadoittaa runokielen kehollisuuteen, säväyttää, kauhistuttaakin: onhan totta, että jonkin aluksi harmittomalta tuntuneen vaivan tarkempi diagnoosi voi sysätä meistä kenet tahansa hetkessä mustan kuilun reunalle.

Toisaalta juuri haavoittuvaisuus, hauraus, tekee elämästä kauniin. Eräässä Laineen lukemassa runossa puhuja kuvaa itseään “evakuaation jälkitilaksi”, joka on “sameaa ja epävarmaa”, ja jatkaa:

mutta on se kaunistakin,
on kaunista olla niittykukka virheen pelossa,
huojuheinä kaiken pelossa, auringonkukka varjon pelossa,
erityinen, harvinainen, oikeastaan toistaiseksi aivan ainutlaatuinen

Evakuaation voi tässä ymmärtää henkiseksi “tyhjentymiseksi” – tai kirjaimellisemmin lääketieteelliseksi operaatioksi, jota käytetään esimerkiksi syöpähoidoissa poistettaessa imusolmukkeita. Mikäli kokee jälkimmäisen, ei varmaankaan voi välttää ensimmäistä.

Vaikka luurangot muistuttavat elämän katoavaisuudesta koko esityksen ajan, liikkuu Laine teksteissään muissakin horisonteissa, keventää, käyttää kuulijaa metsässä, toteaa ihmissuhteista, että ei “luota mieheen jolla on viime kesän parta”, ja siteeraa isoäitiään: “sävelet, te petturit kurjat/ kuka antoi teille voiman/ käydä ihmisten sydämiin”. Itse löydän – ihmisenä, joka ei saa nukuttua kesällä, koska silloin on liian valoisaa, eikä myöskään talvella, koska silloin on liian pimeää – kuulemistani runoista puhuttelevan säeparin:

kuutonta taivasta vasten väsymykseni
lepää liian kaukana minusta

Valitettavan usein väsymys ei estä valvomasta. Ristiriita, jonka perusluonnetta runo kiteyttää ytimekkäästi, tunnistettavasti. Mielen ja ruumiin sekä niiden liepeillä majailevan minuuden yhteiselo ei useinkaan suju saumattomasti.

Esityksensä jälkeen Laine käy vielä kertomassa omakohtaisen anekdootin. Tämä ei olekaan hänen ensimmäinen vierailunsa Jyväskylään vaan toinen! Lapsena hän sai kerran vaikuttaa lomasuunnitelmiin. Äiti levitti esitteet lattialle ja kysyi Elinalta, minne tämä haluaisi mennä. Elina mietti hetken ja vastasi: “Jyväskylään.” Ja Jyväskylään sitten mentiin.

Vakiopaineen yleisö nyökyttelee hyväksyvästi. Oivallinen valinta. Rantalomathan ovat todellakin yliarvostettuja, kammottavia. – Kai te kävitte Harjun tornissa?

Juho Koskimies ja Johannes Silvennoinen (kuva: Antti Makkonen)

Tämänkertaisen Sähkö-klubin varsinainen musiikillinen ohjelmanumero on yllättävä kombinaatio. Kitaristi Juho Koskimies soittaa flamencoa, ja hänen aisaparinaan Federico García Lorcan runoja tulkitsee tietokirjailija, kriitikko Johannes Silvennoinen. Kokoonpanon – tai oikeastaan duon – käsiohjelmassa mainittu leikkimielinen nimi, Hombres Débiles, luo jokseenkin harhaanjohtavia mielikuvia esityksen luonteesta. Mistään hupailusta ei ole kyse, vaan vakavasta yrityksestä tuottaa vuoropuhelua flamencon rytmien ja Lorcan runojen välille.

Koskimiehen kitara sukeltaa flamencon melankolisiin sävyihin: iloista, pidättelemätöntä riehakkuutta esitetyissä kappaleissa tarjoillaan niukasti. Mollisointuja rakastaville suomalaisille tällainen soitanta on ehkä sitä omakohtaisesti tunnistettavinta flamencoa, johon on helppo löytää kulttuurista kosketuspintaa. Itse kitaroinnissa tunnelmat avautuvat vähitellen, kerroksittain, mutta koska useimpien kappaleiden alussa kuullaan Lorcan runoutta, tekstit määrittävät musiikin tulkintaa.

Silvennoinen tulkitsee Lorcan rajujakin tunnekokemuksia sisältäviä tekstejä konstailematta, liikaa eläytymättä. Se jättää tilaa sekä flamencolle että kuulijan omille ajatuksille. Erityisen hieno on Lorcan härkätaistelussa menehtyneelle ystävälleen kirjoittama elegia, Valituslaulu Ignacio Sanchez Mejifasin kuoleman johdosta (suom. Matti Rossi), josta duo esittää ensimmäisen osion, Häränsarvet ja kuolema. Joka toisessa säkeessä toistuva kellonaika luo runoon kohtalokkuutta:

Härän mylvintä kaikui läpi otsan
kun kello löi viisi

Tuskan sateenkaari välkkyi huoneessa
kun kello löi viisi

Etäältä jo kuuluu mullan kutsu
kun kello löi viisi

Hyvä valinta esitykseen, sillä härkätaistelu ja flamenco ovat molemmat espanjalaisen tradition ytimessä. Rinnastuksia matadorin ja flamencotanssijan kehon kielen välillä on helppo perustella – kuten myös voiman ja herkkyyden välisen jännitteen vaikutusta liikkeiden kauneuteen. Kun Koskimies jatkaa kitarointia kappaleen runo-osuuden päätyttyä, flamenco tavoittaa hyvin tunnelman matadorin kuolemasta.

Hieman kepeämpiä, raikkaampia flamencon sävyjä löytyy kappaleessa, jonka alussa Silvennoinen lukee Kirsi Kunnaksen suomennoksen Uskoton vaimo. Joen rannassa riisutaan solmio, leninki, liivit ja revolverivyö. Sitten ratsastellaan “suitsitta, kannuksitta/ helmiäistamman päällä”. Mies varoo rakastumasta – onhan kyse varatusta naisesta eikä neidosta, kuten hän aluksi luuli – ja lahjoittaa naiselle palkkioksi silkillä vuoratun ompelulippaan, kuten kunniallisen mustalaismiehen kuuluukin.

Vaikka Koskimiehen ja Silvennoisen esityksessä ei ole moitteen sijaa, silti jää pohdituttamaan, millaisiin mittoihin runous ja kitarointi vielä kasvaisivat, jos mukana olisi myös flamencotanssija. Miten hän esittäisi valituslaulun härkätaistelijan muistolle – ja miten sen jälkeen eroottissävytteisen mustalaisromanssin?

Sähkö-klubin tunnelma saattaisi olla poikkeuksellisen sähköinen.

Flamenco-encoren ja pienen tauon jälkeen on luvassa jo kauan odotettu esiintyminen. Esikoisteoksellaan Heräämisen valkea myrsky (2013) Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut Erkka Filander on vihdoin saatu esiintymään Vakiopaineeseen. Tiettävästi Filander ei juurikaan ole lukenut runojaan missään tilaisuuksissa: huhut tosin kertovat jostakin runotapahtumasta Armeniassa.

Esitystilanne ei ole kovin otollinen: edellinen musiikkisessio kesti pitkään, ja tauosta huolimatta flamencon rytmit aiheuttavat edelleen turbulenssia ilmanalassa ja yleisössä. – Mutta nopeasti Filander ottaa tilan haltuun. Hän lukee viime vuonna julkaistua kokoelmaansa Torso (Poesia, 2016) aloittamalla sen lyyrisestä esipuheesta:

On tuntemattomia marttyyreja, vastarintaan nousseita, syytettyjä,
joiden vankeus, maanpako ja poistuminen pohjautuu päätökseen;
päätökseen luottaa siihen mitä ei voi tietää mutta minkä aavistetulle
tiheydelle he ovat rakentaneet itsensä.

Pian koko Vakiopaine on hiljaa, keskittynyt kuuntelemaan. Torson tekstit marttyyriydesta, totuuden valitsemisesta ja päätöksen hinnasta vakavoittavat aihepiirillään. Kysymykset ovat ikiaikaisia mutta myös ajankohtaisia: marttyyreita sekä vakaumuksensa vuoksi taistelevia tai maanpakoon joutuneita ei tarvitse etsiä historiasta – riittää kun seuraa uutisia.

Yleisön rikkumattomaan hiljaisuuteen ei vaikuta pelkästään teeman vakavuus vaan myös Filanderin lukemien tekstien esteettinen luonne. Torso koostuu fragmenteista, joiden veistoksellisuus asettuu lausuttuna tilaan huomattavasti itsenäisimpinä yksikköinä kuin kokoelman sivujen jatkumossa.

Meissä suru, joka vaatii vastausta, kääntymystä.

tai

Miten pilvien rytmi leikkaakaan hitaudellaan muistojemme lihaa

tai

onko vielä ajatuksia, joihin osallistuminen pakottaa tuijottamaan
aurinkoon keuhkot täynnä hukkumista

ja silti päättää, olla paikalla

Jos Filander ei olisi aluksi lukenut esipuhetta, lauseet saattaisivat kuulijoiden mielessä etääntyä kauas marttyyriyden teemasta. Fragmentit itsessään ovat eräänlaisia torsoja; torson kauneutta korostaa puuttuvien ruumiinosien haamukipu, tunne potentiaalista, joka yhtä aikaa sekä on läsnä että ei ole. Katkelmat, jotka viittaavat uhrauksiin ja valintoihin, tulee kuultuna täydennettyä ehkä omakohtaisemmin kuin runokokoelman sivuja selaillessa. Marttyyriyden teema laventuu ainakin omassa kuulijakokemuksessani paikoitellen huomattavasti vaatimattomampien valintojen tekemiseksi omassa elämässä tai tarkemmin määrittelemättömäksi sivullisuuden tunteeksi.

Henkilökohtainen kokeminen ei välttämättä toteuta Filanderin kokoelman eetosta, mutta Sähkö-klubin kaltaisessa illassa, jossa edelliset esitykset ovat jo osaltaan tuoneet mielen kerroksista ja kellareista kaikenlaista pintaan, se on väistämätöntä. Toisaalta, Torsossa esitetyt aiheet ja näkökulmat ovat ankaria, haastaviakin: on vain välttämätöntä, että kysymyksien luonnetta paremmin ymmärtääkseen on ensin kysyttävä itseltään.

Illan päättää Mari Laaksonen, kaksi kokoelmaa (Galleria Noesis, 2013, ja elämännielemä, 2016) julkaissut runoilija. Hän tuo yleisön kuultavaksi kymmenen minuuttia kestävän runomonologinsa Ensimmäinen toinen kysymys. Esitys poikkeaa muodoltaan illan aiemmista: Laaksonen ei lue tekstiään paperista vaan antaa puheen virrata vapaamuotoisesti tamperelaisen äänitaiteilijan Frankie Shannonin tekemän äänimaiseman päälle. Ainakin kuulijalle syntyy sellainen vaikutelma, että monologi saa lopullisen sanallisen hahmonsa vasta esitystilanteessa, vaikka toki kokonaisuus on harkittu ja sisällöltään tarkasti etukäteen suunniteltu – ei mitään improvisaatiota. Laaksosen esitys asettuu hyvin edellisen jatkoksi, sillä myös Laaksonen tarkastelee moraalikysymyksiä ja totuuden vaatimusta sekä koneistoja, jotka näkymättömästi ohjaavat kaikkea:

mä luulin aina että viimeinen asia
joka tulee ulos Pandoran lippaasta
on totuus

Ensimmäinen toinen kysymys käsittelee ihmiskunnan saavutuksia tai oikeastaan kolmea niistä – tiedettä, taidetta sekä runoutta ja tarinankerrontaa – eräänlaisina Pandoran lippaasta karanneina vitsauksina. Ihmisen uteliaisuus johtaa valintoihin, joita voi olla vaikea perustella eettisesti tai joiden lopputulokset saattavat muodostua hallitsemattomiksi. – Kertoessaan tieteen ongelmista, Laaksonen ottaa esimerkiksi Descartesin ja kaniinin. Descartes tutki kehon toimintaa tekemällä eläinkokeita, joissa hän mm. avasi elävän kaniinin rintakehän nähdäkseen, miten sen sydän sykkii ja mitä elinten asteittainen vaurioittaminen aiheuttaa elävälle olennolle:

tarina on kuultu monta kertaa
alkanut menettää merkitystään

me tuskin enää kuullaan
jäniksen rääkynän huuto

se resonoi näihin seiniin

Tutkijan mekanistinen käsitys ruumiin toiminnasta ei sisältänyt ajatusta siitä, että eläin voisi tuntea kipua samassa mielessä kuin ihminen: kuinka voi kärsiä sellainen olio, jolla ei ole sielua? – Laaksonen on aiemminkin sivunnut eläinkokeiden etiikkaa: muistan kuulleeni hänen esittävän runon, jossa huomio kiintyi Laikaan, avaruuteen lähetettyyn sankarikoiraan, jota ihmiset juhlivat mutta jonka loppu oli kauhea.

Lavarunouden Suomen mestaruuden muutama vuosi sitten voittanut Laaksonen esittää monologinsa persoonallisella tyylillään. Tuntuu kuin hän ei niinkään aikoisi sanoa seuraavaa sanaa vaan odottaa sitä, hieman epävarmana mitä tuleman pitää. Performatiivinen ele luo esitykseen intensiteettiä, lievä epävarmuus tarttuu kuulijaan – hänkin odottaa. Esiintyessään Laaksonen myös hyödyntää taitavasti pitkiin vokaaleihin liittyvää intonaatiota: ehkä siihen vaikuttaa myös Shannonin äänitaide. Laaksosen lausunnassa vuoroin nousevat, vuoroin laskevat sävelkulut aiheuttavat sanoissa eräänlaista merkityksen huojuntaa, tulkinnanvaraa. Siten monologi ei ole vaarassa pelkistyä moraliteetiksi, vaan sen sisällä on monenlaisia sävyjä, eleitä ja asentoja.

Sähkö-klubin päättyessä lumipyry on vaimentunut yksittäisinä erottuviksi hiutaleiksi, viima menettänyt purevuutensa ja kävelyreitti on aurattu. Illan lukuisten ruumiillisuutta ja kokemuksellisuutta korostaneiden runojen jälkeen olo tuntuu oudon keholliselta, valppaalta. Ehkä on mahdollista, että musiikin ja äänimaisemien siivittämänä vastaanotettu elävä runous terästää aisteja myös fyysisellä, elimellisellä tasolla.

Haistaessani sataman kohdalla, kuinka Jyväsjärven pinta sulapaikoissa kylmenee pakkasen kiristyessä, se alkaa vaikuttaa todennäköiseltä.