Menonin paradoksi löytyy Platonin dialogeista. Se kuuluu suomennettuna näin:

Miten sinä muka aiot tutkia sellaista, mistä et edes tiedä mitä se on? Millaista tavoittelet, kun etsit sellaista, mitä et tunne? Ja jos löydät sen, mistä tunnistat sen juuri siksi, mistä et mitään tiedä?

Muistan lukeneeni paradoksin joskus ja unohtaneeni, sellaista nautittavaa tietoa nousee koko ajan muistin arkistoista. Törmään siihen nyt, kun luen Rebecca Solnitin kirjaa A Field Guide to Getting Lost. Luen kirjaa, samoan tekstissä. Solnitin esseissä liikutaan assosiaatiosta toiseen, tehdään kierroksia ja mutkia, vaihdetaan suuntaa. Pääsen hänen mukanaan vaeltamaan maastossa, joka ei ole tasaista ja ennalta-arvattavaa, ei paljaaksi karsittua talousmetsää, se virkistää ja pöllyttää muistia.

Luen ja lähden kävelylle ja näen kerroksia kaikessa. Näen hiekkatien laidassa talon, jossa asuin yhteisössä Jyväskylän vuosina, näen talon parvekkeella itseni katsomassa pikkutyttöä, joka hyppää rengaskeinuista ja juoksee pyörätelineille, polkee pihasta tielle, tekee kierroksen tukkipinon ympäri. Ne tukit ovat Oulunkylässä purkutalon takana, siellä leikin kuusivuotiaana. Tyttö muistuttaa minua ja äkkiä myös tytärtäni ja vielä jotain kolmatta, sen tukka tuoksuu Linna-shampoolta ja kädet ovat omenista tahmeat, farkunpolvet valkoisiksi kuluneet. Nyt se on jo mäen päällä, kääntyy koulun suuntaan, polkee isoa pyörää seisaaltaan, paksu heilahteleva letti, lappuhaalarit, tiedän mihin se on matkalla.

Haastattelussa Solnit kertoo, että hänen tyylinsä ärsytti journalismin opettajia yliopistossa. ”Lauseeni kaartelevat; tiedän kyllä mihin olen menossa, mutta valitsen kiertoteitä maisemien vuoksi ja yhdistelen asioita, joita lineaarisessa kerronnassa ei yhdisteltäisi.” Solnit sanoo olevansa kirjoittajanakin kulkija, vaeltelija. Hän on kiinnostunut ajatuksista ja merkityksistä, joita nousee esiin silloin, kun kirjoittaminen virtaa vapaasti.

Menonin paradoksin kirjoitti eräs opiskelija lapulle, jonka ojensi Solnitille vuosia sitten. Miten aiot tutkia sellaista, mistä et edes tiedä, mitä se on? Lause jäi kulkemaan Solnitin mukana ja siitä tuli jonkinlainen elämän peruskysymys. ”Jätä ovi auki tuntemattomaan ja pimeään. Sieltä tulevat tärkeimmät asiat, sieltä sinä itse tulit, ja sinne olet menossa”, hän kirjoittaa. Pohjimmiltaan ihminen himoitsee asioita, jotka muuttavat häntä: rakkautta, tietoa, inspiraatiota. Ne laajentavat minuutta, koska vievät tuntemattomalle maaperälle.

Etukäteen ei voi tietää, mihin. Ei voi tietää, millaiseksi muuttuu. Elämä on tutkimusmatka ja uuden kartoittaminen himottaa.

*

”Hyvä unohtaa päämäärät, kirjoittaa vain.”
Jonimatti Joutsijärvi: Ohjattua kerhotoimintaa niille joiden sydämessä läikkyy

Ei, Solnit ei puhu runoudesta. Mutta kun luen tätä ”eksymisen kenttäopasta”, ajattelen runoa, koska eksymisestä runo alkaa. Se alkaa siitä kulkemisesta, jossa en tiedä mitä etsin, mutta olen altis löytämään. Kun teen runoa, kuljen ajatuksissa uusissa paikoissa, katveissa, sivukujilla, porttikongeissa etsimässä ovea.

Varman päälle en voi pelata, niin ei synny runoa, vaikka joskus kyllä jotain erehdyttävästi runolta näyttävää. Todellinen runo ei esitä mitään. Se on joskus hapuileva ja risainen, joskus kirkas, mutta ihan aina se hehkuu omaa voimaa ja luonnetta, kuin aurinko lohkareille jäätyneen meren yllä, kuin ihminen joka on käynyt pimeän jään reunalla ja palannut sieltä. Runon tunnistaa kyllä kun se tulee vastaan: kylmät väreet juoksevat selkää, käsivarsien pienet ihokarvat nousevat pystyyn ja tajuan, etten ole ikinä ennen kuullut tällaista ääntä.

Ja kun teen runoa, minun on pysyttävä kokonaan hereillä, on samaan aikaan nähtävä laajakuva ja tarkennettava yhteen pisteeseen. Kuljen koko ruumiilla: silmät, korvat, sormenpäät, jalkapohjat, kaulan iho joka tuntee tuulen, kun käännyn taas ja kävelen lisää, enkä vielä tiedä minne olen menossa. Ehkä liikun kaupungissa, jossa on tiuhassa tienviittoja, mutta ne on kirjoitettu vierailla kirjainmerkeillä. Ehkä joku Trivia, tienristeysten jumalatar auttaa, kutittaa mielikuvitustani niin, etten ala pelätä. Reitti hahmottuu kulkiessa.

Joka askel on kohdallaan, kun runo on kuljettu.

*

”Nähdä koboltti. Nähdä Praha, pulujen uidessa. Nähdä marraskuun Moldau matelemassa kuolleitten lehtien kahinassa. Oli ensimmäinen aamu. Halusin nähdä holvattua kauneutta ah halusin nähdä hällä väliä olkapäät.”
Olli Heikkonen: Teoria kaikkein pienimmistä

Eksyjä näkee. Hänen on pakko pysyä hereillä ja nähdä, elääkseen.

Haluan ajatella eksymistä konkreettisemmin. Haluan kysyä, mitä tapahtuu, kun päästää itsensä eksymään kaupungissa tai tuntemattomassa maastossa, mitä tapahtuu ihmisessä, joka ei hallitse tilannetta, ihmisessä, joka on sattuman ja olosuhteiden armoilla? (Se voi olla myös hengenvaarallista. Mutta puhun nyt siitä eksymisestä, jossa päämäärä ja merkitys ovat vielä köyden päässä, jossa maailma ei ole vielä muuttunut mielettömäksi.)

Voidakseen eksyä ihminen tarvitsee päämäärän. Ihmisellä on oltava järjestys. Ja minä rakastan järjestystä. Laadin aikatauluja, täytän kalenteria. Järjestys ratkeilee aina saumoistaan, rakastan järjestyksen ja eksymisen välistä narunvetoa, jota elämä on. Naru on koko ajan kireällä.

Rebecca Solnit tutki 1800-luvun amerikkalaisten tarinoita tutkimusretkistä ja havaitsi, että päiväksi tai viikoksi reitiltä harhautuminen ei ollut mikään ongelma sellaiselle käytännön kulkijalle, jolla ei ollut tiukkaa aikataulua, joka tiesi miten luonnossa elettiin, miten seurattiin jälkiä, miten määritettiin suuntaa taivaankappaleiden tai jokien avulla. ”En ole koskaan elämässäni eksynyt metsään”, sanoi Daniel Boone, 1734–1820 elänyt amerikkalainen tutkimusmatkailija, ”mutta kerran olin kolme päivää hämmentynyt suunnasta.”

Flanöörikään ei eksy silloin, kun ei ole varsinaisesti mihinkään menossa. Hän vaeltelee vaellellakseen. Mutta eksyminen käy helposti, koska ihmisen voimavarat ovat rajalliset eikä hän kestä suurta määrää vapautta. Käveltyään hän alkaa etsiä tietä takaisin majapaikkaan, tai hän väsyy ja haeskelee kahvilaa, jossa samettivarjostimisen lampun alla saattoi lepuuttaa jalkojaan. Silloin hän eksyy, koska etsii tiettyä tietä. Ihminen ei ole kovin huoleton olento.

*

”Että olisi lopultakin minunkokoiseni kaupunki: laidasta ääreen isonvarpaan kärkeä ohimoon sitä halkoo/ joki tai meri kadut kulkevat kuvetta, uumaa.”
Mirkka Mattheiszen: Kuvittele reuna

Runoilijalla siis on päämäärä. Se on vain usein tiedostamaton, se on pitkään hahmottumassa. On kuljettava. Monet kirjailijat vannovat kulkemisen nimeen, suunnittelemattoman vaeltelun, jonka päämääränä on kirjoitus tai ajatus.

Virginia Woolf, myös kuljeksija, on polveilevan, assosiaatiovirtaisen esseen mestari. Hän keskittää, laajentaa, keskittää. Hän näkee aina tarkasti, ja hänen kielensä on runoa, valokuvausta, tietoa ja unta: se hävittää lajien väliset raja-aidat.

Esseessään ”Street Haunting” (suom. ”Katujen kiertelyä”) Woolf kirjoittaa siitä silmien terävöitymisestä, näkemisen muuttumisesta, joka alkaa kun lähdemme turvallisten seinien sisältä ulos, kun poikkeamme tutulta reitiltä uuteen. Esseen minä lähtee ostamaan lyijykynää, koska tahtoo ulos. Ulos lähtevä asettaa itsensä alttiiksi toisella tapaa kuin se, joka silmäilee maailmaa ruudun takaa – katu pakottaa luopumaan suojauksista. Kotona kaikkiin esineisiin on lastattu oma, vanha merkitysten kuorma. Matkamuistokulhosta kohoaa muistojen pyörre. Muistot kehräävät esiin yhä uusia kuvia jo kertaalleen eletystä, mutta:

Kun kotiovi sulkeutuu, tuo kaikki katoaa. Simpukankuorimainen aines, jota sielu on erittänyt kotelokseen, tehdäkseen itsestään erilaisen kuin muut, on särkynyt, ja rypyistä ja karheumista on jäänyt jäljelle tarkasti havainnoiva ydinosteri, valtava silmä.

Esseessä lyijykynäostoksille lähtevä puhuja haluaa poiketa reitiltä ja jäädä vetelehtimään jokirantaan, maleksia väärään suuntaan ja vain katsella, katsella ihmisiä, jotka sähköistyneenä vaikutteiden tulvana iskeytyvät tajuntaan.

Lauren Elkin kirjoittaa: ”Woolf louhi katuja löytääkseen draamaa, täytti kirjansa ihmisillä joita tarkkaili. Ihmisillä jotka kävelivät, tekivät ostoksia tai töitä, pysähtelivät kulkiessaan. Erityisesti naisilla. Hän istui junassa ja luonnosteli lauseita vastapäätä istuvasta naisesta…” Elkin kirjoittaa Woolfista kirjassaan Flâneuse – Women Walk the City. Elkinin mukaan Woolfin teksteissä elää kuljeksijan kokema kaupunki, jota ei voi kutistaa kartalle. Woolf kietoutuu intensiivisesti kaupungin tunnelmaan ja antaa sen lukijalle.

Nuorena Virginia kävelee yksin tai joskus siskonsa Vanessan kanssa, kaksi naista kaupungilla, toisinaan he nousevat linja-autoon ja ajavat Hampsteadiin. Näiden tutkimusmatkojen näkyjä ja niiden nostattamia ajatuksia päätyy Woolfin tekstiin: kulkien hän kasvaa, kulkien hän kehittää ajatteluaan. Toukokuussa 1928 hän kirjoittaa päiväkirjaansa, että Lontoossa vaeltelu houkuttaa ja stimuloi häntä loputtomasti, ”antaa näytelmän & tarinan & runon”.

Lauren Elkin on koonnut kirjaansa näitä itsenäisiä edelläkävijänaisia ja naispuolisia flanöörejä Jean Rhysistä Agnès Vardaan, George Sandista Sophie Calleen. Elkin antaa heille nimen flâneuse, se on imaginäärinen määritelmä jota ei sanakirjoista löydy. He ovat naisia, jotka kulkevat kaupunkien katuja silloinkin, kun sitä ei vielä pidetä naiselle soveliaana ajanvietteenä ja kadulla ilman miesseuraa kulkevaa naista katsotaan kuin prostituoitua. Nämä naiset kulkevat, koska haluavat nähdä. He kulkevat, kuten George Sand, pojaksi pukeutuneena. He kulkevat, koska yksin kulkiessa näkee omin silmin. Kuten Solnit kirjoittaa kirjassaan Wanderlust: yksin kävelijä on sekä läsnä että irrallaan ympäröivästä maailmasta, hän on enemmän kuin yleisö, mutta vähemmän kuin osallistuja. Se on se kohta, jossa näkee. Ei voi kirjoittaa, jos on suljettu seinien sisään eikä näe maailmaa. Ei voi kirjoittaa, jos ei ole vapautta ja arvaamattomuutta.

*

”Sinä kävelet metsään ja se metsä on sumussa
Sinä kävelet sumuun joka on tuli”
Aura Nurmi: Villieläimiä

Mitä minä näen, kun kuljen? Miten osaan katsoa? Kun kalenterissa on se tyhjä päivä, jota olen odottanut kauan, runo on ulottuvillani, tuoreena ja elävänä. Pitää vain avata silmät ja korvat. Sellaisena päivänä metro nousee maan alta, aurinko puskee likaraitaisen ikkunan läpi Kalasatamassa. Tuttu metrorata näyttää taas uudelta, kun kevät kihisee ilmassa. Heti metroaseman vieressä on työmaa ja siellä avoimen talvitaivaan alla neljä miestä heijastintakeissaan ja kypärissään. He pitävät kiinni metallipalkista, jota lasketaan kettinkien varassa alas, he yrittävät yhteisvoimin sovittaa painavaa palkkia paikalleen. Sörnäisistä nousee metroon se joka usein ennenkin, tukka on kampaamatta ja kaulaliina roikkuu lattiaan asti, takki ei pysy toiselta olkapäältä yllä, hän jää seisomaan keskelle käytävää ja puhuu ääneen, kääntää jeesuskasvonsa meihin muihin päin, kukaan ei katso kohti. Hän ajaa pari pysäkinväliä ja kuin hetken mielijohteesta heilahtaa asematunnelissa ulos, housut roikkuvat putoamaisillaan. Sisään astuu mustien lasien taakse piiloutunut nainen, jonka valkea, tupeerattu tukka tököttää hievahtamatta. Hänen jäljessään tulee musta mies, joka huutaa kännykkään. Sitten rattaita puskeva äiti: kurahaalarilapsi rattaissa reuhtoo ja huutaa, hänet on kiinnitetty valjaisiin, hän rimpuilee, heittää rukkaset lattialle, karjuu, repii äitinsä takinhelmaa, kerää katseita.

Lapsi, ei vaan runo on se kamppailija, se kamppailee tätä kaiken valkaisevaa tunteiden gentrifikaatiota vastaan. Meille uskotellaan, että hankalat olot kuten alakulo, ahdistus tai raivo ovat kemiallista epätasapainoa, joka on korjattavissa. Meille uskotellaan, että päivän kulkua voi hallita, ja kun sen hallitsee, ei joudu reunalle eikä kadota itseään hetkeksikään.

Runo on yritys pyristellä näistä valheista irti. Se ojentaa ihmiselle käden, ja vaikka välillä käsi on hapuileva ja kyselevä, kurainen tai karhea, se on kumminkin käsi. Se ylettyy sen muurin yli jonka tämä myöhäiskapitalistinen tietoyhteiskunta ihmisten välille rakentaa, mutta ei yritä väittää että sitä muuria ei olisi olemassa. Mikä lopulta on tärkeää? Myötätunto. Solidaarisuus. Hereillä ja auki pysyminen, silmät auki kulkeminen.

*

”Jokainen meistä on luisumassa laidalle, syrjäytymässä, tipahtamassa reunan yli olemattomuuteen.”
Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Kun Alice Neelin näyttely oli Helsingissä, kävin siellä monta kertaa. Mietin, miksi pidin niin paljon hänen maalaamistaan ihmisten muotokuvista. Muotokuvista tulee ensinnä mieleen teennäisyys ja asetelmallisuus: on laitettu ihminen johonkin kovin vertauskuvalliseen taustaan ja sitten kuvattu tätä vähän kaunistellen. (Tietysti senkin tekee taitava muotokuvamaalari kertoakseen ihmisestä, että tämä tyyppi haluaa pitää kulissit yllä.) Mutta viehätyn aina, jos lehtikuvissa näkyy vaikka sotkuinen keittiö tai kenkäläjä eteisessä: ihminen herää eloon ja on auki ja kiinnostaa, kun ei piiloudu asennon ja valkoisten huonekalujen taakse.

Alice Neelin kuvissa ihmiset katsovat ihan suoraan kohti, ja heillä on ihmeelliset silmät, jotka ovat peilin väriset. Kuvissa näkyvät silmäpussit, kirjavat tai löystyneet ihot ja keskeneräisyys taustalla ihan niin kuin elämässä aina. Mutta muotokuvat eivät ole yhtään inhorealistisia. Ihmiset ovat totta. Lämpimiä. Tai hätääntyneitä, tai jyrkkiä, tai riippuvaisia toisistaan, tai anelevia, tai mitä nyt ovatkin, ihmisiä, eivät mitenkään varmoja mistään. He ovat antautuneet Neelin kuvattaviksi paljaina, arpineen, kuten vaikka Andy Warhol, josta Neel on tallentanut harvinaisen, monikerroksisen kuvan, runon sukulaisen. Warhol on kuvassa samaan aikaan sulkeutunut ja itsensä sisällä, ja alttiina katseille: hauraan oloiset luut, vaaleanpunaiset ja harmaat läikät kasvoilla, pullottava vatsa ja korsetti, jota Warhol joutui käyttämään koko loppuelämänsä sen jälkeen, kun Valerie Solanasin luoti lävisti hänen vatsansa.

Kuitenkin on kyse muotokuvista. Ja siksi ihmiset on asetettu tuoliin maalaria varten, sillä lailla ihminen näyttää vähän hassulta, poseeraa, ja senkin Neel maalaa kuviinsa.

Niin runokin on kirjoitettava. Niin haluan sen kirjoittaa. Auki, ilman asetelmallisuutta eli ennalta suunniteltua reittiä. Ilman kovaa varmuutta, joka tuhoaa kaiken paljon perusteellisemmin kuin erehtyminen. Runo on kirjoitettava sellaiseksi kuin kulkeminen on. Alice Neelin muotokuvat eivät esitä. Ja siksi ne näyttävät. Sen ihmisen. Ja kun katson, en ole etäällä, vaan tunnen sen, tai olen se, ihminen.

*

”En kutsu sanoja peiliksi, koetan sovittaa elämää tänne”
Tiina Lehikoinen: Multa

Tämän reitin kuljettuani olen siis valmis laatimaan runousopin.

Tarvitsin kävelemään lähtemisen ja eksymisen. Tarvitsin kulkemisen maailman reunalle, missä tuuli kieputti minut tyhjiin ja lapsi heitti kengät mereen, käännyin takaisin ja sanat alkoivat alusta. Päätin nähdä vastaantulijan (arpisen, kompuroivan, sileäkuorisen tai aina nauravan) omin silmin, koska vasta siitä versoi oikea kohtaaminen.

Entä miten eksyminen kirjoittuu tekstiin? Se on epäsymmetriaa, disharmoniaa, joka nostaa esille ajatusten katveisiin jäänyttä. Se on sitä, että luopuu hallinnasta. Runo voi olla maailman lujinta ainetta, mutta ei ikinä kova. Hallinnasta luopuminen pakottaa uusiin kysymyksiin ja uuteen järjestykseen.

Kun runo on valmis, reitti on tehty.

Siihen jää sivupolkujen mahdollisuus, tilaa lukijan omille eksymisille.
Siinä on reikiä ja repeämiä, joista pilkottaa se, mistä emme mitään tiedä.

Kaipaan tuota tuntematonta aina, kun luen runoa. Kun tartun runokirjaan, haluan eksyä. Haluan nähdä maailman, joka leviää paperille kuin hämärä vesiväripisara ja sille pitää antaa rajat ja muoto.

 
Lähteet

Alice Neel – Modernin elämän maalari. Näyttely oli esillä Ateneumissa 10.6.2016–2.10.2016.

Lauren Elkin: Flâneuse. Women Walk the City in Paris, New York, Tokyo, Venice and London. Chatto & Windus 2016.

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän, WSOY 2016.

Olli Heikkonen: Teoria kaikkein pienimmistä, Tammi 2015.

Jonimatti Joutsijärvi: Ohjattua kerhotoimintaa niille joiden sydämessä läikkyy, Poesia 2015.

Tiina Lehikoinen: Multa, Poesia 2016.

Raisa Marjamäki: Ei kenenkään laituri, Poesia 2014.

Mirkka Mattheiszen: Kuvittele reuna, Kaarinan kaupunki 2014.

Aura Nurmi: Villieläimiä, Kolera 2016.

Platon: Menon. Teokset II, toinen painos, suom. Marianna Tyni, Otava 1999.

Rebecca Solnit: A field guide to getting lost, Penguin Books 2006.

Rebecca Solnit: Wanderlust. A History of Walking, Granta 2014.

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, suom. Jaana Kapari-Jatta, Teos 2013.

Valokuva: Johanna Venho