Oma on ollut eräs Antti Salmisen filosofista tuotantoa läpileikkaavista teemoista. Salmisen Kokeellisuudesta-teoksesta löytyvässä ”Kokeellinen elämä” -esseessä oman merkitys auotaan “minän omistamasta” kohti olemisen tapaa, joka “on merkityksellisen läheisyyden löytämistä ja perinpohjaista tietoa siitä, minkä on voinut kokea olennaiseksi ja elämää ruokkivaksi, siis hyväksi”. Tällainen oma tuo mukanaan myös kaikuja toiseudesta – tietoiselle minälle vieraista kokemuskerrostumista ja toimintatavoista, jotka ovat totunnaiselle vieraita.

Poesian julkaisemassa kirjassa Lantun henki – Lasse Nordlund ja omavaraistuva elämä Salminen tuo esille valokuvaaja Touko Hujasen kanssa kokeellisen elämän käytännön omavaraiseläjä Lasse Nordlundin (eräänlaisen) henkilökuvan muodossa. Kuvajournalisti 2018 -kilpailussa palkitun Nordlundia lähipiireineen käsittelevän Metsäperhe -sarjan lisäksi Hujanen on kartoittanut suomalaisen elämäntavan reuna-alueita Jantso Jokelinin kanssa tehdyissä matkareportaaseissa ja paneutunut ekologisiin aihepiireihin Planeetan rajat -projektin suoaiheisen artikkelisarjan yhteydessä.

Poesia on profiloitunut erityisesti käsityöläisyyttä ja teosten materiaalista estetiikkaa vaalivana kustantamona, mikä näkyy Lantun hengen vankassa mutta hengittävässä muodossa. Kookkaan, suljettuna lähes neliömäisen kirjan kangaskannet on kuvioitu eleettömillä ornamenttinauhoilla, joissa voi olla nähtävissä ratoja ja polkuja – toisaalta perinteisten käsitöiden, toisaalta teknologian estetiikkaa. Etukansi on jätetty sanattomaksi.

Salminen ja Hujanen eivät tee kokonaisuudessa itseään tiettäviksi kuin esipuheen tasolla. Kuuden vuoden ajalta olevien haastattelujen ja nauhoitteiden pohjalta toimitetun teoksen tekstit rakentuvat pelkästään Nordlundin pohdinnoille. Valtimolainen elinpiiri omavaraisen elon prosesseineen nousee omaäänisenä teoksesta esiin. Valtaosa kuvista on arkisia tuokioita Omavaraopistoa ympäröivän yhteisön elämästä töineen ja hauskanpitoineen. Paikoin, kuten torkkujia kuvatessaan, katse on intiimisti mukana tilanteissa. Kuvissa näkyviä henkilöitä ei nimetä, eivätkä heidän asemansa yhteisössä tule esiin. Lasse Nordlundin ja hänen puolisonsa Maria Dorffin hahmot ovat läsnä vain osassa kuvista, ja muutamia otoksia lukuun ottamatta heidän asemansa opiston perustajina ei juuri korostu. Selkeämmät, poseeratut kuvaustilanteet liittyvät usein prosesseihin ja jatkuvuuksiin: talo rakentuu, vuodenkierto etenee. Nordlund ja Dorff seisovat mittatikkuna ja hitaampana muutoksena näiden rinnalla.

Lantun henki avaa Lasse Nordlundin elämänkatsomusta nimenomaan oman ja varan ajattelijana. Nordlund on pohjustanut Maria Dorffin kanssa elämäntapansa yhteiskunnallisia ja käytännöllisiä puolia jo 2009 julkaistussa Elämämme perusteista -kirjassa. Heidän kirjoituksiaan pääosin omavaraiseen elämään liittyvistä työmenetelmistä on ilmestynyt myös syväekologisessa kulttuurilehti Elonkehässä. Lantun henki on kuitenkin ensimmäinen teos, jossa Nordlund puhuu laajasti myös omavaraisuuteen nivoutuvista filosofisista ja henkisistä puolista. Teoksessa Nordlundin sanoista nouseva oma kietoutuu kahteen muuhun Salmisen ydinaiheeseen, kokeellisuuteen ja energiaan. ”Kokeellinen elämä” -esseessään Salminen kuvaa kokeellista eetosta: “se voi juurtua ei-inhimillisiin voimiin ja neuvotella näiden kanssa kehittämällä kumouksellis-kokeellisia elämänkäytäntöjä”. Juuri näistä käytännöistä ja niitä ajallis-paikallisesti ympäröivistä olosuhteista on muodostunut Lantun hengen ydin.

Vaikka teoksen aineiston kokoaminen on alkanut vasta Kokeellisuudesta -teoksen julkaisun jälkeen, Lasse Nordlundin elämänkatsomuksessa heijastuu häkellyttävän moni ”Kokeellisessa elämässä” esitelty periaate. Omaan päästään kiinni jo Salmisen kirjoittamissa Lantun hengen alkusanoissa: ”Ensimmäisen persoonan idiolektinen kerronta vailla kolmannen persoonan kehystyksiä on valittu edustuksettoman itsellisyyden ja omasta puolesta puhumisen kuvaksi. ‘Objektiivisuutta’ voi etsiä toisaalta”. Nordlund kertoo: ”Kun alan selittää elämääni, odotetaan, että se tapahtuisi tavallisten mallien mukaisesti. Koen tarinan muodostumisen paineen niin voimakkaaksi, että se täytyy kertoa toisin.” Tähän peilaten on hieman pettymys, että viimeisiltä sivuilta, Nordlundin subjektiutta väistelevien jälkisanojen viereltä, löytyy kuitenkin aikajana.

Taustaväriltään vihreille aukeamille on ripoteltu avainsanoin nimettyjä lyhyehköjä kappaleita, mutta runsaan tilan tuntu säilyy silti. Pareittain asetelluilla kappaleilla ei ole suoraa juonellista tai ajallista yhteyttä toisiinsa, vaikka koko kirjan mittakaavassa on nähtävissä jatkumo Nordlundin varttumisesta Saksassa 1970-luvulla aina Omavaraopiston perustamiseen Valtimolle 2020-luvun taitteessa. Ilmaisu on kirkasta ja täsmällistä, tyhjä tila tekstin ympärillä luo kullekin kappaleelle runouden muodosta lainattua painoa.

“Miksi esimerkiksi etiikka ja yleensäkin kirjoitus, joka pyristelee ironian ja muiden sosiaalisuuksien paineista, hakeutuu niin usein kohti fragmentaarista?”, kysyvät Kristian Blomberg ja Olli-Pekka Tennilä fragmentaarisen muodon ominaisuuksia kartoittavassa vihossaan Itseään täydentävä raunio. Fragmentaarisuuden voi myös nähdä tukevan Nordlundille tärkeää poisoppimisen ajatusta. On kurotettava pois: sekä tarinan muodostumisesta, että totunnaisesta kohti epävarmuutta, jonka vaikeus kumpuaa siitä, miten takeita ei voi antaa. Blomberg ja Tennilä kirjoittavat: “Jos rakenne on jotain, jossa kirjoitukselliset piirteet voivat ilmetä, säilyä tai siirtyä – siis jotain jonka puitteissa on mahdollista kommunikoida – fragmentti on vasta tekeillä oleva tai jo raunioitunut rakenne. Tämän vuoksi fragmentti soveltuu kaiken sellaisen luotaamiseen, jota ei enää ole tai joka ei vielä ole tullut, mutta joka myös hyötyy siitä ettei tätä varmuutta voida asettaa.” Kohti omavaraisempaa elämänmuotoa pyrittäessä on yhdisteltävä ei-enää-olevien käytäntöjen sirpaleita ei-vielä-tulevan soveltamisen muotoihin. On myös yhdisteltävä tunnettua ja rationaalista aistimuksiin, ei-tiedon alueisiin ja ympäristön vasteisiin.

Lasse Nordlund painottaa oman tilan ja elämäntavan raivaamista ennemmin kokeellinen käytäntö kuin ennalta luettu teoria edellä. Hän ei juuri mainitse pohjanneensa ajatuksiaan tai elämäntapaansa esimerkiksi Arne Naessin tai muiden syväekologeina pidettävien ajattelijoiden kirjoituksiin. Nordlund päätyy jopa toteamaan, että “Naess kirjoittaa kovin nätisti yleisellä tasolla elämäkeskisyydestä, mutta hän ei varsinaisesti koske vaikeisiin kysymyksiin.” Rauhanliike ja anarkistinen toiminta ovat olleet Nordlundin nuoruutta määritteleviä ideologisia voimia, joiden idealismiin hän on vuosikymmenten myötä ottanut etäisyyttä. Kouluaikojen voimakas luonnontieteellinen pohja taas on ajanut tutkimusten ja laskelmien pariin. Teoria nousee kuitenkin havainnoista ennen kaikkea tehdessä, “käsin ajatellessa”, jolloin hienovaraiset teknologistuneen elämäntavan muovaamat muutokset ja ympäristön vaatimat taidot tulevat huomatuiksi. Toimet alkavat limittyä. Omaan liittyy myös sanassa ’omalakinen’ nähtävä ajatus auktoriteetittomuudesta ja yhteiskunnallisista rakenteista riippumattomuudesta. Nordlund kokee omavaraisen elämän tärkeimmiksi piirteiksi riippuvuussuhteiden katkaisemisen henkisesti, sosiaalisesti ja aineellisesti, olematta kuitenkaan välinpitämätön ympäristöä ja luontoa kohtaan. Tämä merkitsee myös vallan ja yhteiskunnallisten rakenteiden hajauttamista. Perinteen itseisarvoisuuden tai luontosuhteen sijaan elämäntavan ekologisuudessa on Nordlundin kohdalla ennen kaikkea kyse energiataloudellisesti ja kokemuksellisesti kestävästä elosta.

On huomattavaa, että Lantun hengessä on äärimmäisen vähän mainintoja retkeilystä, luontohavainnoista tai välittömän elämänpiirin ulkopuolisista toislajisista. Suhteelliseen niukkuuteen perustuvaan, ekologisesti kestävään elämäntapaan päätymiseen liittyy kulttuurimme kertomuksissa lähes poikkeuksetta luontoharrastuneisuus ja huoli ennen kaikkea elonkirjosta, mutta Nordlund ei puhu tästä suoraan: ”Tai enhän minä edes käytä sanaa ’luonto’, harvoin sanon ’kokemus’. Jos käytän tuollaista sanastoa, olen sanoja usein heti purkamassa tai ainakin vetämässä takaisin. En tahdo käyttää myöskään sanoja, jotka herättävät liian hyveellisiä mielikuvia. Tässä menetelmässä on ehkä jotain zenbuddhalaista: työnnän liian suuret sanat pois, ja käytän niitä korkeintaankin apuvälineinä. On tuhoontuomittua nojautua vain sanoihin. Sanat tekevät eron, ne halkaisevat maailman. Todellisuus sen sijaan on ykseyden tila. Tuo ykseys on kokemuksellinen tila, mutta sana ’kokemuksellinen’ on siinä rajaava ja halkaiseva. Sekin tulee luonnon tielle, siinä missä ’luonto’ vasta onkin luonnon tiellä. Toisaalta olemme usein pakotettuja puhumaan. Jos taas emme selitä ja olemme fakiirisesti hiljaa, ei sekään ole oikein. ”

Syväekologinen¹ maailmankatsomus ei kehkeydy hengellisyyden ympärille tai sisällytä itseensä tiettyä katsomusta, vaikka sen piiristä löytyy hyvin laajaa vakaumusten kirjoa uuspakanuuksista buddhalaisuuden muotoihin. Kuitenkin syväekologisessa ajatusmaailmassa on lähes poikkeuksetta läsnä jonkinlainen, usein lausumaton ja muodoton, henkisyys tai vähintään sen arvostus ja kaipuu. Onko syväekologisella maailmankatsomuksella taipumus muovautua juuri henkilökohtaisen, ei-inhimillisestä kumpuavan kokemuksen ympärille verrattuna käytännönläheisiin, yhteiskunnalliseen mittakaavaan tähtääviin ja ihmisjälkeä planetaariseen mittakaavaan sopivammaksi muovaaviin sovellutuksiin? Toisinaan materiaalista kohtuutta tai jopa niukkuutta kohti kurottavia ajattelijoita on syytetty “teologisesta synnintunnosta”. Vaikka nämä väitteet eivät olisi olleet kovin vakavasti heitettyjä, niissä on kuitenkin kiinnostava ydin, joka hipaisee syväekologisen ajatusmaailman henkilökohtaisia syntyjä. Nordlund ei kuitenkaan vaali kärsimystä tai uhrautumiseetosta, vaan arvelee uhrin perimmäisen merkityksen saattavan piillä epämieluisten valintojen vääjäämättömyydessä.

Lantun hengessä Nordlund pohtii toistuvasti uskonnollisuuden osaa siirtymässä kohti kestävämpiä elämisen tapoja. ”Jos nykyisiin kriiseihin haluttaisiin vastata kestävästi, maailmasuhde muistuttaisi enemmän uskonnollista kuin tieteellistä maailmankatsomusta. Tuollaisen maailman pitäisi ainakin vapauttaa ihmistä kohtaamaan epämukavuutta ja epävarmuutta. Kilvoittelu on opittava taito, siksikin, koska itsensä ylittämisen kokemukseen voi mieltyä. Mutta sen palkitsevuutta ei voi perustella vain faktoilla.” Nordlund uskoo, että tarvittava yhteiskunnallinen muutos olisi uskonnollinen tai “ainakin hengellisen kaltainen murros”, mutta “se ei välttämättä tule sieltä, mistä on totuttu”. Zenbuddhalaisuutta lähestyvä mielekäs toimimattomuus on Nordlundin mukaan kriisitilanteessa keskeinen periaate: “vaatii valtavasti kanttia olla ryntäämättä”. Nordlund toteaa, ettei hänellä ole “tavanomaista väylää” uskonnon pariin: institutionaalisessa uskonnossa on hänen mielestään ympäristönsä välittömästi kokevalle liikaa symboleja, tekstejä ja tulkintoja. Sen sijaan hän kertoo “kantansa maailmaan olevan jotakin uskonnon kaltaista”. Nordlundin elämässä on lapsuudesta saakka ollut jonkinlainen kumman läsnäolo ja “taipumus löytää elollista elottomasta”, jota hän alkoi aikuisuudessaan kutsua shamanistiseksi kokemukseksi. Luonnontieteellistä hahmotusta vastoin aistiminen “voi olla myös samaan aikaan harhaista, ‘havaintovirheellistä’ ja hedelmällistä.” Virolainen esseisti ja biologi Valdur Mikita on kirjoittanut “oudomman puoleisesta luontokokemuksesta” ja ranskalainen filosofi Georges Bataille ekstaattisesta, rationaalisen minän spontaanisti ohittavasta sisäisestä kokemuksesta, jonka tielle lähtevän on “hylättävä auktoriteetit ja arvot, jotka rajoittavat sitä, mikä on mahdollista”.

Nordlund tuo vahvasti esiin sen, miten yhteiskunnan ja eritoten suvun odotukset ovat ennen kaikkea sisäistettyinä edustaneet juuri tätä mahdollista, eli oman eloisuutta, rajoittavia tahoja. Ulkopuolisuus, statuksettomuus ja eräänlainen houkan asema ovat olleet kuitenkin vapauttavia ja uusia kokemuksellisia väyliä luovia seikkoja. Kokeellisuudesta-teoksessaan Salminen sanallistaa varsin tarkkanäköisesti myös Lantun henkeä määrittävää, omasta aiheutuvaa hierrettä: “Kummallisella tavalla oma on siis perustaltaan vieras ja jopa kauhea olio, mutta tuon ‘toisen minän’ vieraus on jotain ‘sisäistä’ ja parhaimmillaan sisäistettyä, usein kohtalokasta ja väkevää kumpuamista. Oman yty ei siten ole laskelmoivan ja rationaalisen minän ansiota. Jos on ollakseen, oma pääsee ilmoille minästä huolimatta. Oma on kaikkein läheisintä ja siksi vieraan varassa, jonkin sellaisen, jota emme tunne, joka ei läpirationaaliselle ihmisosalle kuulu ja saattaa tätä myös uhata.”

Kokemuksellisuus kietoo Nordlundin omavaraisuuden kokeellisuuden ja hengellisyyden yhteen. Hänen mukaansa vain kokemuksen kautta on mahdollista saavuttaa kokeellinen eetos. Nordlund pohtii, että hänelle hengellisyyttä merkitsevä ajattelutapa, jossa on mahdollista päästä itsen ulkopuolelle, on tyypillinen kriisitilanteissa, mutta edes ilmastonmuutos ei ole saanut aikaan yhteiskunnallisesti laaja-alaista kokemuksen väkevöitymistä. “Miten voi olla ei-fundamentalisti ja samalla niin luja, että voi toimia vastavirtaan? Tämä ei ole massaliikkeenä ymmärtääkseni mahdollista saavuttaa. Ainoa tapa on juurruttaa tuki kokemukselliseen eli ensisijaiseen tietoon, joka on usein hyvin lähellä hengellisyyttä.”

Loppusanoissaan Nordlund vierastaa vahvan esikuvan asemaa, mutta tunnustaa silti jonkinlaisen sanansaattajan ja pioneerin roolin – sekä siihen usein nivoutuvan “alentuneen kyvyn tehdä sosiaalisia kompromisseja”. Lantun henki on ennen kaikkea osoitus siitä, miten on mahdollista löytää eräs kestävämpi olemisen muoto tarkastelemalla omaa, jonka tavat kaihtaa hierarkioita, statusta ja sovinnaisuutta auttavat tässä pyrkimyksessä. Antti Salminen kuvaa ”Kokeellisessa elämässä” sen voivan “omavaraistaa ja omaperäistää sitä harjoittavan yhteisön ja vahvistaa tulevan elämän halua kultivoida oikeutettua outouttaan.”

Metsässä tapahtuu vähän. Lasse Nordlundin mukaan se muistuttaa kilvoittelusta, jonka myötä joutuu ymmärtämään asioita, joita ei tahtoisi kohdata. Metsän vihreä tila on eräänlainen tyhjyys, joka veistää kokemukselle muodon. Kristian Blomberg ja Olli-Pekka Tennilä kirjoittavat: ”Valkoinen tila ei tee kirjoituksesta fragmenttia, mutta se voi muuttaa kielen virtauksia. Ei ole tavatonta, että fragmentti tarvitsee kehykseltä vaikuttavan erillisyyden, jotta sen puheesta erilliset mahdollisuudet alkaisivat hahmottua.” Nordlund puolestaan tunnustelee sanojen ja kokemuksen ristiriitaista suhdetta ”Sanat”-fragmentissaan: “Etsin jatkuvaa paluuta alkumerkityksiin eli läpikoettuun tietoon. Vain sen jälkeen sanoihin voidaan ehkä kytkeytyä uudelleen.”

Blomberg ja Tennilä näkevät fragmentin parhaimmillaan mahdollistavan teoksen, jonka avoin rakenne saa jäsentämään ajattelua toisin. ”Ehkä paljastuu, että on myös mahdollista elää toisin.”

**

 

Kirjallisuus:

Bataille, G. (2020). Sisäinen kokemus. Suom. Viljami Hukka & Anna Nurminen. Gaudeamus.

Blomberg, K., & Tennilä, O-P. (2023). Itseään täydentävä raunio. Poesiavihkot #37. Poesia.

Mikita, V. (2018). Kantarellin kuuntelun taito: itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä. Suom. Anniina Ljokkoi. Sammakko.

Nordlund, L., & Dorff, M. (2008). Elämämme perusteista. Palladium.

Salminen, A. (2015). Kokeellisuudesta. Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään. Poesia.