Mikä ja kuka määrittelee sen, käännetäänkö nykyrunoutta skandinaavisten naapurimaiden välillä? Miksi on tärkeää kääntää tanskalaista ja norjalaista runoutta ruotsiksi – ja päinvastoin?

– Olisiko Inger Christenseniä luettu niin paljon Ruotsissa, ellei häntä olisi käännetty niin ahkerasti?

Tätä pohtii kirjailija-kääntäjä Jan Henrik Swahn, jonka ruotsinnos tanskalaisen Olga Ravnin esikoisteoksesta, Jag äter mig själv som ljung, ilmestyi vuonna 2013 10TAL Bok -kustantamon julkaisemana. Swahnin mielestä kääntäminen on välttämätöntä, jotta tanskalaista ja norjalaista runoutta luettaisiin Ruotsissa.

Voiko syynä olla haluttomuus lukea teoksia alkukielellä, vai onko kyse siitä, ettei kaunokirjallisuudelle ole olemassa skandinaavisia jakeluverkostoja? Käännökset ovat olennaisessa asemassa, jotta esimerkiksi norjalainen tai tanskalainen runokokoelma päätyisi ruotsalaisiin kirjakauppoihin ja kirjastoihin.

Forlaget Virkelig on yksi tanskalainen kustantamo, joka on julkaissut viime vuosina runsaasti ruotsalaisia ja norjalaisia runokokoelmia käännöksinä, esimerkiksi norjalaisen kirjailijan Jørn H. Sværenin teoksen Vi er tiggere (2015), ruotsalaisen Pernilla Berglundin teoksen Tiltager (2014) ja ruotsalaisen Linus Gårdfeldtin teoksen Men gulvet har ingen mund (2014). Kustantamon työntekijä Andreas Vermehren Holm pitää kääntämistä keskeisenä välineenä teoksen saatavuuden kannalta.

– Olisi naiivia kuvitella, että tanskalainen lukija, joka ei työskentele ammatikseen kirjallisuuden parissa, löytäisi tai ostaisi norjalaisen tai ruotsalaisen romaanin tai runokokoelman, Holm sanoo.

Kustantajana Vermehren Holm on saanut olla todistamassa, kuinka tuotantoa esittelevän käännöksen jälkeen lukijat ovat usein alkaneet lukea kirjailijan tuotantoa alkukielellä.

– Luettuaan Tomas Espedalin kaltaisen norjalaisen kirjailijan kirjan tanskaksi monet ovat perehtyneet paremmin hänen tuotantoonsa ja alkaneet lukea sitä alkukielellä.

AFV Press toimii Norjassa, mutta kustantaja Kenneth Pettersen pitää sitä pikemminkin pohjoismaisena kuin norjalaisena kustantamona, koska runoilijat ovat kytköksissä yhteispohjoismaiseen runojulkisuuteen. Viime vuosina hän on julkaissut alkukielellä tanskalaisia Casper Ericiä ja Victor Boy Lindholmia, ruotsalaisia Anna Axforsia, Elis Burrauta ja Hanna Rajs Lundströmiä sekä norjalaisia Tine Høegia, Adrian Waldenstrømiä, Ingvild Lothea ja Kristine Aleppoa. Pettersen ei jaa Vermehren Holmsin näkemystä vaan arvelee, että julkaisutoiminnan harjoittamisella on jo sinällään kylliksi suuri vaikutus.

– Ruotsalaisten ja tanskalaisten runoilijoiden kääntäminen norjaksi lähettäisi signaalin, että kustantamo suuntaa julkaisemansa kirjat ensisijaisesti norjalaisille lukijoille – ja sitä en halua. Kääntäjien työllistämistä lukuun ottamatta en ymmärrä, miksi skandinaavista runoutta ylipäätään pitäisi kääntää muille skandinaavisille kielille. Uskon, että lukijamme hallitsevat skandinaavisia kieliä tarpeeksi hyvin, ja monet lukevat runoutta mieluummin alkukielellä.

Det Norske Samlaget -kustantamolla on suunnitelmissa julkaista Asta Olivia Nordenhofia, Theis Ørntoftia, Olga Ravnia ja Amalie Smithiä vuonna 2016. Eikö Norsk Kulturrådin olisi kannattanut näiden käännösten rahoittamisen sijaan tukea alkukielisten teosten levitystä? Kustantaja David Allan Aasen on eri mieltä.

– Kokemukseni mukaan lukijat löytävät teosten äärelle käännösten kautta. Norsk Kulturrådin tuen tarkoitus ei ole vain yksittäisten käännösprojektien taloudellinen tukeminen. Se mahdollistaa ulkomaisen kirjallisuuden leviämisen kirjastoihin, mikä on ensisijaisen tärkeää, jotta yhä useammat voivat lukea teoksia. Käännösten julkaiseminen on yhtä lailla valistus- kuin demokratisointiprojekti.

Klara Rasmussen toimii kustannustoimittajana ruotsalaisessa ellerströms-kustantamossa, jonka laaja käännöskirjallisuuden julkaisuohjelma ulottuu runovalikoimista – kuten Olav H. Haugen Gängelstrån (2014) ja Steinar Opstadin Den lyckligaste av alla ensamheter (2012) – yksittäisiin kokonaisiin runokokoelmiin, kuten Pia Tafdrupin Salamandersol (2012). Rasmussenin mukaan kustantamo ei mieti ensisijaisesti sitä, millä kielellä teos on kirjoitettu.

– Valitsemme julkaistavat käsikirjoitukset sen mukaan, mitä annettavaa niillä on ruotsinkieliselle kirjallisuudelle. Kustannuspäätöksemme perustuvat yksinkertaisesti arvioomme siitä, kuinka merkittävää runoutta teos on.

Hiljattain Modernista julkaisi tanskalaisen Asta Olivia Nordenhofin kiitetyn esikoiskokoelman ruotsiksi (Det enkla och det ensamma, 2015) ja aikoo julkaista lähiaikoina Theis Ørntoftin Digte 2014 -kokoelman ruotsiksi. Modernistan kustannustoimittaja Henrik Petersen pitää kääntämistä keinona tuoda toinen kielellinen ja poeettinen puhetapa kansalliseen runouteen ja sillä tavoin muuttaa sitä.

– Tanskalaisen ja norjalaisen käännösrunouden julkaiseminen on samalla tavalla tärkeää kuin kääntäminen ylipäätään, tulivatpa käännökset mistä kielestä tahansa, Petersen sanoo.

– Käännösrunous toimii impulssien antajana. Kustannustoimittajana ajattelen usein: Tällaista tarvitaan juuri tällä hetkellä Ruotsissa, koska se on tavalla tai toisella erilaista.

Mutta miten kääntäjät ja kustantajat sitten löytävät ne teokset, joita he haluavat kääntää? Kääntäjien ja kustantajien kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta hahmottuu kuva kääntäjistä eräänlaisina kirjallisuuden kauppamatkustajina, jotka kiertävät ympäri Pohjolaa ja löytävät uusia runoilijoita, joita he esittelevät sitten kotimaassaan. Kansainväliset kirjailijatapaamiset pohjoismaisissa solmukohdissa, kirjoittajakoulut ja runofestivaalit synnyttävät käännöksiä. Niissä tutustutaan uusiin runoilijoihin ja luodaan kontakteja kustantajien ja kääntäjien välillä.

Steinar Opstadin ruotsintaja Marie Lundquist kertoo, että he tutustuivat monta vuotta sitten Saksassa, jonne heidät oli kutsuttu tapaamaan ruotsin kielen opiskelijoita. Jälkeenpäin aloite kääntämiseen tuli Lundquistilta.

– Opstadin runous puhutteli minua välittömästi vakavuudellaan, johdonmukaisuudellaan ja samanaikaisesti varovaisella, lempeällä ja ajoittain humoristisella tavallaan käsitellä elämän suuria kysymyksiä. Hänellä oli mielestäni ääni, jonka koin itselleni läheiseksi ja jollainen puuttui ruotsalaisesta kirjallisuudesta.

Tanskalainen runoilija Julie Sten-Knudsen tutustui ruotsalaiseen runoilijaan Jenny Tunedaliin opiskellessaan kirjoittamista Göteborgin yliopiston Litterär gestaltning -ohjelmassa. Käännettyään ensin Tunedalin teoksen Mitt krig (tanskannos ilmestyi 2012) hän käänsi kokoelman Kapitel et (2015). Myös Tunedal on kääntänyt Sten-Knudsenia (teoksen Atlanten växer, 2015).

– Tutustuin Tunedaliin, kun hän opetti koulussa. Hänen kirjansa olivat synkkiä ja hirveitä. Ajattelin, että ne voisivat laajentaa tanskan kieltä sekä avartaa aihepiirejä, mistä tanskaksi sai kirjoittaa. Tuohon aikaan iso osa tanskalaisesta runoudesta oli mielestäni hieman liian iloista ja pyrki naurattamaan – se kaipasi jotain kammottavaa. Toivoin käännökseni voivan tuoda tanskalaiseen runouteen kolkkoutta ja pimeyttä.

Samassa kirjoittajaohjelmassa tapasivat myös ruotsalainen kirjailija Ida Linde ja norjalainen runoilija Kristin Berget. He tutustuivat toisiinsa vuonna 2007, ja sittemmin Linde on kääntänyt Bergetiltä kaksi runokokoelmaa Rámus-kustantamolle: Der ganze weg (2010) ja Hennes ansikte (2014).

– Bergetin tapa puhua, elää ja ajatella runoutta teki minuun vahvan vaikutuksen, hänen tarkkuutensa on hyvin erityislaatuista. Jos runoudella on vuorenhuippu, hän vie mielestäni runon sinne. Tuntui äärimmäisen ylelliseltä, kun sain oleskella runoissa tavalla, jonka vain kääntäminen sallii. Oli rohkaisevaa, että pystyin vierailemaan hänen luonaan ja keskustelemaan kohdista, joissa olin epävarma norjan kielen vivahteista ja eroista.

Mutta nämä tilat ja solmukohdat eivät pelkästään saata ihmisiä yhteen vaan myös sulkevat ulkopuolelle. Kaikkien keskeisten solmukohtien tavoin myös nämä tilat ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti koodattuja. Voiko yhden sisäänpääsy tarkoittaa toisen jäämistä ulkopuolelle? Sitä mieltä on ainakin runoilija Mattias Jeschko-Edberg. Hänen esikoisrunokokoelmansa Eldträd tidig morgon (2013) ilmestyi monien kielteisten vastauskirjeiden jälkeen lopulta tietokirjakustantamo Celandersin julkaisemana. Se, ettei ole sisällä piireissä eikä kuulu joukkoon, vaikuttaa hänen mukaansa siihen, mihin kustantamoon tulee hyväksytyksi, ja sitä kautta apurahoihin, joihin pääsee käsiksi. Ja lisäksi siihen, tuleeko käännetyksi tai saako kääntää.

– Käänsin erään runokokoelman ja tarjosin sitä puolentoista vuoden ajan eri kustantamoille. Kukaan ei ollut kiinnostunut. Kun eräs nimekäs runoilija alkoi sattumalta kääntää samaa kokoelmaa, hän sai käsikirjoituksen läpi yhdessä niistä harvoista kustantamoista, joihin en ollut tarjonnut omaa käännöstäni – mutta kuvio oli selvä. Runokokoelma ilmestyi ja sai hyvän vastaanoton. Olkoon niin, sellainen on luokkayhteiskunta. En halua heidän piireihinsä. Se ei ole minun maailmani.

Lundqvist ja Linde pitävät kääntämistä lukemisen erityismuotona, mahdollisuutena jatkaa olemista runossa, kun se on loppunut. Kenties se on myös rakkaudentunnustus? Sten-Knudsen kertoo rakastuneensa Göran Sonnevin runoihin löydettyään tämän runovalikoiman Pocket Shop -kirjakaupasta Göteborgissa. Sen tuloksena syntyi Klangenes bog (Forlaget Arena, 2012).

– Aloin kääntää jo ennen kuin olin lukenut kirjan kokonaan, ajattelematta lainkaan, mitä tekisin käännöksen kanssa. Halusin vain päästä sisään Sonnevin kieleen.

Jonas Rasmussen, joka toimitti hiljattain antologian Nervsystem – Ung dansk poesi (ellerströms, 2015), alkaa yleensä kääntää törmättyään tekstiin, johon ei voi olla tarttumatta, ja kuvaa sitä viettelykseksi.

– Tiettyjen runojen kanssa en malta olla asettamatta niihin ruotsin kieltäni, samaan tapaan kuin en malta pitää näppejäni erossa jostain.

Norjalaisen NORLAn, tanskalaisen Statens Kunstfondin ja ruotsalaisen Kulturrådetin kaltaisten instituutioiden jakamat käännöstuet ovat keskeisiä käännösten julkaisemisen kannalta. Ne kasvattavat kustantamojen liikkumavaraa antamalla alkupääoman, joka kattaa osan oikeuksien, painamisen ja käännöspalkkioiden kustannuksista. Monet kustantamot nostavat esiin tanskalaisen Statens Kunstfondin päätösten ennakoitavuuden positiivisena esimerkkinä ja ovat sitä mieltä, että sen ansiosta tanskalaista runoutta käännetään niin runsaasti. Kustantamojen ja kääntäjien suunnalla tiedetään, että jos runokokoelma on hyvä, sille myönnetään tukea, mikä vaikuttaa kustannuspäätöksiin. Ilman tukia useimmat pienkustantamot eivät voisi tai uskaltaisi julkaista käännettyä pohjoismaista runoutta. Marginaalit ovat liian pieniä, ja käännösrunous myy yleensä liian vähän. Klara Rasmussenin mukaan tuet ovat tietyissä tapauksissa täysin ratkaisevia.

– Useimmissa tapauksissa emme yksinkertaisesti pystyisi julkaisemaan käännösrunoutta Tanskasta tai Norjasta ilman NORLAn ja Statens Kunstfondin tukia.

Suomentanut Marko Niemi

1. Teksti on ilmestynyt alun perin ruotsiksi skandinaavisessa Vagant-kulttuurilehdessä syksyllä 2015 otsikolla ”Nordisk lyriköversättningar: Handelsresande”.