Kalevi Jäntti -palkintopuhe 2.12.2015.

Puhutaan runouden marginalisoitumisesta. Yleensäkin puhutaan aika paljon. Näistä lähtökohdista olen vähitellen (tai hiljalleen) viehättynyt ajattelemaan kaikkea sitä hyvää, jonka marginaalinen asema sittenkin suo. Vähäinen huomio tekee runoudesta positiivisessa mielessä anonyymia. Tällöin ei niinkään ole tärkeää synnyttää oman nimensä ja julkisuuskuvansa läpi kuin tunnistaa jotain olennaista, riippumatta siitä kenen alulle panemaa se on, ja kannatella sitä oman keskittymisensä verran, oli kyse sitten kirjoittamisesta tai lukemisesta.

Edellistä vasten hälisee rattaisto, joka muokkaa etupainoisia puheenaiheita ja ”hyvää meininkiä” miltei kaikesta kohtaamastaan, myös kirjallisuudesta.

Voi tosin olla, että juuri tämä puheenaiheiden taukoamaton humina väistämättä luhistuu kohti erilaisia marginaalejaan. Ehkä vain siellä on tilaa olla hiljaa ja keskittyä. Ehkä kauneuden, hyvyyden ja salaisuuden kaltaisille käsitteille on siellä edelleen mahdollisuuksia juuri marginaalin heikon huomioarvon vuoksi. Ehkä runous voi näin kytkeytyä tekijänsä julkisten kasvojen sijaan siihen osaan meissä kaikissa, kaikessa ja kaikkeudessa, joka on vähemmän ilmeinen. Suoristan muutamia mutkia ja sanon, että tämänkaltainen kysyminen ohjasi Valokaarien kirjoittamista.

Työskentely näistä lähtökohdista on ollut hidasta, eikä se antoisuudestaan huolimatta olisi onnistunut ilman keskustelukumppaneitani, eläviä ja kuolleita. Erityisesti haluan mainita rakkaan puolisoni Raisa Marjamäen, jonka lempeä anarkismi on antanut sydämelleni, erästä toista runoilijaa lainatakseni, käskyn olla taas sydän.

Vastaavasti haluan nostaa esiin myös kustannustoimittajani Olli-Pekka Tennilän, jonka merkitys solmiutuu toimittamisen ja ystävyyden lisäksi Raisan antamiin virikkeisiin. Yhdessä olemme pohtineet kirjaesineen mahdollisuuksia ja omintakeisuutta, lähtien painotekniikoista ja päätyen siihen, millä kaikilla tavoilla kirja on osa lukemista. Esimerkiksi sivu, miten se alkaa ja päättyy, miten se yhdistyy seuraavaan ja muodostaa aukeaman, miten aukeama kommunikoi aukeamarajan ylitse, mitä tapahtuu kun sivua käännetään ja siirrytään uudelle aukeamalle, uudelle sivulle, uuteen ensimmäiseen säkeeseen. Ja miten kirjoittaa siten, ettei tämä olisi liian kohosteista, vaan jotain joka mahdollistaa.

Haluan myös mainita suomalaisen nykyrunouden sen koko laajuudessa. Nimittäin mielestäni sitä luonnehtii lähes epätodellinen laatu ja tuota laatua jäsentävä moni-ilmeisyys. Ajatelkaamme Saila Susiluodon iPad-sovelluksena toteutunutta Antikytheraa ja sen lukiessa muuntuvaa tekstiä, Maria Matinmikon ilmaisua, joka harhauttaa sekä proosan että runouden lajikonventioita siten, että kykenee liikkumaan näiden välissä päätymättä kummankaan painovoimakenttään, tai Karri Kokon visuaalista runoutta, joka muistuttaa kirjoituksesta ja kirjaimista pudonneita graafisia mahdollisuuksia samoin kuin kaikki ne maiskutukset ja naksahdukset, jotka pääsevät suustamme mutta eivät saa kommunikoivan kielen hahmoa.

Lisäksi on ei-kirjallisen kulttuurin mahdollisuuksia edistäneen HPC:n lavarunoustapahtumat, joissa runous mukautuu jaettuun läsnäoloon ja yhteistä aikakokemusta kohostaviin muotoihin. Uusista ilmiöistä on kohdallista mainita myös elegantisti vanheneva runoilijapolvi, joka on alkanut tunnistaa “neljännen ikäkauden” myönteisiä mahdollisuuksia säkeissään. Viimeisimpänä mainitsen Kolera-kollektiivin ennakkoluulottoman toiminnan, joka – ja ehkäpä samalla erityisen kuvaavasti – tulkitsee marginaalin mahdollisuuksia aivan eri tavalla kuin niitä itse tulkitsen.

Jo pelkästään nämä esimerkit kaiuttavat hienoa sanontaa, jonka mukaan runous on aave, joka taukoamatta etsii itselleen hahmoa – kielestä.

Minusta tämä kuva, runous aaveena, on hyvinkin kiinnostava, sillä voidakseen tulla tunnistetuksi se tarvitsee omaa hahmoaan, omaa ennenkuulumattomuuttaan koskevia oletuksia. Mutta liian helposti tunnistettavaan materiaaliin se ei ilmestyisi tai sellaiseen ilmestyessään se vaikuttaisi lavastukselta. Joten kyse ei sittenkään ole vain esimerkiksi runolliseksi mielletystä kielestä, ”runollisuudesta”, vaan myöntymisestä kielen arvoitukselle sen nykyhetkessä ja erilaisissa käyttöyhteyksissä. Ehkä siinä on kyse kielen yhä uudelleen tapahtuvasta uudelleen oppimisesta. Ehkä juuri tuollaisesta hetkestä, jossa lukeminen ja kirjoittaminen ovat yhtä, kielestä tulee riittävän aistimuksellista ja tunnelmallista, jotta runous voi liukua siihen kummittelemaan.

Mutta mikä hämmentävintä: tuo aaveen kaltainen kokonaisuus, runous, ei voi koskaan määrittää, miten yksittäisen runon tai teoksen pitäisi toteutua.

Ja vastaavasti yksikään runoteos ei voi koskaan sanoa kaikkea, sillä runous myös edellyttää, että jotain ei sanota, että jotain jätetään sanomatta juuri nyt ja että toteutuva runo kantaa jälkiä noista valinnoista. Vastaavasti ei-sanottu tarvitsee sijainnikseen toisia teoksia.

Lopulta runokirja voi toteutua vain sillä ehdoin, että on muitakin runokirjoja.

Edellisestä seuraa, että jos runoutta on riittävän laajasti ja monipuolisesti, teokset vapautuvat sanomaan sen mitä juuri niiden tarvitsee sanoa, niillä keinoin joilla tuo sanominen tulee mahdolliseksi. Ei tarvitse yrittää liikaa, eikä vääristää työskentelynsä syitä.

Tätä otollista taustaa vasten olen voinut kirjoittaa teoksen, jossa toivon hiljaisuuden, kauneuden ja salaisuuden voivan vallita. Olen toiveikas, ja juuri nyt minusta tuntuu, että teos lunastaa ainakin osan mahdollisuuksistaan.

Joka tapauksessa Valokaaria on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Ja koska tiedän, mitä kaikkea siinä ei ole eikä voi olla, myös runous kokonaisuudessaan säilyy minulle tärkeänä ja arvoituksellisena. Tuo arvoitus tihentyy, avartuu ja rihlautuu origonsa ympärillä yhä uudestaan, kaikkien julkaistavien teosten ja kaikkien menneisyydestä löytyvien teosten marginaaleihin.