Portugalilaisen Fernando Pessoan (1888‒1935) proosateosta Livro do Desassossego (1982) pidetään hänen pääteoksenaan, jonka luin viime toukokuussa vieraillessani kirjailijan synnyin- ja kotikaupungissa Lissabonissa.

Pessoan kuoleman jälkeen koottu Levottomuuden kirja saatiin suomeksi Sanna Pernun käännöksenä 1999. Ensimmäisen painoksen kustansi Andalusialainen koira ja uudistetun version Viisas Elämä vuonna 2016.

Antikvaaristen kirjakauppojen Antikka.netistä ei löydy yhtään Levottomuuden kirjaa. Ja vielä uskomattomammalta näyttää, kun haulla ”Fernando Pessoa” saa saman verran vastauksia.

Sen sijaan Makkaratalon Rosebudin myymälässä johtaja Hannu Paloviita tietää, mistä etsiä. Neuvottuaan mistä kyseistä kirjaa löytyy hän esittelee vielä Otavan kolmannen uudistetun painoksen Lissabonin matkaoppaasta, joka osoittautuu käyttökelpoiseksi kävelykepiksi Lissabonin rinnekatuja kiipeilevälle ensivierailijalle.

Kahden kirjan ostoksesta entisen Liken kustantajani Paloviita tarjoaa alennusta niin kuin Pessoan keskustelunovellin anarkistipankkiiri (O banqueiro anarquista, 1922, suom. Sanna Pernu 1992). Kieltäydyn vanhan liiton miehen anarkiasta selittämällä, että valtio maksaa minulle palkkaa ja meidän molempien on elettävä senkin jälkeen, kun yheiskuntamme päällimmäiset epäoikeudenmukaisuudet on oikaistu.

Vasta omalle kotiseudulle palattuani lukiessani J. A. Hollon raadille lähetettyjä tietokirjoja tajuan, mistä kohtauksessamme ja pitkäaikaisessa yhteistyössämme Paloviidan kanssa saattaisi olla kyse:

”Paimenten kesken vallitsee kirjoittamaton laki. Muistan kuinka isoisä kertoi ystävästään, joka oli ostanut toiselta paimenelta lampaita yksityisesti ja mielestään hyvällä hinnalla. Viikkoja myöhemmin hän kävi markkinoilla ja tajusi todellakin saaneensa lampaat erittäin halvalla: hinta oli ollut päätä kohti viitisen puntaa markkinahintaa alhaisempi. Hänestä se oli myyjää kohtaan epäreilua, sillä hän luotti mieheen. Hän ei halunnut olla ahne, ja kenties aivan yhtä tärkeää oli, että hän ei halunnut antaa ahneen vaikutelmaa. Niinpä hän lähetti paimenelle sekin ja pyysi anteeksi. Myyjä kuitenkin kieltäytyi kohteliaasti muuttamasta sekkiä rahaksi, sillä hänen mielestään alkuperäinen kauppa oli asiallinen. He olivat paiskanneet kättä sen päälle. Pattitilanne. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata seuraavana vuonna ostamaan lampaita samalta mieheltä ja maksaa niistä yli markkinahinnan, ja juuri niin hän teki. Kumpikaan miehistä ei välittänyt tippaakaan ‘voiton maksimoinnista’ lyhyellä tähtäimellä…” (Suom. Tero Valkonen)

Näin kapitalismin logiikkaa vastustetaan englantilaisen lammasfarmarin James Rebanksin kertomuksessa Elämäni paimenena – Kertomus erilaisesta elämäntavasta (2017, s. 39) Pessoan anarkistipankkiirin tapaan.

Tilanne brittiläisessä maaseutuyhteisössä ja sen voittoa tavoittelematon ratkaisu kertovat toisaalta liki päinvastaisesta elämäntavasta kuin Pessoan apulaiskirjanpitäjän kaupunkielo Levottomuuden kirjassa, tosin päähenkilön elämäntapaa voinee kuvata paikoin myös lammasmaiseksi… Seuraava Levottomuuden kirjan vuoden 1931 muistiinpano muistuttaa kuitenkin hyvin nykyaikaisen kustantamisen petomaisista toimintatavoista, joita ei pääse pakoon edes Lissabonin-lomalla:

”Teeskentely on rakkautta… poliitikko joka ostaa meidät rakastaa ainakin ostamistaan, ja prostituoitu jonka satumme ostamaan rakastaa ainakin sitä että olemme ostaneet hänet. Me emme pääse pakoon universaalia veljeyttä vaikka kuinka haluaisimme. Me rakastamme kaikki toisiamme, ja valhe on se suudelma jonka annamme toisen toisellemme.” (s. 134)

* * *

Turistilukijan ensimmäinen kysymys, tai miete, johon en saanut vastausta Lissabonista enkä palattuani kotiseudulle:

Miksi tervapääsky ei lennä Levottomuuden kirjassa?

Eikö pääsky elänyt Pessoan aikaan Lissabonissa, jonka tunnelmia kuitenkin tunnistaa ja niiden mukaan voi edelleen suunnistaa Levottomuuden lukijana. Ja toisaalta Pessoa vastaa mielikuvaa Lissabonista niin, että kirjailijan kuvalla voidaan markkinoida melkein mitä tahansa, niin sardiinipurkkeja, matkalippuja kuin teepaitoja.

Vai oliko joku muu syy, miksi Pessoa ei viitannut noihin taivaan valloittajiin?

Eikö levottomuuden saattaisi nähdä parhaimmillaan tervapääskyn yötä päivää jatkuvassa taivastyössä?

Oliko pääskyn viiltävä iloisuus liikaa melankoliaan taipuvalle Portugalin Cioranille ja Lissabonin vuokrahuoneiden Proustille? Pääskyjä lukuun ottamatta kaupunkitaivaan ilmeitä Levottomuudessa seurataan kyllä yhtä usein kuin nykyturisti osaa nauttia pilvijättiläisten mahtavuudesta joko aurinkoa odottaessaan tai seuraavaa sadekuuroa pelätessään. Turistilukijan kannalta tietysti sitä parempi, mitä kauemmin aurinkoiset kadut ei vedä puoleensa.

* * *

Levottomuuden kirja on käsiin hajoava 520 fragmentin kooste muistiinpanoista, joiden Lönnroteina ovat juosseet Marie Aliete Galhoz, Teresa Sobral Cunhan ja Jacinto do Prado Coelho ‒ ja Pernun suomentamassa versiossa António Quadros.

Hajanaisuudestaan ja toisteisuudestaan huolimatta muistiinpanoja voi suositella Lissabonin matkaevääksi tai juomaksi. Kihlatessaan ajatuksen kirkkauden olutpöhnän elämästä vieroittavalla ikävystyneisyydellä tekstin virtaan liudentuvat muotouskovaisen modernistin hyväntahtoiset vaatimukset; proosateoksen alttarilla voi nauttia ehtoollistipan sijaan enemmän kuin pullollisen pessimismiä kuivan klapin sytykkeeksi.

Pessoa kuoli maksakirroosiin yhtä nuorena kuin Pentti Saarikoski, jonka kustantaja Paavo Haavikko laittoi runossaan kihlaamaan oluen ja kirkkaan, ennen kuin viiniä alkoi kulua noin pullollinen päivässä. Silti ryyppäämisestä Pessoan muistiinpanoissa puhutaan yhtä usein kuin pääskyistä. Eläminen ja siitä kirjoittaminen tarkoittivat jotain muuta.

”Eläminen tarkoittaa sitä että on joku muu… Meidän on päivästä toiseen pyyhittävä taulu puhtaaksi, synnyttävä uusina jokaiseen uuteen päivään, aivan kuin tunteemme syntyisivät yhä uudestaan neitseellisen puhtaina ‒ se ja yksin se on olemisen tai omistamisen arvoista, jotta voisimme olla tai omistaa sen mitä me niin epätäydellisesti olemme tai omistamme.” (s. 68)

”En ole kirjoittava koskaan mitään mikä paljastaisi minusta jotain tai mikä paljastaisi ylipäätään mitään… Olen yhtä epäonnistunut kuin koko luomakunta.” (s. 112)

* * *

Useampi sivun nurkka tuli taiteltua, teos jää siis työhuoneen hyllyyn muistuttamaan esimerkiksi Jenni Haukion ajankohtaisesta ajatuksesta, joka liittyy hänen toimittamaansa antologiaan Katson pohjoista taivasta (2017):

”Runosta voi nauttia kuka tahansa, jolla on ajatteleva sydän.”

”Jos sydän kykenisi ajattelemaan, se pysähtyisi”, toteaa Pessoa yhden kirjailijahomonyyminsä ja Levottomuuden päähenkilön Bernardo Soaresin suulla sivulla 19.

Vanhempi Pessoa ottaa runouteen välimatkaa samaan tapaan kuin Lissabonissa vastaani tullut graffitti Que se foda a putra da poesia:

”Vittuun koko helvetin runous.”
(suom. Sanna Pernu)

”Pidän taidemuotona enemmän proosasta kuin runoudesta… Runous on mielestäni välimuoto, siirtymistä musiikista proosaan. Runoutta niin kuin musiikkia rajoittavat rytmiikan lait, ja vaikka ne eivät olisi metrisen runon tiukkoja lakeja, ne ovat kuitenkin taustalla sääntöinä ja määräyksinä, jotka tukahduttavat ja rankaisevat. Proosassa voimme puhua vapaasti.” (s. 121‒122)

”Taide valehtelee koska se on sosiaalista. Suuria taidemuotoja on vain kaksi: se joka puhuttelee sielumme syvyyksiä ja se joka puhuttelee sielumme tarkkaavaista puolta. Runous kuuluu edelliseen kategoriaan, proosa jälkimmäiseen.” (s. 134)

Tällaisesta ajattelusta itsensä kanssa saa nauttia Levottomuuden sivuilla ja välissä, välillä hämmästyen siitä, miten tutulta kaupunki näyttää Pessoan kirjoituksen valossa. Silti en löydä Lissabonista enkä kotoa vastausta, miksi Pessoa halusi vetää niin tiukan rajan runouden ja proosan välille. Vai, onko tässä rajanvedossa sittenkin kyse yrityksestä kuvata vain yhden hänen heteronyyminsä suhtautumista kirjoittamiseen?

Turisti tulee ja menee, turistilukijana ehdin nauttia kirjan kertaalleen. Matkailujuttua enemmän osaisin ehkä sanoa toisen lukukerran jälkeen, sitten kun turistin levottomuuden sijasta teos kasvattaa juurensa johonkin kotiseuduksi kuvittelemaani paikkaan.

Etelä-Afrikasta 17-vuotiaana kotiseudulleen palannut Pessoa ei enää juuri matkustellut. Turistiksi ei ollut Levottomuuden päähenkilöstäkään, sillä hänen mukaansa vain äärimmäisen köyhä mielikuvitus puoltaa ajatusta, että tunteakseen maailman olisi matkustettava toiseen paikkaan. Maisemista tulee paikkoja vasta meissä itsessämme:

”Matkustakoon ne jotka eivät ole olemassa!… Miksi pitäisi matkustaa? Jos olisin Madridissa, Berliinissä, Persiassa, Kiinassa, pohjois- tai etelänavalla, olisinko muualla kuin itsessäni joissa on minun tunteitteni leima?” (s. 252‒253)

* * *

Pessoan museossa Rue Coelho da Rochan varrella ei pysäytä proosallinen ajatus, vaan runollinen totuus: suomeksi museon kirjastosta löytyy kaksi teosta, Anarkistipankkiirin ja Levottomuuden kirjan ensipainokset vuosilta 1992 ja 1999.

Missä ovat näiden suomennosten uusintapainokset vuosilta 2014 ja 2016? Entä pitäisikö jonkun toisen turistilukijan iloksi museon Pessoa-arkistoon toimittaa myös runojen suomennokset, tuoreimpana valikoima Minä, aina vieras (Poesia 2016, suom. Janne Löppönen & Harry Salmenniemi )? Ensimmäisen valikoiman Hetkien vaellus suomensi Pentti Saaritsa (Otava 1974), kuten myös laajennetun version En minä aina ole sama: Runoutta (Otava 2001).

* * *

Valokuvat: Jouni Tossavainen