En oikein tunne jalkojani. Seison shortsinlahkeitani myöten Kolin kylän kylmässä purossa. Yritän olla liikkumatta, jotta veden pinta ei aaltoilisi luonnottomasti. Se on vaikeaa. Lihakset tärisevät ja jalan alla on liukas kivi.

Roikotan veden yllä vatia, jossa on viisi pahvista kulhoa ja kussakin pahvinen kirjain. Purossa jalustallaan nököttävä kamera on kuvannut jo jonkin aikaa. Ympäristötaiteilija virran alajuoksulta huikkaa: ”No niin, anna mennä.” Lasken ensimmäisen pahvisen kulhon somasti virtaan. Siinä menee T. ”Hyvä, seuraava.” Uusi kippo lähtee matkaan. ”Joo”. Kirjain on huonosti, ehdin asetella sen paremmin. ”Tauko…nyt”, huutaa ympäristötaiteilija.

Vesi on laskenut sitten koekuvausten, ja ensimmäinen kipoista jää jumiin kivien väliin. Sitten seuraava, kolmaskin. Mutta V lipuu komeasti pidemmälle, kieppuu virran viemänä. Ympäristötaiteilija nappaa kulhon mukaansa, ennen kuin se katoaa lopullisesti alavirtaan. Runo on miltei valmis.

Näin syntyi Enne, yksi viidestä Kalman (2017) runopaikasta. Kalma[1] on ensimmäinen yhdessä sarjakuva- ja ympäristötaiteilija Nina Mutikin kanssa kehittämällämme runopaikka-metodilla toteutettu teoskokonaisuus.

Olimme Kolin Ryynäsen taiteilijaresidenssissä elokuussa 2017, jolloin loimme sekä kokeellisen menetelmän rajoitteet[2] että työskentelimme niiden pohjalta. Samaan aikaan Mutik viimeisteli pitkän, paikkasidonnaisen sarjakuvansa Mustarinta käsikirjoitusta, joka pohjaa Kolin tarinaperinteeseen ja taiteilijan alueelta keräämiin tarinoihin.

Residenssijakson aikana jatkoin runokäsikirjoitukseni työstämistä. Sen kantavaksi teemaksi hahmottui tietäjäinstituutioon liittyvät uskomukset, joihin Kalman myyttinen tunnelma pohjaa. Olemme aiemmin tehneet yhdessä Kolin ympäristötaidefestivaaleille tarinallisen installaation[3] Tietäjän tytär (2015).

Runopaikan rajoitteita seuraten on tarkoitus luoda uudenlaisia, paikasta innoittuneita runotekoja. Niissä materiaaliseen muotoon saatettu teksti, runon säkeet, reagoivat ympäristönsä kanssa, joka on jo osaltaan muovannut tekstistä tietynlaisen. Teot dokumentoidaan vapaavalintaisella mediumilla.

Kokeellinen runopaikka-metodi kartoittaa runouden ja ympäristötaiteen rajapintoja. Halusimme löytää uudenlaisia tapoja tuoda runoja videoalustalle. Ideamme oli tehdä tekstistä materiaalinen. Teoksia ei suunnitella etukäteen, vaan ne muovautuvat vuorovaikutuksessa luonteikkaan ja olosuhteiltaan kiinnostavan paikan kanssa.

Löysin Kalman runopaikkojen kohteet, kun Mutik otti viimeisiä referenssikuvia Mustarintaa varten. Luonteva työnjako syntyi vahvuuksiemme pohjalta. Kirjoitin Kalmaan ja runopaikkaan liittyvät tekstit. Vastasin teosten käsitteellisestä sisällöstä, Mutik puolestaan visuaalisesta ja käytännöllisestä toteutuksesta, johon minulla oli viimeinen sana sanottavana.

Kuvasin työtapoja dokumentoivan materiaalin, muuten Mutik vastasi teknistä osaamista vaativista työvaiheista sekä digitaalisista alustoista. Teimme yhdessä prototyyppejä ja kehitimme ideoita eteenpäin. Mutik vartioi aikataulua ja minä asioiden työstämistä. Kävimme intohimoisia keskusteluja metodista, kommentoimme toistemme töitä ja hyväksytimme lopputulokset toisillamme.

Ympäristötaiteelle ominainen vaatimus paikan keskeisyydestä pitää runopaikka-metodin kokeellisena, lopputulokseltaan sattumalle avoimena. Metodin käsitteet tarkentuvat yhä työskentelyn ja uusien runopaikkojen myötä. Seuraavaksi esittelen työskentelyä rajoittamaan syntyneet säännöt, jotka muodostavat runopaikan metodisen perustan [4].

Runopaikan rajoitteet

1. Teos suunnitellaan sille valittuun paikkaan.
2. Materiaalinen teksti reagoi paikan kanssa sitä vahingoittamatta.
3. Ympäristö vaikuttaa teoksen aiheisiin ja teemoihin.
4. Teos on valitussa paikassa tapahtuva hetkellinen tekojen sarja, jonka suorittamisesta ei jää jälkiä ympäristöön.
5. Teos dokumentoidaan ja välitetään koettavaksi. Videomuodossa esitettäessä dokumentaatio on kuvattu yhdellä otolla (pl. alku- ja lopputekstit).

Runopaikan lähtökohtana on tekijän kokemus jostakin ympäristöstä, vaikuttuminen tietystä paikasta kyseisessä ympäristössä ja paikalle ominaisesta tunnelmasta. Ympäristössä on hyvä kulkea ja aistia sen erityispiirteitä, tuoksuja ja näkymiä, kytköksiä ympäröivään maailmaan, historiaan, kansanperinteeseen ja seudun asukkaisiin. Paikan saavuttamiseksi tehty fyysinen työ asettuu osaksi teosta ja sen toteuttamisen rytmiä.

”Nautinto joka syntyy siitä, että painaa jalkansa hienoon, viileään hiekkaan, siitä miten hiekka sulkee jalan pehmeään, saumattomaan syleilyynsä, miten hiekan viileät jyvät asettuvat kaikkialle, varpaiden väleihin, hiertymiä vasten, pohjan uurteisiin.”

Aki Salmela: Hiekkapäiväkirja

Uskon, että rakennetut kaupunkitilat soveltuvat runopaikoiksi yhtä hyvin kuin luonnonympäristötkin ja näiden kahden väliset alueet. Urbaanin, kaoottisen ja nopean kaupunkielämän neonvalojen keskeltä löytyy katvealueita, hidastumia ja taajamia, joissa runo voi hengittää, kenties vapaammin kuin Kalasataman runoaidassa.

Runopaikan tunnelma ja tekstielementtien aihiot rakentuvat usein jo kulkiessa. Vaikuttava näky pysäyttää tekijän hiljentymään ja jokin tunnelma tai tarinanpätkä kietoutuu osaksi näkymää. Koetun pohjalta muotoillaan sopiva teksti ja muokataan sen materiaalinen ilmiasu paikkaan sopivaksi.

Kun teksti sitten saa materiaalisen muotonsa ja tehdään esineeksi, on kirjainten hyvä olla riittävän selkeitä ja tyyliteltyjä, materiaalien teoksen tulkintaa tukevia. Käytimme Kalman teksteissä useita tekniikoita. Käsitteellisen Enteen teksti koostuu yksittäisistä pahvikirjaimista kelluvissa kupeissa. Aluksi kirjaimet olivat jykeviä, mutta halusimme teemaan sopivaa haurautta. Kokeilimme metallilangasta taivutettuja kirjaimia, joiden luettavuuteen emme olleet tyytyväisiä. Lopulta Mutik piirsi teokseen ohuen, tyylitellyn fontin, jota varten värjäsin paksun pahvin sopivan mustaksi ja mattapintaiseksi.

Henki-videolla näkyvä jykevä fontti painettiin kankaaseen itse tehdyllä sabluunalla ja teksti soveltui paikkaan loistavasti. Prototyypeillä etsittiin lähinnä sopivaa, ohuesta kankaasta erottuvaa maalia.

Rajan kirjoitusasussa haimme jännitettä luettavuuden, kauneuden ja arkisuuden välillä, prototyypeillä testattiin sopivaa tekstin asettelua luumaisiin puukeppeihin. Velassa kokeilimme tapoja siirtää teksti puulastuille. Päädyimme musteeseen kuumalla raudalla poltetun tekstin sijaan.

Prototyyppien testaaminen autenttisissa olosuhteissa ja ideoiden kehittäminen eteenpäin kannattaa ja on hauskaa. Runopaikka-metodissamme ympäristöä ei tule vahingoittaa tai pysyvästi muuttaa siellä työskennellessä.

On tärkeää, että tekstille etsitään sellainen materiaalinen muoto, jossa sitä voidaan käsitellä ja jossa se on altis ympäristön muutoksille. Enteessä keskeistä oli löytää materiaali, joka on kevyt, kelluva, leikkisä ja hauras. Yksittäiset kirjaimet erillisissä kulhoissa mahdollistivat odottamattoman lopputuloksen kirjainten liikkuessa virtauksen mukaan.

Runopaikoilla on toistaiseksi tehty minimalistisia ja käsitteellisiä runoja, mutta mitään varsinaista estettä pitkille teksteille ei ole, jos tekijä löytää sopivan tavan niiden esittämiseen. Tekstin pituutta määrittää eniten kysymys sen luettavuudesta. Kalmaa tehdessämme opimme pian, että tekstin luettavuus vaatii kuvaamista hyvin läheltä, kuten Enne-teoksessa. Kun halusimme kuvaan laajemman näkymän, käytimme suurta ja selkeää fonttia, kuten Henki-teoksessa.

Tekstin koko määrittää skaalan, jolla paikaksi rajautunut ympäristö näkyy kuvassa – jos teos tallennetaan videoimalla tai valokuvaamalla. Usein pienetkin yksityiskohdat, saniaisten versot ja varisseet lehdet korostuvat ja asettuvat tulkinnan piiriin, kuten teoksessa Lähde. Tällöin paikka erkaantuu maisemasta, jonka osa se on. Ympäristö abstrahoituu ja käsitteellistyy, muuttuu tunnistamattomaksi.

”Luonnon lähikuvat muistuttavat siitä, että maisema koostuu abstrakteista asioista, materiaalisista elementeistä, jotka eivät esitä mitään, jotka vain ovat.”

Hanna Johansson: Taiteen luonto ja veden kuvaaminen

Taustaksi etääntyessäänkin ympäristö on läsnä teoksen värimaailmassa ja siten sen tunnelmissa, teemoissa, yksityiskohdissa ja vuodenaikojen ominaispiirteissä.

Lukemamme  ja kuulemamme tarinat sekä kehittelemämme ideat muodostivat linssin, joka voitiin asettaa arkista elämää rytmittävien paikkojen päälle, jotta runopaikka voisi tapahtua. ”Paikan myötä voimme saada kokemaamme asiaan tavallista suuremman läheisyyden”, kirjoittaa estetiikan professori Arto Haapala. Pirunkirkon karhuhahmon näyttäytyminen ja salaman nokiseksi lasittaman kiven löytäminen ovat esimerkkejä sellaisista erityisistä kokemuksista, jotka ovat osa Kolin tunnelmaa.

Suomen murteiden sanakirjan mukaan kalmalla on voitu tarkoittaa niin kuolemaa, kuollutta kuin ruumiista tarttunutta maagista tautia. Kalma pohjaa viehtymykseemme Kolin loitsu- ja tarinaperinteeseen. Maastossa kulkemistamme suuntasi kiinnostus pyhinä ja pelättyinä pidettyihin paikkoihin, joissa aikanaan ylläpidettiin suhteita tuonpuoleisiin voimiin. Henki ja Raja-teokset on toteutettu Pahan Kolin läheisyydessä, jonka korkeimmalta huipulta kerrotaan heitetyn alas rikollisista teoista epäiltyjä henkilöitä. Pudotuksesta hengissä selviäminen todisti syyttömyydestä.

Ympäristöstä nousseet aiheet, teemat ja tunnelmat vaikuttivat Kalman tekstiesineiden materiaaleihin, tekotapoihin ja viimeistelyyn. Henni Ilomäen mukaan loitsun ”tarkoitus on muuttaa jokin asiaintila toiseksi”. Mahdollisuus vaikuttaa ympäristön tapahtumiin ja ennakoida niitä oli jokaisen loitsuja osaavan ulottuvilla, toisaalta oma epäonni voitiin selittää naapurin vastaavilla toimilla [5].

Loitsua tehdessä sanat ovat tekoja, mutta myös teot ovat loitsuja. Kalman runopaikkoja varten rakennetut esineet olivat arkisista materiaaleista tehtyjä ja vaivattomia kuljettaa mukana. Niiden materiaaliset yksityiskohdat jätettiin tarkoituksella viimeistelemättä, sillä liiallinen hiominen etäännyttää sanamagian arkisesta puolesta. Emme halunneet esineiden olevan estetiikaltaan liian kauniita, sillä esineen tekeminen on osa loitsua.

Runopaikka on hetkeen heitetty teko, jossa tekstiesineet asettuvat kontaktiin ympäristönsä kanssa. Teksti reagoi paikan olosuhteisiin materiaalinsa ja muotonsa mukaisesti. Kevyt kangas liehuu tuulessa. Tuuli ja sen lennättämät kasvinosat, valo-olosuhteiden ja vedenpinnan korkeuden muutokset, yllättävät sadekuurot ja pilvilautat muokkaavat teosta ja saavat tekstin reagoimaan tavalla, joka ei toistu koskaan enää samanlaisena.

”Sininen hetki oli juuri täyttymässä, kun yhtäkkiä maiseman yli pyyhkäisi keltainen tuuli. Maisema hyppäsi jaloilleen ja juoksi junan rinnalla. Näkökenttä oli täysin auki ja märkä.”

Timo Lappalainen: Poetic Licence

Runopaikalle ominainen rytmi ja meditatiivinen etenemisen liike rakentuvat muutoksista ympäröivissä olosuhteissa, mutta myös tekijän tavasta työskennellä runon tekemisen hetkellä, hänelle ominaisesta rytmistä.

Runopaikka performatiivisena ja paikkaan sidottuna tekona kohtaa yleisönsä viivästyneesti, valitulle mediumille dokumentoituna. Dokumentaatio on  runopaikkaan kuuluva teoksen osa. Täsmennän edelleen, että runopaikka ei siis ole pelkästään videolle dokumentoitavissa oleva teko, vaikka se onkin lähtöisin pyrkimyksistämme kehittää videorunouden ilmaisua. Kun runopaikkoja tulevaisuudessa dokumentoidaan muille mediumeille, kehitetään niille omia rajoitteitaan.

Runopaikan dokumentti ei tarjoa autenttista kokemusta performatiivisesta, jo kadonneesta, teosta. Se on mahdollisuus kokea ja jakaa merkityksellinen hetki valitun mediumin suodattamana ja määrittelemällä tavalla.

Olemme videomuotoa koskien kirjanneet metodin rajoitteisiin, että videona koettavaksi välitetty runopaikka tallennetaan yhdellä otolla. Rajoitteen tarkoitus on jättää runonteon hetkeen tilaa odottamattomille yllätyksille – sattuman kosketukselle, johon metodi perustuu. Myöhemmin katsojan tulkinnat, tuntemukset ja turhautumiset asettuvat samaan tilaan ja herättävät teoksen eloon.

Videomuotoisten tallenteidemme äänettömyys rikkoo osaltaan runovideoiden konventioita. Moniaistinen luontokokemus suodattuu Kalma-sarjan dokumentaatiossa äänettömäksi, tuoksuttomaksi ja tuulenvireettömäksi kokemukseksi, tuonpuoleista heijastelevaksi.  Dokumentit tuovat runopaikan jälleen koettavaksi ja hetkellisyyden piiriin, katsojan olinpaikan läpäisemäksi ja hänen mielikuvituksensa viimeistelemäksi.

Suhteita paikkoihin

Paikkasidonnainen taideteos pohjaa kiinteään vuorovaikutukseen maantieteellisen paikan, ajan ja teoksen kanssa. Runopaikka on sukua 1960-luvun puolivälissä kehittyneelle ympäristötaiteelle, jossa teoksen suhde paikkaansa on usein erottamaton. Ympäristötaideteokset ja erityisesti maataiteen (land art, earth art) työt, joista Robert Smithsonin Utahin Ison Suolajärven Spiral Jetty (1970) lienee tunnetuin, ovat olemassa ainoastaan tietyssä maantieteellisessä paikassa, jonne ne on kerran tehty.

Runopaikat erottuvat ympäristötaiteesta sekä konkreettisista tai digitaalisista runoinstallaatioista hetkellisyydellään. Paikasta ja esityksen mediumista kadottuaan runopaikat elävät muille mediumeille tehdyissä dokumentaatioissa. Katie Halen Beneath the Boughs (2013) runoinstallaatio Lowtherin linnanpuutarhassa tarjosi usean kuukauden ajan tunnelmallisia runoasetelmia ja -näkymiä, joita voi tutkia teoksen dokumentoineen Katie Johnstonin valokuvista.

Runopaikkojen yhteydessä ympäristöllä tarkoitetaan mitä tahansa tekijää puhuttelevaa tilaa, jossa teos tulee sijaitsemaan. Kyseessä voi olla urbaani kaupunkitila, luonnonympäristö tai monenlaiset vyöhykkeet näiden välissä. Käsite on runopaikkojen yhteydessä tarkoituksella merkitykseltään laaja ja tulkinnoille avoin, jotta runopaikkoja syntyisi erilaisista lähtökohdista.

Paikka rajautuu ympäristöstä omaksi erityiseksi sijainnikseen tekijän kokemusten myötä, jos se herättää hänessä kiinnostavia aistimuksia, havaintoja, tunteita ja affekteja. ”Paikka on tietty, tietyllä tavalla kulttuurisesti määrittynyt sijainti tilassa. Tilan sijainti voidaan ilmoittaa karttakoordinaatein, paikan luonnetta ei”, toteaa estetiikan dosentti Ossi Naukkarinen (2003).

Taidehistorioitsija Miwon Kwon (2002) on kuvannut paikkasidonnaisessa taiteessa tapahtuneita historiallisia muutoksia suhteissa paikkoihin. Runopaikkojen kannalta on mielenkiintoista, että alkujaan paikat hahmotettiin nimenomaan konkreettisina. Miwon kuvaa: ”paikka tosiasiallisena sijaintina, aineellisena todellisuutena, määrittyy sen fyysisten elementtien ainutlaatuisen yhdistelmän pohjalta”. Tällaisia paikkaa määrittäviä elementtejä ovat Kwonin mukaan muun muassa paikkakohtainen tekstuuri, tilojen keskinäiset mittasuhteet, valaistus ja paikalle ominainen topografia. Niiden avulla paikka rajautuu omaksi erityiseksi kohteekseen sitä kehystävästä laajemmasta ympäristöstä.

Edellä kuvatut paikan ominaisuudet ja olosuhteet määrittävät runopaikkaan luotua teosta ja lopulta niistä tulee osa teosta. Professori Allen Carlson (2000) korostaa tätä ympäristötaideteosten esteettisesti uhmakasta, joskus väkivaltaistakin suhdetta paikkaansa, jonka runotekommekin tunnustavat: ”osa luontoa itseään on esteettisen objektin osana”, jolloin paikasta tulee ”teoksen ominaisuus”. Puron mustana virtaava vesi ja sen heijastukset ovat siis erottamaton osa alussa kuvailemaani Kolin kylällä toteuttamaamme Enne-runopaikkaa.

Runoudessa teoksen sidoksisuus paikkaansa tai paikkoihin tarkoittaa usein runoilijan käsitteellistämää kokemusta jostakin hänelle merkityksellisestä ympäristöstä. Runoilija Cosmo Spinosan (2014) mukaan runon nimeämä paikka asettuu vuorovaikutukseen muiden tekstuaalisten paikkojen kanssa.

Ympäristötaiteilija Richard Longin laajasta tuotannosta löytyy veistosten, dokumenttien, maalausten ja maalattujen esineiden lisäksi kävelyrunoja. Niistä suosikkini on ”A Moved Line in Japan” (1983), joka sijoittuu 35 mailin matkalle Japanin rannikolla, Tyynenmeren reunalle. Long on kulkiessaan nostanut maasta esineen ja vaihtanut sen tovin kuljettuaan toiseen. Hän on kantanut kutakin esinettä mukanaan keskimäärin reilut kaksi kilometriä. Runo on listaus näistä vaihdoksista ja rannan muuttumisesta taideteokseksi.

Kotimaista, paikkasidonnaista runoutta

Uusista kotimaisista paikkasidonnaisista runoteoksista Aki Salmelan Hiekkapäiväkirja (2017) tutkii metodisesti hiekan olemusta. Intiaan helmikuulle 2016 päivätyssä, rauhoittavassa teoksessa hiekkaa tarkastellaan monista eri lähtökohdista. Tekijän havainnot koskevat niin hiekan käyttöä materiaalina kuin hiekan ominaisuuksia tai niitä ihmisiä, joita rannalla oleillessaan voi kohdata. Jyrki Heikkisen Kallaveden saarelle sijoittuvassa runosarjakuvateoksessa Hietasalo (2017) ympäristö muuntuu kuvaa ja tekstiä onnistuneesti yhdistäviksi mielenmaisemiksi.

Tänä vuonna ilmestyi myös äänitaiteilija Antti Nykyrin ja runoilija Saila Susiluodon interaktiivinen ja auditiivinen runoteos Oratorio (2017). Oratorio [6] on ensisijaisesti tarkoitettu kuunneltavaksi ennalta määritellyissä kaupunginosissa ja kohteissa, kuten Senaatintorin portailla tai Rautatieaseman hallissa, joiden innoittamana se on tehty. Tähän tulkintaan ohjaavat teoksen yhteydessä annetut Google Mapsin koordinaatit.

Oratorio kytkeytyy Helsingin historiallisiin kerrostumiin ja aistimuksiin paikallisesta kulttuurista. Se on kotoisin tekijöidensä kokemasta Helsingistä, eletyistä hetkistä tuossa kaupungissa. Kun teosta kuuntelee kaupunkitilassa, se asettuu ympäristönsä osaksi, kaupungin satunnaisen hälyn päälle, suunnaten näin kokijansa havaintoja.

Useimmiten runouden paikkasidonnaisuudella tarkoitetaan interaktiivisuuden sijaan lähtökohtaa, josta teos on innoittunut. Saku Soukan Paperipeilissä (2016) voimakkaat valokuvat eletyistä paikoista kulkevat limittäin runojen kanssa. Ollaan omassa huoneessa, lentokentällä ja Budapestissä. Valokuvat kiinnittävät runot konkreettisiin sijainteihin, joista ne ovat lähtöisin. Ne todistavat runoilijan olleen paikassa ja kirjoittaneen siitä. Harry Salmenniemen tekstiin pohjaava, Mika Taanilan lettristinen elokuva Mannerlaatta (2016), kuvaa lentopelkoa ja paranoiaa Helsinki-Vantaan lentokenttähotellissa. Sattuma on valottanut filmille myös roskia ja muita elämän jälkiä.

Paikkasidonnaisille runoteoksille on leimallista moniaistinen kokemus teoksen osaksi vangitusta paikasta, jonka lukija voi kokea turvallisesti kotisohvalta. Ville Hytösen Helvetinjumalankoneen (2015) kuvamateriaali on kerätty Berliinin kaduilta. Lasse Hauerwaasin Harras, 14 päivää (2014) -teoksen runo ”U6” kuvaa metromatkan äänimaisemaa ja matkustajan ajatuksia vieraassa kaupungissa. Riikka Palanderin Seeprakivessä (2015) välittyy Tansanian avaruus, Pauliina Haasjoen Planeetassa (2016) koetaan elämän kirjoa Uuden-Seelannin ”Takarungan laelta nähtynä”.

Urbaanin Helsingin kuvaajana Harri Hertell lienee nykylyyrikoista rappioromanttisin. Esikoisteoksessaan Kunnes oppii kävelemään (2012) Hertell tarjoaa autenttisen Helsinki-kierroksen heti pilkun jälkeen, näyttää ”olutloskaa”, kusta, kiimaa ja nuoruuden kipua pursuavat kadut. Kutsumme sitä kodiksi (2014) tuo mukaan katujen duunarit ja Lammassaaren idyllin. Lammassaaressa kirjoitettuja runoja sisältävä Älä häiritse iltaa (2015) välittää saaren rauhan ja yksilöitymisen tuoman tyyneyden.

Helsinkiin sijoittuu myös Aura Nurmen Villieläimet (2016), jossa Pikku Huopalahden 1990-luvun lähiöiden näkymättömät lapset saavat äänen. Marko J. Niemen vasemmistopamfletissa Pystyynhakatut kuolleet hotellit (2014) Hangon rantamäntyjen ja pitsihuviloiden takaa paljastuu kapitalismin häviäjien ankeat olosuhteet.

Paikkasidonnainen runous onkin omaelämäkerrallisen runouden sukua, tekijän kokemuksille uskollinen. Esimerkiksi Viljo Kajavan Tampereen runojen (1966) vaikuttavuus perustuu kirjoittajan lapsuusmuistoihin sisällissodan ajalta, yksityiseen näkökulmaan kansallisesta sekä aikaan ja paikkaan sidottuun voimakkaaseen kokemukseen poikkeustilasta.

Kalman runopaikat ovat nekin omanlaisiaan kerroksellisia risteyskohtia. Ne eivät olisi voineet syntyä missään muussa paikassa, sillä ne perustuvat vuorovaikutuksellisiin suhteisiin ympäristön sekä Kolilla kerrottavien myyttisten kertomusten, kokemustemme ja mielikuviemme kanssa. Kolin vaaraluonnosta ja seudun tarinaperinteen tuntemuksestamme kehittyi jotakin ainutlaatuista, kun olimme sitä kokemassa.

Runopaikka on kollektiivinen metodi, jolla toteutetut teokset tallennetaan tekijöitä kiinnostavalle medialle ja jaetaan koettavaksi. Runopaikat voidaan dokumentoida useilla eri mediumeilla muun muassa kuvaksi, runoksi, kollaasiksi, nauhoitteeksi tai veistokseksi  ja luoda eri runouden lajeja koskettavia teoksia. Digitaalisten teosten yhteydessä olisi hauskaa, jos tekijät käyttäisivät tunnistetta #runopaikka. Runopaikka on haaste, jolle odotamme innolla jatkoa.

Viittaukset

1. Taltioinnit löytyvät osoitteesta: runopaikka.com.

2. Kirjallisuuden kokeista ja menetelmistä esimerkiksi: Joensuu, Juri 2012: Menetelmät, kokeet, koneet. Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa.

3. Tietäjän tyttären dokumentaatio löytyy osoitteesta: sorcerersdaughter.wordpress.com.

4. Rajoitteissa käytettyjä käsitteitä on tämän esseen myötä tarkennettu niin, että ympäristö-käsitteen rinnalla käytetään tarkempaa paikan käsitettä. Lisäksi dokumentaatio sijoittuu teoksen osaksi itsenäisen teoksen sijaan.

5. Sanamagiasta lisäksi: Pulkkinen, Risto 2014: Magia käytännössä. Teoksessa Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin s. 285–350. Helsinki: Gaudeamus. Suomen kansan vanhat runot, 1908–1948, 1995 [myös verkkodokumenttina: SKVR-tietokanta]. Saatavissa: skvr.fi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. [22.9. 2017.]

6. Teos on kuunneltavissa: oratorio.fi.

Kirjallisuutta

Carlson, Allen 2000: Aesthetics and the environment. The appreciation of nature, art and architecture [verkkodokumentti]. Saatavissa: Dawsonera. London and New York: Routledge Ltd. [9.9.2017.]

Haapala, Arto 2000: Kokijan paikka maailmassa – jälleenlöydetty esteettinen elämys. Teoksessa Arto Haapala & Jyrki Nummi (toim.) Aisthesis ja Poiesis. Kirjoituksia estetiikasta ja kirjallisuudesta s. 145–158. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Haasjoki, Pauliina 2016: Planeetta. Helsinki: Otava.

Hauerwaas, Lasse 2014: Harras, 14 päivää. Helsinki: Poetry Connection.

Heikkinen, Jyrki 2017: Hietasalo. Helsinki: Osuuskunta Poesia.

Hertell, Harri 2012: Kunnes oppii kävelemään (2011). Helsinki: Helsinki Poetry Connection.

Hertell, Harri 2014: Kutsumme sitä kodiksi. Helsinki: Helsinki Poetry Connection.

Hertell, Harri 2015: Älä häiritse iltaa. Helsinki: Ntamo.

Hytönen, Ville 2015: Helvetinjumalankone eli kuvallinen runoelma Berliinistä. Helsinki: Siltala.

Ilomäki, Henni 2014: Loitsun mahti. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Johansson, Hanna 2011: Taiteen luonto ja veden kuvaaminen. Teoksessa Seija Heinänen – Pauline von Bonsdorff  – Virpi Kaukio (toim.) Tunne maisema s. 160–169, 217–218. Helsinki: Maahenki.

Joensuu, Juri 2012: Menetelmät, kokeet, koneet. Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa. Helsinki: Osuuskunta Poesia. Saatavissa myös pdf: www.poesia.fi/teokset/menetelmat-kokeet-koneet/. [Viittauspäivä 10.9.2017.]

Kajava, Viljo 1966: Tampereen runot. Helsinki: Otava.

Kwon, Miwon 2002: One place after another. Site-specific art and locational identity [verkkodokumentti]. Cambridge, Mass: The MIT Press. Saatavissa: eBook Collection (EBSCOhost). [9.9.2017.]

Lappalainen, Timo 2001: Poetic Licence. Helsinki: Like.

Naukkarinen, Ossi 2003: Ympäristön taide. Tunne muotoilua –sarja. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Niemi, Marko J. 2014: Pystyynhakatut kuolleet hotellit. Runoja. Helsinki: Ntamo.

Nurmi, Aura 2016: Villieläimiä.Turku: Kolera.

Palander, Riikka 2015: Seeprakivi. Tampere: Sanasato.

Pulkkinen, Risto 2014: Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin. Helsinki: Gaudeamus.

Salmela, Aki 2017: Hiekkapäiväkirja. Poesiavihkot #9. Helsinki: Osuuskunta Poesia.

Spinosa, Cosmo 2014: Essay: The poetics of space: The ethics of site-specific poetry [verkkodokumentti]. Saatavissa: https://thevoltablog.wordpress.com/2014/11/11/essay-the-poetics-of-space-the-ethics-of-site-specific-poetry/. [22.9.2017.]

Soukka, Saku 2016: Paperipeili. Halkia: Noxboox.

Suomen kansan vanhat runot. 1908–1997. Osat 1-34. Helsinki: SKS. Digitoitu kokonaisuudessaan.

Suomen murteiden sanakirja.  1985–2007. Painettuna julkaistu osat 1-8. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus.