Lahden Kansainvälinen Kirjailijakokous, 2011.

Kökkö

Käki kukkoja kukutti,
käkätti kotikanoja.
Kukin kukkea kupunen
kukoi kuin kyky kekotti.
Kaikkokenkkäälä kajasti.

Kuuro katsoi kiukaan kieltä.
Koko kokkona kimahti
kulkukoulun kaulimitse,
kuohimoitse, kaulaimitse
kylykirjaston kihellys.

Kukko kykki, kana kykki,
koko kökkelö kökötti.
Käkikö kesymmin kykki,
kukkuiko kökön kukussa?
Kysy kekrinä käkeä.

Juuri lukemani on Lauri Viidan tunnettu lähes-nonsense-runo, jonka hän kirjoitti mielisairaalassa 1957 ja jonka aikalaisvastaanotto näki olevan ”lähes kokonaan merkitystä vailla”. Tätä esitystä varten ”käänsin” sen englanniksi:

The Coeckoe

Cuckoo the cocks cuckolded,
canaries cackled at call –
Causing convexo-concave caesuras
to culture cap-cap-a-bilities.
Come-Thiterer quakely cajoled.

Chloropus clooked at clitoris.
Qanta caucously collapsed :
classifyingly clevered
castratonizingly cucumbred
coddling convolute collections.

Cock crouched, chick crouched,
catharsis quarticly queasied.
Cuckoo, the cosiest croucher?
Cackler in Coeckoe’s queekaboo?
At Callhallows, question the cuckoo.

Varoitan heti, että aikomukseni on tarjota tuhdihkoja annoksia äärimmäistä lähilukua yhdistettynä pidäkkeettömään spekulaatioon – jälkimmäinen myös merkityksessä ”peilin piteleminen”: sallin Viidan runon esiintyä yrityksenä hänen itsensä, minun tai kenen tahansa omaksikuvaksi.

Puhumme runosta, jossa esiintyy käki. Voitte kernaasti ajatella, että haudon tässä jonkun muun munimia munia, tai vaihtoehtoisesti yritän munia jonkun muun pesään.

Kaikkein yleisimmällä tasolla: olen kiinnostunut sanomattomasta merkityksessä, jonka Paavo Haavikko kiteytti kirjoittaessaan kerran (muistaakseni Yrityksessä omaksikuvaksi): ”Meidän kulttuuristamme puuttuu jotakin sanomatonta.” Ihailtavaa, logiikkaa uhmaavaa logiikkaa: jos nimittäin voisimme sanoa tuon sanomattoman, silloin se ei tietenkään enää puuttuisi, kulttuurissamme ei olisi mitään sanomatonta: siitä siis puuttuisi jotain sanomatonta. Kulttuuristamme puuttuu jotakin sanomatonta.¹ Menisin pidemmälle ja sanoisin: jos jotakin, kulttuurimme, parhaimmillaan, perustuu sanomattomalle – sanomattoman puutteelle ja tuon puutteen sanomattomuudelle, kukaties samassa mielessä kuin Viidan runo, joka näyttää perustuvan merkityksensä puuttumiselle: sille sanomattomalle, joka siitä puuttuu, juuri koska se on niin täynnä sanomatonta, merkityksessä jokin jota ei voida ilmaista ”toisin sanoin” (mikä on jo melkein runouden määritelmä).

Täynnä sanomatonta: kaikkea sitä, minkä Haavikko luulee voivansa jättää sanomatta tokaistessaan toisaalla: ”Haavikko tarkoittaa mitä sanoo ja myös sanoo mitä tarkoittaa” (Prospero). Viita olisi voinut sanoa samaa runostaan. Ja silti: ko. kiasmaattinen rakenne ei solmiudu: mitä enemmän tarkoitat mitä sanot, sitä varmemmin joudut sitten kumminkin sanomaan mitä tarkoitit – eikä se koskaan ole sama asia. Miksi? Sen sanomattoman vuoksi, joka tarkoittamisestasi jäi puuttumaan (mutta sisältyi sanomaasi).

Olette kuulleet sanotuksi: ”En millään pysty sanomaan mitä tarkoitan.” Mutta minä sanon teille, että tarkoittaminen se vasta todella vaikeaa onkin. Itse asiassa monia – oikeastaan useimpia – asioita on erittäin vaikea ellei mahdotonta tarkoittaa.

Sanomaton tässä hakemassani merkityksessä on määriteltävissä siksi osaksi mitä tahansa lausumaa, jota lausuja ei mitenkään ole voinutkaan tarkoittaa (ja jota ryhdyn kohta Viidaltakin lukemaan). Tässä se samastuu helposti tiedostamattomaan, joka Jacques Lacanin tunnetun muotoilun mukaan ”rakentuu kielen tavoin”. Itse sanoisin pikemmin päinvastoin: kieli rakentuu tiedostamattoman tavoin – oikeastaan on tiedostamaton: se mikä tekee meistä ihmisiä ja erottaa meidät kukoista, kanoista, käkösistä ja kaikista muista eläinkunnan järkevistä eläimistä, joihin meitä kenties yhdistää vain kielemme rationaalinen, looginen, yksiyhtinen kerrostuma.

Mitä ”Kökkö” sitten ikinä onkin, niin ainakin eläintarina, faabeli, ja jonkinlainen loitsu. Ensimmäinen säkeistö esittelee käen, linnun jonka mytologiaa tunnetusti hallitsee ajatus munimisesta ilman aikomustakaan hautoa, kanalan shamaanina, joka auktoriteetillaan ja hyväntahtoista aggressiotakaan kaihtamatta (”kukutti”, ”käkätti”) saa kaikki laulamaan näköjään puhtaan libidaalisesta impulssista: ”kukoi kuin kyky kekotti”. ”Kyvyn” ymmärrämme helposti ja melkein yhtä helposti annamme sille myös seksuaalisen konnotaationsa, jolloin ”kekotti” (runon ensimmäinen melkein-nonsense-sana; murteelliseksi hahmotettunahan sillä on kyllä ilmimerkityksiäkin) pyrkii paljastamaan alleen kenties haudatun ”kehotti”. Silti konsonantin näennäisen huolimaton (jos kohta runon prosodisen strategian motivoima) vaihtaminen tuntuu lisäävän tärkeän sanomattoman elementin: emme ihan tiedä, mitä kekottaminen voisi olla, mutta uumoilemme heti että se on vahvemmin puhtaan nautinnon motivoimaa, pakanallisempaa ja amoraalisempaa ehkä, kuin pelkkä ”kyvyn kehotuksen” (”veren vietin”) seuraaminen – niin, ja selvästikin hauskempaa. (Vastaavanlainen siirtymä tapahtuu myös ”kukoi”-sanassa: tavallansa ”kukkui”, mutta ainakin minun korvissani pakonomaisemmin, katkonaisemmin, ja täysin onnistumatta… ja siten pakonomaisesti jatkaen…) Sanalla sanoen käki on tehnyt koko kanalan väestä käkättäviä elostelijoita, ts. ihmisiä.

Sillä mikäpä lopulta erottaa ihmisen kaikista eläinkunnan järkevistä eläimistä ellei hänen kykynsä kokea seksuaalisuus pelkän nautinnon välineenä (Eros – mahdollisena vastinparinaan Thanatos, kyky tappaa tarkoituksetta, johon palaan tuonnempana). Kulttuurin (vrt. Haavikon tokaisu) näen tässä prosessiksi, jossa tämä ihmisen ”perustava” taipumus joutuu ristiriitaan lajin ”eläimellisten [lue: rationaalisten]” (tai: ”rationaalisten [lue eläimellisten]) kanssa, näyttäytyen uhkaksi eloonjäämiselle ja tullen lopulta kulttuurin ja kielen rationaalisen osan (minun näkökulmastani lisäkkeen) tukahduttamaksi.

Viidan runossa tämän prosessin voidaan nähdä käynnistyvän ”Kaikkokenkkäälässä” ja jatkuvan sitten läpi koko toisen säkeistön.

Mikä ”Kaikkokenkkäälä” siis on?

Sivuutan runoilijan oman tulkinnan (hänhän ei tunnetusti oikein voinut ymmärtää, miksi joku ei heti käsittäisi, että tarkoitetaan auringonnousua) ja yritän lukea mitä oikeasti sanotaan, vaikka ei tarkoitettaisikaan. Ensin ”Kaikko”: jotakin pois mennyttä tai kadonnutta, ellei alkuaankin poissa ja ilmeisen kaukana olevaa (kuten aurinko). Silti se kaikessa kaikonneisuudessaan yhdistyy johonkin, joka selvästikin sijaitsee sivilisaation piirissä, koskapa ilmaistavissa hupaisalla paikannimellä, Kenkkäälä – johon puolestaan mielin lukea paitsi kengän (myös freudilaisissa merkityksissään, joista lisää toisen säkeistön kohdalla), myös pronominin ”kenkään”: siellä ei ehkä asu ketään, ja liekö kukaan koskaan käynytkään siellä (ellemme sitten ”me”, tiedostamattomassa muistissamme: käännökseni ”Come-Thitherer”, ilmaisusta ”come-hither”, viettelevä, pyrkii välittämään vihjeen paikan houkuttelevuudesta). ”Kajastaminen”, ikään kuin pitkän odotuksen jälkeen, edelleen kielii ”Kaikkokenkkäälän” asemasta valtavan sanomattoman puutteen tai pelkän nautinnonhalun hämäränä kohteena. Ja kuin toisen, ”kenkäpitoisen”, säkeistön ennakointina tämän ei-paikan paikannimeen on sisäänkirjoitettu kulttuurin tai yhteiskunnan peljästys sen saavuttamisen näköalasta: ”älä!” Tukahduttaminen, ja oikeastaan jo sitä ennen sen sisäistäminen: ”enkä!”

Tästä näkökulmasta toinen, ”kenkäsäkeistö”, alkaa kiinnostavasti kaksiselitteisellä sanalla ”kuuro”: joko kuulottomasta tai sateesta. Yrjö Varpio on niin ihastunut jälkimmäiseen tulkintaan, että väitöskirjassaan lukee seuraavan verbin johdonmukaisesti ”kastoi” (käännöksessäni sallin tämän: ”clooked” → ”cloaked”, ”peitti” → ”soaked”, ”kasteli”). Niin tai näin, säkeistö suorastaan tihkuu genitaalista symbolismia – tai huutaa sanomattoman perään, niin että kuurokin (tai ehkä vain juuri kuuro) kuulee. Tai ehkä paremminkin: sanomaton melkein väkisin sanoo itsensä: juuri koska emme mitenkään voi tarkkaan sanoa ja päättää, mitä ”koko kokkona kimahti” ”sanoo”, voin puolestani – sanonko vaikka: ”kykyn kekottaessa”, samalla muistuttaakseni että emme sanomattomuuden näkökulmasta lukiessamme voi pitää taivutusmuotoja, enempää kuin sukupuoliakaan, annettuina – väittää, että se on ejakulaation kuva ja siis sittenkin kannattaa ”kastoi”-luentaa.

Mutta nyt on viimeistään aika alkaa kuunnella myös runon rytmiä, mikä, kenkäsäkeistössä kun ollaan, sopivasti saa takomaan jalkaa lattiaan. Niin puheessa kuin musiikissakin rytmi on seksuaalisin komponentti: aina välittömimmin itseisarvoiseen nautintoon liittyvä. ”Kökössä” tämä tapahtuu niin sanoakseni korostuneen fallisesti – ”kovien” konsonanttien, erityisesti koon ja teen, hallintana vokaalien, mutta myös kestonsa puolesta vokaalimaisen ärrän yli: onko enää sattumaa että fataalin fallinen yhdistelmä k-r-p on näköjään jokaisessa säkeistössä erikseen kielletty? No, ensimmäinen ärrä joka tapauksessa putoaa ”kuurossa”, ja puoliväkisin tulee mieleen että olisihan se voinut päätyä seuraavaankin sanaan jolloin Varpion luennan kautta saisimme: ”kastroi”, jotakin johon sitten parin rivin päästä törmäämmekin hämmästyttävässä translatiivisessa merkityskasaumassa ”kuohimoitse”, joka sekä viittaa ”kastroimislaitoksen kautta kulkemiseen” että näyttää mitä sinne ollaan viemässä: ”himo itse” (lue: sanomattoman sanomaton puute). Kerrankin sana, joka kirjaimellisesti kuljettaa omaa merkitystään!

Joudun ohittamaan ”kulkukoulun”, joka saa koko toisen säkeistön näyttäytymään selontekona kasvatuksen prosessista, sekä ”kaulimitse” ja ”kaulaimitse”, molemmat vahvasti sitomiseen, ellei suorastaan kuristamiseen – mutta huom: itse – viittaavia muodosteita, ja tyytymään muutamaan huomautukseen säkeistön viimeisestä säkeestä. ”Kylykirjastossa” ”kyly” on kalevalainen sauna; ja ”kihellystä” varmaankin voimme ajatella kuulevamme, kun kiukaalle heitetään vettä, mikä oli Viidan oma tulkinta säkeelle. Mutta miksi ”kirjasto”. Halutaanko meidän ajattelevan kirjojen polttamista? Miksei? Varsinkin jos tavallani luemme säkeistön sivilisaatioprosessin kuvaukseksi… Mutta jääköön tämä nyt tähän.

Jos ensimmäinen säkeistö ”tarkoitti mitä sanoi” ja toinen taas epätoivoisesti yrittää ”sanoa mitä se tarkoitti”, entä sitten kolmas?

Kolmas säkeistö runossa, jonka kantavana hahmona on käki – kolmanneuden perikuva? ja jonka kirjoittajan kirjallinen perimätieto (Haavikon tavoin, muuten) tuntee (miehisestä) kilpailuvietistään ja mustasukkaisesta luonteestaan? Jatkan näiden kysymysten perässä.

Oikeastaan ”Kökkö” luontuisi verraten helposti myös paljon kevyempään luentaan, jossa se näyttäytyy kirjallispoliittisena allegoriana tai litteräärinä ajankuvana. Tässä käki voisi hyvin olla Anhava, modernistien paavi, kukot Haavikko ja muut miespuoliset modernistit, kanat vastaavasti heidän naispuolisia kollegoitaan, mahdollisesti Kirsi Kunnaksen, ajan johtavan nonsense-runoilijan johdolla. Oikeastaan siinä missä on lähestulkoon varmaa, että Viita itse ei ”tarkoittanut” runoaan minkään ylläesitetyn kaltaisen spekulaation esineeksi, ei ole lainkaan mahdotonta, että hän olisi halunnut sillä ja sen ”mielettömyydellä” pilkata modernistien käsittämättömyyttä – tässä kylläkin kehnonpuoleisesti onnistuen. Mikä taas ei sulje pois – pikemmin edellyttää – mahdollisuutta ymmärtää käki myös Viidan omaksikuvaksi. Itse asiassa hänen tuotannossaan on vahva loismainen tai donjuanistinen piirre: taipumuksesta hyödyntää toisten runoilijoiden (varsinkin edeltävien, kuten Otto Mannisen ja Eino Leinon) säkeitä, joita hän – ikään kuin käänteisenä käkenä – koki ”parannella”, aina useassakin runossa ilmaistuun kiukkuun runoilija- ja kirjailijatovereiden (näköjään ansaitsemattomasta) menestyksestä ja maineesta. Näitä taustoja vasten ”Kökkö” on helposti luettavissa runona mustasukkaisuudesta.

Tämä ehkä auttaa ymmärtämään sitä tiettyä luopumisen sävyä, joka ”Kökköön” kolmannessa säkeistössä selvästikin hiipii, eikä vähiten rytmin tasolla. Siinä missä ensimmäistä ja toista säkeistöä vie tietynlainen muunneltu Kalevala-mitta, joka ensin tuottaa ”luontaisen” kielentajun vastaista, vahvasti synkopoitua poljentoa (”KÄkätTIkoTIkaNOja”) ja yltyy sitten toisen säkeistön piiskaavaksi rynkytykseksi, kolmas säkeistö melkeinpä pysäyttää koko menon: ensin alistuvanoloista perustrokeeta ”KUKko KYKki, KAna KYKki, / KOko”, ja heti perään kaksi vieläkin pysähtyneempää daktyylia: ”KÖKkelö KÖkötti” – kuin apaattinen stondis jälkeen masturboinnin. Tässä kengän iskut lattiaan pakostakin vaimenevat ja sananalkuiset koot menettävät kykyään peittää alleen haudattua: huomaan lukevani ”lykki”, ja ”mökötti”. Vaikutelma on lohduton kuin huonon pornon jäljiltä, ja sen valossa kysymykset ”Käkikö kesymmin kykki, / kukkuiko kökön kukussa?” ovat avoimen masokistisia – ainakin jos ymmärrämme ”kökkö”-sanan primaarissa sanakirjamerkityksessään ”uloste”, ”lanta”, ”paska”². Näen käki-hahmon vetäytyvän oloihinsa mököttämään, ainoana lohtunaan vaisu aikomus ilmaantua sitten taas kekrinä, pakanallisen sadonkorjuujuhlan aikaan. Mitä tekemään? Kukomaan, olletikin. Kaikkokenkkäälästä ei kajoakaan.

Omatekoisen kulttuuriteoriani valossa tämä luopumistunnelma on ymmärrettävissä: sanomattoman sanomattoman puutteen talous ei oikeastaan siedä mustasukkaisuuden käsitettä ja käytäntöä. Itse asiassa sanomattoman päättymätön prosessi (monessa mielessä peilikuva siitä (inhimillisestä) logiikasta, joka estää tietoisuutta olemasta tietoinen itsestään ja näin johtaa ”tiedostamattoman” syntyyn), vaatii että halu (puutteena) saa virrata vapaasti. Tällaisena tämä prosessi, jonka näen kielelle perustavaksi, hylkii omistamisen ajatusta ahtaassa merkityksessään samassa määrin kuin merkityksen ajatusta ahtaasti omistettuna, joissa kummassakin omistaja lopulta aina tulee omistamansa omistamaksi (oikeasti voi omistaa vain sellaista, jonka on valmis antamaan pois). Ja juuri näin ”Kökön” lopussa varsin kirjaimellisesti tapahtuukin: käki on ”kesytetty” ja jäänyt (kilpailevan) kukunnan vangiksi. Tässä voisimme nähdä ”Kökön” Thanatoksen – ja myös sen kulttuurisen tukahduttamisprosessin, jota olen sen pannut kuvastamaan.

Juuri sanomassani tulin ohimennen esittäneeksi omatekoisen kulttuuriteoriani toisen innovaation (ensimmäinen oli ”eläinten rationaalisuus”): mustasukkaisuus individualisaation tuloksena (eikä sitä edeltävänä, niin kuin psykoanalyysi Freudista alkaen minusta sen näyttää esittävän). Enemmänkin: minun näkökulmastani mustasukkaisuus on sekä sivilisaation tärkein trauma että sen suurin tabu: aina oletettu (myös useimmissa ”kirjallisuuden” merkkiteoksissa), kaikkien osana, sairaudeksi (jopa pahimmanlaatuiseksi) myönnetty, silti kaikkialla vaiettu tai jos mainittu, niin väistämättömyytenä… ja jotakin, jonka kaikki tabujenkaatajat aina ovat jättäneet rauhaan – eikä ihme, kun tuollaiseen kaatamistehtävään tahtovat, kulttuuriin sisäänrakennetuista syistä, joista ”Kökössäkin” siis niin ikään olisi ”kyse” (mutta kuka ”kysettää”, ja ketä tai kuta?) – valikoitua sen mustasukkaisuuteen taipuvaisimmat jäsenet.

Omistamisen ja mustasukkaisuuden logiikka (jonka siis näen rationaalisuuden logiikkana) johtaa aina pakosta vastakkainasetteluun ja keskinäiseen tuhoon – kunnes kaiken sitten kaappaa ilmaantuva kolmas tai neljäs osapuoli, Hamletin Fortinbras. ”Kökössä” Fortinbras on – kökkö tai Kökkö itse: tämä toiseksi viimeisellä rivillä (runon) tyhjästä ilmaantuva hahmo, jonka jo otsikko, näin puolestaan runon kaapaten, on kuitenkin ilmoittanut ja joka edustaa kaiken aina-jo-paskaksi-jauhettuuden, logiikan, rationaalisuuden, yksiyhtisten merkitysten, kielen sisään sijoittuvan mielen, toisen kukussa kukomisen, ikuisen ”tarkoitan mitä sanon’sta” ”sanon mitä tarkoittaan” ja takaisin kiertämisen prosessia – vastakohtana sille sanattoman puutteen tai sen halun vapaalle virtaamiselle, jonka Pentti Saarikoski hienosti kiteyttää säkeessään: ”enkä tiedä minkä nälkä minulla on”. Eipä tiedä käkikään, Kekrinäkään kysyttynä.

1. Toimitus ehdottaa, järkevästi kylläkin, tämän toiston poistamista. Päätän kumminkin jättää sen paikoilleen – lähinnä totellakseni alkuperäistä intentiotani, jona luulen olleen antaa lukijalle / kuuntelijalle (ja itselleni tekstiä esittäessäni) tilaisuus maistella sanojen erilaisia merkityksiä eri toistokerroilla. ”Puute”-sanasta sanottakoon tässä vielä, että käytän sitä kautta tekstin hyvinkin suoraan seksuaalisessa alamerkityksessään, siis kuten kun sanotaan ”Ooksä puutteessa?” Hän tai hen ”on puutteessa” – minkä taas ymmärrän, silloista akuuttia henkkoht kokemustani vastaten, yhtä aikaa ”tyhjäksi” ja ”ylitsevuotavaksi”, juuri niin kuin nonsense voi olla yhtä aikaa merkityksestä tyhjä ja (täpö)täynnä sitä. Tämä antaa minulle (mielestäni edelleen pätevän) syyn samastaa ”päällekäyvä”, ”pakahduttava” seksuaalinen halu kielen polyfonisiin ja -semisiin ulottuvuuksiin: siihen miten, toisin kuin ”eläimet”, aina pakosta sanomme enemmän kuin tarkoitamme – samalla tavoin kuin seksuaalisuutemme liioin ei oikeastaan voi rajoittua kohdistumaan yhteen annettuun kohteeseen eikä rationaaliseen tarkoitteeseensa, suvunjatkamiseen, niin kuin eläimillä. Luulen että tekstiä esittäessäni jollakin kohtaa tokaisinkin siitä, miten kristillis-siveellinen seksuaalikielteisyys ”eläimellisistä” himoista varoittaessaan haukkuu väärää puuta: ”himon” ollessa inhimillistä ja kulttuurista ja kieltäjien itsensä eläimellisellä kannalla. Vähän vastaavasti en siis ”sanomattomalla” tarkoita niinkään jotakin jonnekin kaiken taa tai alle, hiljaisuuteen piiloutuvaa ”lausumatonta”, vaan pikemmin aina ihan käsille jäävää ja sinänsä varsin näkyvää ja kuuluvaa ”merkityksen ylijäämää”, hyvinkin ”lausuttua” siis ja vain ei-tarkoitettua, jolla kumminkin kokemuksessa voi olla paljonkin yhteistä lausumattoman kanssa. Ihan niin kuin mystikon itsekieltäymys voi viime lopussa olla yhtä hedonistin itsekylläisyyden kanssa (ja ”lopussa” tässä myös merkityksessä, jossa sitä ainakin takavuosikymmeninä voitiin käyttää laukeamisesta: ”Mä lopuin jo.”) – Olen yhdessä toimituksen kanssa tehnyt tähän uudelleenjulkaisuun pieniä lisäyksiä ja tarkennuksia, mm. juuri näiden ajatuskulkujen korostamiseksi entisestään. 10.6.2017 LL
2. Paitsi jos: otamme sanakirjamerkityksen kirjaimellisesti ja päätämme ”kökön kukun” yrittävän tarkoittaa rectumia eli peräsuolta, jolloin ko. rivit olisivat pikemminkin sadistisia ja ”kukun kukkumisessa” kyse anaaliyhdynnästä alias skruidaamisesta eli sodomiasta alias persepanosta tai hoonauksesta eli ylämäkityönnöstä aka B-rapun vaihtoehdosta, takaovesta, kakkosesta, haitarikeikasta, tuhkaluutuksesta – valitse sinä, kas kun minä nimittäin näin lukien joutuisin kenties aloittamaan sepustukseni alusta uudelleen. 10.6.2017