Luontorunoudesta

Klassisessa kiinalaisessa runoudessa ihminen ja luonto sulautuvat niin kuin yritän sulattaa sanaa ja kuvaa toisiinsa netissä. Siksi blogin Kuva ja sana mottona on kiinalaisen taiteilijan Guo Xin teksti 1000-luvulta: ”Runo on maalaus ilman muotoa, ja maalaus on runo, jolla on muoto.”

Runouden ja maalauksen samankaltaisuuteen viittaa myös runoilija Horatius Ars Poeticassaan käsitteellä ”Ut pictura poesis” (Suom. runo on kuin maalaus, tai olkoon runo maalauksen kaltainen. Eli Horatius halusi luonnonmukaista, liioittelematonta taidetta), jonka niminen runo löytyy kokoelmastani Arboreta (1995).

Tuulee tähtikirkkaalta taivaalta.
Kesä meni menojaan puun varjossa
ratsastin valoilla, lauloin
runoja kuin maalauksia.

Horatiuksen tapaan laadin siis runoutta, jossa kuva toimi luonnonmukaisena vertauskuvana. Sittemmin käsitin metaforani vain kieleksi, joka tavoittaa jotain luonnosta, ehkä todellisuudestakin. Mutta yhtä hyvin tai paremmin luontoni saattaisi kuvata liioittelemalla kuin kutistamalla muotonsa määrämittaan, haiuksi tai modernistin parhaiksi sanoiksi parhaassa järjestyksessä.

Siksi blogini Kuva ja sana sai jatkokseen sanat Word as Image. Sana kuten kuva on mielikuva todellisuudesta. Niin sanan kuin kuvan tulkinta ja niiden välinen suhde on jatkuvasti sopimuksenvarainen, mieluummin muuttuva kuin lopullinen totuus kaikesta.

Kun luonto on kieltä, ”et voi sanoa sitä enää noin”, kerrotaan John Ashberyn runossa ”And Ut Pictura Poesis Is Her Name”, joka alkaa näin:

Et voi sanoa sitä enää noin.
Kun kerran kauneus askarruttaa sinua, sinun on tultava
ulos avoimelle, aukealle
ja levättävä.
/- – /
Se itsetutkistelusta. Mennäänpä
siihen mitä laittaisit runomaalaukseesi:
kukat ovat aina kivoja, erityisesti ritarikannukset.
(Suom. Aki Salmela)

* * *

Siitä miten kivaa kieltä raamattu on, kertoo länsimaisen perinteen ehkä tunnetuin luontorunoilu, johon viitataan usein Eevan ojentamalla omenalla: ”Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: ’Älkää syökö sen hedelmiä.'”

Vaikka Applen omena on Eevan omenan kuva, silti Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa ei sanota, että paratiisin puu on omenapuu. Alkutekstin hepreankielinen sana tarkoittaa vain hedelmää. Omenaksi se muuttui, kun alkuteksti käännettiin latinaksi. Kun sekä omena että paha ovat latinaksi malum, kääntäjä ei voinut välttää kiusausta, vaan rupesi runoilemaan.

Puraisipa Eeva mitä hedelmää tahansa, tapahtui se ihme, että hän huomasi olevansa alasti. Näinkö ihminen ensimmäisen kerran tajusi olevansa jotain muuta kuin luontoa? Ihmisen ja kulttuurin ero synnytettiin, kun Eeva pukeutui viikunanlehteen, ja sen jälkeen ulkoistettu luonto oli käytettävissä sivistyksen sisäpiiriin osana. Kulttuuri-ihminen voi hyödyntää luontoa, koska hän tietää, että niin kalat, eläimet kuin vuoret on tarkoitettu hänen pääomakseen.

Suomen vanhoista murteista puuttuu luontoa merkitsevä sana. Kansanrunoissa luonto on niin eläviin kuin kuolleisiin sitoutunutta voimaa, luonnetta. Vasta valistus ja romantiikka synnyttivät nykyisen ideamme luonnosta elämän herkkänä kokonaisuutena ja ihmisen tekojen vastakohtana.

Ja kun luonto ei ole vain luontoa vaan luonnon idea, koneellakin voi olla luonto ja runouden luonne siirtyy kieleen. Teksti ei ole enää yritys luontomme peiliksi, vaan ohjaa mitä ja miten ajattelemme merkeillä ja käsitteissä.

* * *

”Aidon” luonnon menettämisestä ‒ niin kuin lapsuuden tai kotiseudun kadottamisesta ‒ huolimatta on mahdollista kyseenalaistaa luonnon ja kulttuurin välinen ero keskittymällä rationaalisen humanismin sijasta posthumanistisiin, vaihtoehtoisiin tapoihin ymmärtää ihmisen, eläimen ja koneiden suhteita. Esimerkiksi ilmaisu ”olla lähellä luontoa” on enontekiöläisen, Espoossa kuolleen runoilijan Nils-Aslak Valkeapään (1943‒2001) kohdalla harhaanjohtava.

Kyse on pikemminkin siitä, että Valkeapään runoissa saamelaiset ovat osa luontoa, eivät lähellä sitä. Kansanrunoilijan tapaan luontokulttuurin asukkaan kirjoitus kumpuaa erilaiselta perustalta kuin kotiseuturakkauden tyyppiseksi mielletty luontorunous. Valkeapään runot eivät ole vain kuvauksia luonnosta tai ihmisen ja luonnon läheisestä suhteesta, jota länsimainen luontolyriikka usein kuvaa.  

Samalla tavalla monissa puurunoissani luonto ja kulttuuri käsitteinä ovat palvelleet inhimillisen ja ei-inhimillisen erottelua. Modernin perustalta kasvaneena olen pitänyt yllä puhdistavia, tiukkoja kattokäsitteitä, joiden katteettomuutta pääsin purkamaan vasta äänirunojen kokoelmassa Kerro (2007).

Osaksi tämän perinteen takia, osaksi siksi, että minulla ei ole käsitystä siitä ugri-todellisuudesta, josta Valkeapään runoissa puhutaan, vaikkapa runo ”69” jää vieraaksi. Ilman selityksiä ymmärrän yhtä vähän kuin japanilaisen Bashon kuuluisimman runon luontoon sidotusta vuodenajasta.

Bashohan kirjoitti vuoden 1686 aluksi ehkä maailman tunnetuimman haiun: ”Furuike ya/ kawazu tobikomu/ mizu no oto” (Vanha lampi/ sammakko sukeltaa:/ veden ääni). No, mikä on vuodenaika? Ollakseen haiku runossa olisi oltava mukana tietyn säe- ja tavujaon lisäksi luonto ja ajankohta, joka ei selviä ainakaan japanilaista luontoa ja kulttuuria tuntemattomalle. Historioitsijat uskovat kuitenkin runon liittyvän huhtikuuhun sillä perusteella, että niinä aikoina runoilijoilla oli tapana kokoontua haikai no renga -kilpailuihin. Silloisen japanilaisen runopuulaakin aiheena olivat keväiset sammakot, ja Bashon haiusta lähdettiin liikkeelle.

Valkeapään luontorunoja on vaikea lukea metaforisoimatta niitä niin kuin tuli opittua Tampereen ja Jyväskylän kirjallisuuustieteen luennoilla. En osaa nähdä minulle vierasta kieltä sen omilla ehdoilla, ainoastaan sen mikä on ennestään tuttua.

askel askeleelta
vihreän, kevätvihannan tuoksu
liekovarpiot
         väinönputki
                  tunturihapero
                               ylängöillä tunturijärvet
         taivastavasten
huippu huipulta
         nämä maat
                       laaksot
                      laakio laakiolta
                                     vuoma vuomalta
                                                  jokilaaksoon
kermikkäkentät
vasakankaat
vasontamaat
(Aurinko, isäni, 1988, suom. Pekka Sammallahti)

Vasta kirjallisuudentutkija Lea Rojolan pohdittua Valkeapään porojen poetiikkaa Avaimen (3/2015) artikkelissa käsitin, miten runossa mainittua liekovarpiota esiintyy Suomessa vain Enontekiöllä. Runossa voi olla kyse poron havainnosta tai poron ja ihmisen yhteisestä matkasta, mutta se ei ole hiljaista mietiskelyä luonnonilmiöiden edessä, kuten kirjallisuudessa on ollut tapana:

Kyse on luontokulttuurista, sarjasta kumppanuuksia, jatkumoita ja katkoksia, joilla ihmiset ja ei-inhimilliset, niin eläimet kuin kasvitkin, ovat kytköksissä toisiinsa.

Rojolan artikkelin mukaan runo ”69” esittää haasteen tämän hetken kriittiselle ajattelulle, joka useimmiten perustuu vastustukseen ja negaation kautta rakennettuun. Luontokulttuurit avaavat teitä uusiin ajattelun tapoihin, joissa lähtökohtana on affirmaation, ei vastustuksen politiikka. Runo kertoo, että ihmisen jokapäiväisessä suhteessa muiden olentojen kanssa on jotain sellaista, joka voi avata polut kaikenlaisiin kohtaamisiin. Ihmisten maailmassa-oleminen on kytköksiä, suhteita ja niiden elävälle virralle myöntymistä. Tämän huomioonottaminen on tänä päivänä ainoa varteenotettava etiikka.

Ennen maalla myönnyttiin luonnolle niin, että uskottiin rastaan osaavan puhua, vieläpä puhuttelevan ihmistä nimeltä. ”Pien pino, pien pino. Hakkaa vielä, hakkaa vielä!”, sanoi rastas halonhakkaajalle. Laiskalle työntekijälle se räkätti: ”Laiska mies, laiska mies. Lyö, repäise, lyö repäse!” (Pieni lintukirja, 2005). Samalla tavalla räkätin viesti affirmoituu italialaisen Herra Palomarin havainnossa: ”Rastaan vihellys on siitä erikoinen, että se muistuttaa täysin ihmisen vihellystä.” (Italo Calvino: Herra Palomar, suom. Liisa Ryömä, 1988.)

Hetken päästä rastas kuitenkin vaikenee, ja Herra Palomar jää miettimään, mitä taukojen aikana tapahtuu:

Entä jos viestin merkitys piileekin tauossa eikä vihellyksessä? Entä jos rastaat keskustelevatkin hiljaisuudella? (Vihellys olisi tässä tapauksessa vain välimerkkien käyttöä, kaava joka merkitsee ´loppu, kuuntelen´). Hiljaisuus joka näennäisesti on samanlainen kuin toinenkin, voisi ilmaista satoja eri tarkoituksia.
(Ibid.)

Ehkä taide puhuu samalla tavalla kuin lintu? Se mitä haistamme, kuulemme tai näemme, on pintaa, jonka edesssä, takana tai hiljaisuudessa itää.

Jos ihminen pukisi vihellykseen kaiken sen mitä tavallisesti sälyttää sanaan, ja jos rastas moduloisi vihellykseen kaiken sanomattoman siitä mitä on olla luontokappale, niin olisi otettu ensi askel poistettaessa eroa… minkä väliltä? Luonnon ja sivistyksenkö? Hiljaisuuden ja sanan? Herra Palomar toivoo aina että hiljaisuus sisältäisi jotakin enemmän kuin sanat voivat ilmaista.
(Ibid.)

Näille Calvinon riveille halusin myöntyä kokoelman Kerro (2007) aloittavilla säkeillä: ”kerro     jos kerrot hiljaisuus on lintujen keskustelu” ja ”rastaan tsik srii piste tai pilkku    loppu kuuntelen”.

* * *

Sen lisäksi, että ’en voi sano sitä enää noin’ ja en osaa myöntyä maailmassa-olemiselle poron tapaan, ei ole luontokaan entisensä. Synteettisen biologian, materiaalitieteiden ja tietojenkäsittelyn kehittyessä ihmisen rakentaman ja luonnossa syntyneen tunnistaminen vaikeutuu entisestään. Yhtä hyvin kuin ihmisen havainnointikykyyn perustuva asioiden erottelu luonnollisiin ja keinotekoisiin synnyttää uusia nautinnon mahdollisuuksia.

Tulevaisuudessa, kun biologista ainesta manipuloidaan yhtä enemmän, syntyy uusia tieteen ja taiteen käsitteitä ja jako aidon ja keinotekoisen välillä sumentuu entisestään. Tämä uudelleen arviointi synnyttää hybridi-ekologiaa, joka ei jääne pelkästään taidepiirin ilmiöksi, vaan on osa laajempaa yhteiskunnan kehitystä ja vaikuttaa luonto-käsityksemme muuttumiseen.

Digitaalisen teknologian ja biologisen aineksen leikkauspisteessä työskentelevät yleensä ympäristötaiteilijat, mutta esimerkiksi kanadalainen runoilija Christian Bök luo teoksessaan The Xenotext (2014) maailman ensimmäistä elävää runoa istuttamalla lyhyttä säettä bakteerin DNA:han. Bökin koodaus alkaa säkeillä ”any style of life/ is prim”, ja organismi ei ainoastaan varastoi viestiä vaan vastaa säkeillä: ”the faery is rosy/ of glow”.

Suomalaisen Laura Belofin ja tanskalaisen Jonas Jörgensenin teoksessa The Condition (2016) pienet tanskalaiset kloonikuuset kasvavat pyörivissä ruukuissa. Kuusten jatkuva pyörimisliike määräytyy avaruussäätilaa mittaavan satelliitin reaaliaikaisen tiedon mukaan, ja maapallon painovoimasta poikkeavassa tilassa koetellaan, millainen joulukuusi selviytyy tulevaisuuden olosuhteissa. Joulukuusta käsitellään teoksessa sekä biologisena että kulttuurisena organismina, joka tähdätessään kaupalliseen hyötyyn valitaan kloonattavaksi ensisijaisesti esteettisin perustein.

Kuva ja sana synnytti teokseen liittyvän digikuvan ja tämän luontorunon:

tutkitaan kaukasianpihta-joulukuusta
luonnonjälkeisenä organismina

altistetaan se muuttuville olosuhteille, kuten
jatkuvan pyörimisliikkeen mikro-

gravitaatiolle

selviääkö joulupuu toisella planeetalla,
saastuneessa paikassa:
                                       puu ei ole enää luonnonmukainen laji

valiopuu kloonataan somaattisella alkionkehityksellä

täydellinen joulukuusi on monistettu
asiakkaan toiveiden mukaan

design-kuusen arvo on Tanskalle huomattava

Facebook
Twitter
RSS