Kirjastojen tulee tilata runoteoksia nykyistä monipuolisemmin – Pamfletti

HUOM. Syyttämisen sijaan tällä kirjoituksella on sovitteleva luonne: toivon, että muutamien kokoamieni argumenttien jälkeen nähtäisiin perusteltuna tilata kirjastojen runokokoelmiin kaikkea Suomessa julkaistavaa runoutta ja käännösrunoutta teosten julkaisijasta ja julkisuudesta riippumatta, ja että tuo kokoelma olisi varastoihin sijoittamisen sijaan mahdollisimman kattavasti esillä.

1. Runouden lukeminen kirjastoissa

On paikkoja jotka kokoavat runouden ja samalla lukemisen monipuolisuutta tavoilla, jotka ovat yksityishenkilöille lähes mahdottomia: julkiset kirjastot. Kirjastojen monipuolisuus saattaa kuitenkin olla ilmeisyydessään petollista (kirjastossa on valtavasti kirjoja), minkä vuoksi siihen on syytä tarkentaa.

Olen vuosien saatossa käynyt keskustelua tutkijoiden, opiskelijoiden sekä erilaisten aktiivisten ja satunnaisten lukijoiden kanssa runouden yksilöllisistä lukutavoista. Aloin kiinnittää huomiota kuvauksissa toistuvaan seikkaan. Kirjasto ei ole ainoastaan ihmeenkaltainen tyyssija, joka kokoaa ja tuo maailmankirjallisuutta saataville, vaan se on täynnä yksilöllisesti muotoutuvia ja aktiivisia käytäntöjä, joiden puitteissa runouden ystävä ottaa ja lukee kokonaisia teoksia, tutustuu kokonaisiin tyylikausiin ja tuotantoihin.

Pysähdyn hetkeksi ja toistan edellä olleen sanan: kokonaisia. Siis teoksia.

Erkka Filander on antanut luvan puhkoa edellisten virkkeiden passiivirakennetta ja käyttää nimeään. Hän on kertonut lukeneensa Soukan kirjastossa päivittäin tuntien ajan runoja, mutta tehneensä vain harvoin lainauksia.

Edellinen tarkoittaa enemmän kuin äkkiseltään tulee ajatelleeksi. Esitän sen varassa hypoteesini, että runoutta luetaan ja selaillaan varsin runsaasti kirjastoissa paikan päällä, jolloin niteiden parissa vietetty aika ei näy lainaustilastoissa, ja tämän vuoksi vuoksi taas runouden suosiosta ja merkityksestä saatetaan tehdä yksinkertaistavia johtopäätöksiä.

Vähäisempi huoli, jonka voi sen institutionaalisesti merkittävien seurausten vuoksi kuitenkin liittää edelliseen, ottaa hahmoa kirjastojen lainauskorvauksista käytävää keskustelua vasten. Jos runouden lukemisen yksi aktiivisimmista muodoista ei näy lainaustilastoissa, olisi runoteoksien kohdalla tarpeen ajatella toisenlaista logiikkaa, joka ei kohosta lainaustilastoja.

Tällä hetkellä vallitsevassa tilanteessa on ripaus lempeää ironiaa, sillä aikoinaan sana ’kirjasto’ ujutettiin vanhemman ’lainaston’ tilalle kehystämään sitä, että lainaaminen ja lainaustilastojen tarkkaaminen ei suinkaan ole kirjaston pääasiallisia tarkoite. Tilanteen vähitellen muuttuessa etenkin runohyllyjen roolia on syytä pohtia uudestaan.

2. Lukeminen kirjastossa, uusi jäsennys

Alkuun kaksi suhteellistavaa varausta:

1) En väitä, että nykyrunouden lukuaktiivisuus piirtyisi satumaisen vilkkaana, mikäli edellä mainittua paikan päällä toteutuvaa lukutapaa voitaisiin mitata. Väitän kuitenkin, että nykyrunouden lukuaktiivisuus on joka tapauksessa suurempi kuin minä se ymmärretään. Pelkästään tämän ajatteleminen riittää lähtökohdaksi.

2) Olisi liian helppoa ehdottaa ratkaisuksi sitä, että paikan päällä tapahtuvan selailun sijaan niteitä lainattaisiin, jolloin runojen lukemisen todellinen aktiivisuus ikään kuin tulisi näkyviin ja pakottaisi kokoelmista vastaavat tahot reagoimaan.

Niteiden aktiivisempi lainaaminen on ehdotuksena sinänsä sympaattinen ja se poiki helmikuussa 2017 vähälevikkisen kirjallisuuden lainauskampanjan. Ehdotus ei kuitenkaan ota huomioon runouden harrastamiselle ominaisen lukemisen todellisia syitä: etsimistä, vertailua, halua nähdä, ymmärtää ja oivaltaa jonkin sellaisen tilannekohtaisesti heräävän puitteissa, jota ei voi siirtää muualle. Tällainen lukeminen on mahdollista vain kattavan kirjahyllyn äärellä, sillä kirjastojen volyymia ja volyymin mahdollistamaa satunnaisuutta ei voi lainata.

Joten: mikäli tähän mennessä luonnostelemani lukemisen tapa ymmärretään merkittävänä ja mahdollisesti jopa runouden lukemisen hallitsevana muotona, seuraa joitain lähtökohtia tätä lukutapaa palvelevien kirjastokokoelmien pohtimiselle. Tätä vasten esitän että

a) Teoksista toiseen siirtyvä lukeminen tarvitsee tilanteen, jossa runohylly on materiaaliltaan edustava ja monipuolinen.

b) Kokoelma ei saisi olla sellaisissa paikoissa (varasto, maakuntakirjaston keskusvarasto, tilattavissa), joista käsin selaileva ja etsivä lukutilanne rikkoutuu. Jos teos pitää tilata, sitä ei tämän lukutottumuksen puitteissa yleensä tilata (se tulisi lukemiseen juuri nyt vaikuttavien kysymysten tai tunnelmien suhteen liian myöhään) vaan lukemisen mielenkiinto suunnataan siihen mitä on paikan päällä tai lukeminen jää mahdollisesti, jopa todennäköisesti, kesken.

c) Ihannetapauksessa kaikilta kustantajilta tilattaisiin jokaista teosta ainakin yksi kappale, jota myös pidettäisiin esillä.

d) Yksi nide jokaista teosta rohkaisisi niitä kustantamoja, jotka ovat vähitellen luopumassa runouden, aforistiikan ja käännösrunouden julkaisemisesta. Tilauskäytäntö vaikuttaisi suoraan paitsi lukemisen myös julkaisemisen monipuolisuuteen.

Coda: yksi nide jokaista runoteosta

Yksi nide jokaista Suomessa ilmestyvää runoteosta on taloudellisesti hyvin pieni panos, etenkin jos sitä vertaa kirjastojen tekemiin ja lukumääriltään suuriin sesonkikirjatilauksiin.

Yhdellä nidekohtaisella hankinnalla per nimeke per kirjasto kirjastolaitoksen on mahdollista tehdä merkittävä ele kokonaisen lajin elinvoiman eteen. Näin kirjastot toteuttaisivat mahdollisuuksiaan sekä runouden omintakeisten lukutottumusten, kirjallisuushistorian avoimemman muotoutumisen että tiedon säilyttämiseen liittyvien tehtäviensä suhteen.

Tuloksena olisi kirjakokoelma, jota yksityishenkilö ei voi hankkia, mutta joka kirjastoista käsin rikastaa ja kannattelee kokonaista lajia ja sen omintakeista lukemiskulttuuria. Ja antaa loistavan syyn jatkaa kirjastossa käyntiä.

Facebook
Twitter
RSS