Kun aloitin Oratorion, kahdeksaan Helsingin eri paikkaan sijoittuvan auditiivisen runoteoksen, kapinoin miltei välittömästi todellista kaupunkia ja sen historiaa vastaan. En halunnut runojen peilaavan ainoastaan historiallisia tapahtumia, ammentavan todellisten, jo kuolleiden helsinkiläisten ihmisten elämästä, eikä pelkkä nykyajan kuvaus tuntunut riittävän innostavalta. Runojen lähtökohdiksi valikoituneet kahdeksan paikkaa ovat kuitenkin vahvasti historian leimaamia, jopa monumentaalisia. Hain Oratorioon eri kaupungit yhdistäviä, yleisiä paikkoja; kuten kirkko, hautausmaa, sairaala, puisto, rautatieasema, mutta niiden kautta oli yllättävän vaikea lähestyä kotikaupunkia: Senaatintorin portaat ovat kuin valtaisan teatteriesityksen katsomo, Tuomiokirkko hohtavassa suuruudessaan silkkaa uskonnollista tyhjyyttä, korkea, valkoinen huone jossa jumalakin saattaa ikävystyä, Hietaniemen hautausmaa pelkkää sotien, valtiomiesten ja vanhojen sukujen muistomerkkiä. ”Historiallinen” ei yhtä paikkaa kuvatessaan ole – yllättävää kyllä – yleensä kerroksellinen, vaan pikemmin yksiulotteinen. On kuin vuosisataisesta paikasta tai kohdasta olisi jäljellä vain yksi ainut tapahtuma, ja tuon tapahtuman varjo peittäisi alleen kaikki muut mahdolliset merkitykset. Kerroksellisuus, se mitä kirjoitukseeni etsin, on sen sijaan myös pienten ja köyhien, syrjäytettyjen aatteiden ja väärässäolijoiden historiaa, ja myös sen historiaa, mitä olisi voinut olla.

”Todellinen” Helsinki sai ehkä selkävoiton, vaikka kirjoitin kuvitteellisista hahmoista, jääkauden merkeistä, ihmiskunnan historiasta, Lapinlahden sairaalan osioon yksittäisiä sairastumiskertomuksia, Observatorion alueelle dystopian ja historian kohtaamisesta, Senaatintorille imaginaarisen Helsingin kalanpyrstöisistä tytöistä joiden kirous seuraa kaupunkia, kirkkojen päälle rakennetuista kirkoista, saarista ja uponneista hylyistä, hautausmaan monumenteista ja yksittäisestä surusta. Metromatkalle sijoitettu pitkä ”Kaupunkini”-runo on kirjoitettu osin André Bretonin (1898-1966) runon ”Vaimoni jolla on hiukset kuin takkavalkea” (L’union libre) mittaa mukaillen. Tämä rakkausruno kaupungille on samalla viittaus isäni, Ahti Susiluodon (s.1940) runoon ”Maani jolla on vapaus kyynelinä”, joka sekin on kunnianosoitus Bretonille.

*

Silloin kun en viettänyt aikaani Myllypuron päiväkodissa, ”Iltapäivämansikoissa” laahustin isäni mukana ympäri Helsinkiä. Isä toimi siihen aikaan kuvataidekriitikkona, joten taidemuseot, galleriat, lehtien ahtaat ja tupakansavuiset toimitukset, pitkät, harmaat kadut tulivat minulle tutuksi. Lapsuuteni, 1970-luvun Helsinki oli kovin erilainen kuin tämä nykyinen: se muistutti – kenties myös isän kertomusten takia – enemmän 1950-luvun kaupunkia hilseilevine puuaitoineen, kahvipaahtimon hajuineen, ratikoineen joissa tuimat tädit istuivat rahastuspenkin takana, Stockmannilla oli vielä hissipoikia. Kävelimme paljon, Helsinki oli isän nuoruuden maisemaa, mutta muuttui jatkuvasti, talojen tilalle tuli toisia taloja, menneisyyttä, pölyä ja joutomaata lakaistiin pois kiireellä. Sodan päättymisestä oli hädin tuskin 30 vuotta, isäni painajaisissa, puheissa, reagoinnissa ylilentävään lentokoneeseen, hälytysääniin se eli yhä vielä: sota ja sen vauriot, kuin kaupungin näkymätön, piilotettu aura.

*

Materiaalina kaupunki on miltei rajaton, runojen suhde siihen voi kytkeytyä yhtä lailla siihen, mitä on ollut, kuin siihen, mitä ei ole ollut, tai siihen mitä ei tule tai tulee olemaan. Italo Calvinon (1923–1985) teos Näkymättömät kaupungit ja Leena Krohnin (s. 1947) kiehtova hyönteisten kaupunki, Tainaron ovat molemmat proosateoksia, mutta minun mielessäni hyvin runollisia, poeettisia. Molemmissa teoksissa on rakennettu todellisten sijaan imaginaarisia kaupunkeja (Krohnilla kokonaisuuden muodostaa yksi kaupunki), ja niiden kerrostumat muodostuvat myös kuvitteellisen ja todellisen välisestä jännitteestä.

Calvinon teoksen lukuisista, mielikuvituksellisista kaupungeista yksi on Phyllis, johon saapunut matkailija ihastuu sen kirjaviin detaljeihin, vaihtelevuuteen ja yllätyksellisiin näkymiin: ”Onnellinen on se jolla on aina Phyllis silmiensä edessä, hän ei lakkaa näkemästä uusia asioita joita se sisältää”. Mutta jos matkailija jää kaupunkiin, se alkaa pian haalistua hänen silmiensä edessä, ja siitä tulee ”tila jossa vedetään reittejä kahden tyhjässä riippuvan pisteen välille”. Marco Polo, teoksen kertoja, lisää vielä: ”Monet kaupungit ovat samanlaisia kuin Phyllis, ne livahtavat katseilta ellei niitä yllätä.” Eräänlainen kotisokeus kadottaa paikan ominaislaadun, sen ainutlaatuisuuden, mutta vieraan kaupungin kohtaaminen on toisenlaista, kohtaamista aina ensimmäistä kertaa.

”Asian näkeminen ensi kertaa on arvokkaampaa kuin sen
tunteminen
koska tunteminen on kuin ei koskaan olisi nähnyt ensi kertaa.”
      Fernando Pessoa: En minä aina ole sama

Marco Polo on mahdollinen valehtelija joka ei ehkä ole käynyt juuri missään, kuten ei käynyt runoilija Fernando Pessoakaan (1888–1935) muutamaa pikkumatkaa lukuunottamatta Lissabonin ulkopuolella, mutta Pessoa kirjoitti kyllä pseudonyymiensä kautta paimenten maaseudusta, monista maista, kaupungeista ja pitkistä matkoista. Pessoa kuvailee myös Lissabonia tarkasti, mutta Calvinon Marco Polo ei puhu koskaan kotikaupungistaan, Venetsiasta. Kublai-kaani, jolle Polo matkoistaan kertoo, sanoo: ”Sitten sinun pitäisi aloittaa jokainen matkakertomus alusta, kuvata Venetsia sellaisena kuin se on, kokonaan, sanottava kaikki mitä muistat siitä.” Polo vastaa: ”Muistin kuvat, kun ne on kiinnitetty sanoihin, katoavat, – Ehkäpä pelkään menettäväni Venetsian yhdellä kertaa jos puhun siitä. Tai ehkä puhuessani muista kaupungeista olen jo vähä vähältä menettänyt sen.”

Venetsian sijaan Polo kuvailee ihmeellisiä, mielikuvituksellisia paikkoja, mutta ovatko nämä kertomukset syntyneet kaivatun kotikaupungin raunioille, sen, mistä Polo ei voi ikävältään kertoa, vai rakentavatko kuvitteelliset kaupungit sitä totuutta jota on mahdoton tosiseikkojen avulla kuvailla? Calvino viittaa kirjoittavan ihmisen psyykeen: tarinankertojaan, jonka ammatti ja huvitus on valehtelu ja liioittelu. Toisaalta Calvino tutkii Näkymättömissä kaupungeissa kirjoituksen rakentumista, haurautta, tarinankerrontaa elämää ylläpitävänä, tai sen kadottavana voimana. Thekla on kaupunki, jota rakennetaan jatkuvasti ”ettei tuhoutuminen alkaisi” ja joka pysyy osin pystyssä rakennustelineiden ansiosta. Kun sen asukkailta kysytään, eivätkö he pelkää että kaupunki murenee tomuksi kun telineet poistetaan, he vastaavat: ”Ei ainoastaan kaupunki.” Calvinon teoksessa paikat ja kaupungit muuttuvat kaipauksen, mielikuvituksen voiman, kirjoittavan ihmisen ja kirjoituksen vertauskuviksi.

*

”Niin kaupungit kuin unetkin on tehty haluista ja peloista vaikka niiden esityksen kulku onkin salainen, niiden säännöt järjettömät, niiden suunnitelmat petollisia ja jokainen asia kätkee jonkin toisen.”
      Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit

Unissa kaupunkien kerrostumat ovat aina läsnä: on paikkoja, joihin silloin tällöin eksyn, joskus samalle vanhemman kaupunginosan kujalle, vastaan tulee unista tuttu silta, määränpää häämöttää ahdistavan kaukana. Korkealle kiemurtelevan basaarikujan sijaan näkyvissä on satama, tehdasrakennuksia, ja on selvä etten löydä takaisin unen aikana. Mistä nuo kaupungit ilmestyvät? Miksi moderni, jättömaarakentaminen on minun unissani uhka, vai liittyykö siihen samaa, kauhunsekaista ihastusta kuin valveenkin abounded house -rakennuksiin, tai pienten, ehkä liian pittoreskien kaupunkien takana kohoaviin, sosialistisen realismin aikaisiin korkeisiin lähiöihin? Unien kaupungit muuttuvat vuosien varrella: ne laajenevat, niihin rakentuu yhä vanhempia ja vanhempia kerroksia, kaupunkien ja maiden välille avautuu lyhyitä, madonreikämäisiä väyliä, holveja toisaalle. Joskus muistan reitin, joskus eksyn tehdasalueelle yhä, joskus korkealle jyrkänteelle, jonka alla tyrskii meri.

Yksi Näkymättömien kaupunkien kaupungeista rakennetaan unen pohjalta. Joukko miehiä uneksii kaunottaresta, jonka he takaa-ajon jälkeen kadottavat. Tosielämässä miehet kohtaavat ainoastaan toisensa ja perustavat Zobeiben kaupungin, jonka rakentavat suureksi umpikujaksi: jotta unien kaunotar ei toiste pääse pakenemaan. Kadut ja tiet rakentuvat takaa-ajoreittien mukaisesti, Zobeibeen muuttaa yhä lisää miehiä, joita kaikkia yhdistää sama uni. Ruma ja loukkumainen Zobeibe on painajainen: saalistuksen raakaan mekaniikkaan nojaava kauhukaupunki.

Portugalissa sijaitseva Peniche on pieni, kaavaltaan sotkuinen kaupunki Atlantin suolaisella suulla, surffareiden ja kalastajien merkitsemä, ensivaikutelmaltaan varsin toinen kuin googletettaessa. Todellisuudessa kaupunkikuvaa hallitsevat mahtipontisten tyrskyjen sijaan ruosteiset laivat, tehdasalueet, suuret marketit, autojen valtava lukumäärä, oudot, melkeinpä rumat rannat, sekava liikenne ja rakentaminen, vanhat, hilseävät rakennukset, joutomaa, ravintolat joista näkymä on sataman rakennuksille ja joelle, lätäkölle, joka myöhemmin aukenee mereksi, suuri tivolialue, jossa on lähes autioita huvipuiston laitteita ja valoja ja mekkalaa, Atlanttista tyhjyyttä ja värejä. Minussa Peniche herätti välittömästi varuillaanolon ja ahdistuneisuuden tunteen – tunteet joita en kovin usein kaupunkien kohdalla koe, pikemmin uteliaisuutta ja ihastusta. Ahdistuneisuus oli niin syvää, että sitä oli pakko tutkia tarkemmin. Sekavuus, kaavan tunnistamattomuus suhteessa unikuvien ja painajaisten toteutuneisiin näkyihin olivat ehkä syynä tuohon pingoittuneeseen tunnelmaan: tehtaat, satama, hylätty resuinen sohva jyrkänteellä, kananpojankeltainen siilo. Kaupungin kohtaaminen on kenties enemmän unikuvien ja muistojen merkitsemä kokemus, ei objektiivinen koskaan.

Game of Thrones on laaja fantasiasarja joka perustuu George R.R. Martinin (s. 1948) kirjasarjaan Tulen ja jään laulu. TV-sarjassa teoksen yhden kaupungin, ”Kuninkaansataman” tapahtumapaikat on kuvattu osin Kroatian Dubrovnikissa, Trstenossa ja Splitissä. Kokemukseni Dubrovnikissa muutama vuosi sitten oli kummallinen: Dubrovnik oli kaupungeista ensirakkauteni, sinne suuntautui ensimmäinen ulkomaanmatkani vuonna 1979. Lapsen muisti tallensi auliisti kaiken, katujen tuoksun, meren, vuoret, pulujen liehakoivan parven, jäätelön maun, pienet erakkoravut kalliokupeissa, fransiskaaniluostarin puutarhan yksityiskohdat, Trstenon arboretumin huikean kauneuden: ihastuneen turistin kliseet siis. Nyt, aikuisena muistin kaupungin kadut, reitin rantaan, linnoituksen, entisen hotellin sijainnin, auringonvalon läikehdinnän sileäksi hioutuneilla katukivillä. Tähän muistiin sekoittui myös suru, Bosnian sodan kauheus, se oli lähelle tullut sota jota seurattiin tiedotusvälineiden kautta tarkkaan, sota joka tuntui erityisen tuskalliselta. Jokainen vastaantuleva ihminen joka ei ollut turisti herätti minussa kysymyksen: millaista kärsimystä, kärsimyksen historiaa juuri hän kantaa. Tähän kaikkeen sekoittuivat myös hiukan kiusallisesti Game of Thronesin kuvat, unenomaisina, kummallisina. Dubrovnik aaltoili oman historiansa, sarjan kuvitteellisen historian, oman lapsuuteni ja keski-ikäisyyteni välissä. Minä saatoin vuosien takaa ojentaa ihmettelevälle tytölle käteni ja kertoa että jonain päivänä hän tulee olemaan hyvin onnellinen juuri tässä samassa paikassa, mutta en voinut ojentaa sitä heille, joille suojaksi tarkoitettu kaupunki muuttui painajaismaisen sodan näyttämöksi.

Todellinen kaupunki on historian, muistojen, mielikuvien, unien ja kokemusten summa, elävä ja sattumanvarainen, ei tyhjä rakennuksien ja katujen täyttämä muistomerkki, kuten Tuhannen ja yhden yön tarinoiden ”Vaskikaupunki”, jonka kammottavuus on autius, ihmisten puute. ”Mutta samoin kuin portit olivat luoksepääsemättömät, oli koko kaupunki äänetön ja tyhjä, eikä sieltä kuulunut ihmisääniä. Vain huuhkaja huusi torilla, ja korpin käheä ääni kaikui leveillä kaduilla, ikäänkuin se olisi valittanut täällä asuneiden ihmisten kohtaloa”. Vähä vähältä kaupungin tragedia selviää sinne tulleelle retkikunnalle, kaikki tieto on puettu runon muotoon, loistelias ja surullinen historia on kivitaulujen kertomaa, varoittavia ääniä kuoleman takaa. Kaupungin henki puhaltuu eläväksi ainoastaan runouden kautta.

*

”Satunnaisella kadulla sattumalta kullanvaalea tyttö.
Mutta ei, ei se tuo ole.

Se toinen oli toisella kadulla, toisessa kaupungissa,
ja minä olin toinen.”
      Fernando Pessoa: En minä aina ole sama

Vuonna 2001 minä ja muutamat naisystäväni flaneerasimme pitkin Helsinkiä tietämättä minne mennä, missä mahdollinen kohtalo odottaisi. Kohtalo, joka on usein nuoren ihmisen vilpittömän optimismin kautta synonyymi rakkaussuhteelle, sai pontta kolikonheitosta; klaava oli oikea, kruuna vasen, tai mikäli tie ei haarautunut tällä tapaa, sovimme säännöt ennen heittoa, samoin sen, millä tavoin toimimme vastaantulevan baarin edessä (mikään uusi keksintö kolikonheitto kaupungissa etenemiselle ei suinkaan ollut, jo Marcel Duchamp (1887–1968) heitti silloin tällöin kolikkoa, kysymykset liittyivät matkoihin, epäilemättä myös antiikin aikana kolikolta on kyselty ratkaisua – ehkä enemmän jumalallisen väliintulon toivossa kuin sattuman tai epämääräisen kohtalon johdattamana). Kieltämättä kolikonheitto johti joskus syvälle kaupungin uumeniin, kaduille joilla en ollut ennen kävellyt, samalla myös kaduille, joissa ei baarejakaan ollut, mutta kertaakaan ei rakkaussuhteeseen tai ”merkittävään kohtaamiseen”, ellei rakkaus ollut itse kaupunki.

Näistä kolikonheittohetkistä kehkeytyi muutama vuosi myöhemmin paperisen pelin luonnos. Vuonna 2003 kirjoitin Huoneiden kirjaa ja pohdin samalla runojen siirtämistä kaupunkitilaan. Huoneiden kirja on teos, joka on pelattavissa, sen runot on mahdollista lukea kolikon määrittämässä järjestyksessä, tai siltä voi kysyä kysymyksen, johon kirja vastaa. Sen pohjana toimii I Chingin matemaattinen taulukko, josta on löydettävissä 64 eri merkkien muodostamaa yhdistelmää, tämä on samalla myös Huoneiden kirjan runojen lukumäärä. Peliluonnos kytkeytyi keskustan kaduille, baareihin, kadunkulmiin, ja sen avulla olisi voinut edetä baarista toiseen (kuten kirjassa runosta toiseen), esimerkiksi Art Goes Kapakka -tapahtuman aikaan.

Vuosi 2003 oli aikaa ennen kännyköiden mullistavia lisäominaisuuksia, aikaa ennen kannettavien laitteiden sovelluksia ja yleistä paikannusteknologiaa. Nykyajan kaupunkikuvaan liittyy ehkä ”lisätty todellisuus”, järjestelmä jossa keinotekoinen kuva, ääni, video, teksti tai GPS-informaatio sekoittuu todellisen ympäristön näkymään, yleensä kännykän näytön läpi tarkasteltuna. Lisätyn todellisuuden yksi esimerkki on Ingress, kaupunkipeli joka julkaistiin 2013–2014. Sen pohjana ovat kaupungin todelliset paikat, muistomerkit tai rakennukset, tarkoituksena portaalien valtaaminen ja kahden eri maailmanlaajuisen joukkueen kilpailu maailmanherruudesta. Ingressin mahdollisuudet innostivat minua välittömästi, mutta niin myös muita, sillä sama sovellus toimi perustana suuren suosion saavuttaneelle Pokemon Go:lle, jossa pelaajan keräämät näytön virkeät pokemonhahmot hypähtelevät todellisessa kaupunkitilassa.

Kaupunkitilaan tällainen lisätty todellisuus tuo – no, uusia vaaroja liikenteeseen, mutta myös kerroksellisuuden mahdollisuuden. Millaista olisi vaeltaa kaupungissa, jonka kaikki kerrostumat ovat läsnä yhtä aikaa? Millaista olisi kävellä nykyisessä Turussa ja nähdä samalla vanhempi (tosiasiassa ehkä törmäisi välittömästi seinään, sillä Turun palon jälkeen käytännöllinen ja jokseenkin ikävystyttävä ruutukaava nakutettiin kaupunkeihin säntillisesti)? Millaista olisi vaeltaa Helsingissä kun näytöllä katujen kanssa kulkisivat samaan aikaan Rooman Trasteveren pienet kujat? Millainen unien, toiveiden ja painajaisten kaupunki virtuaaliselle näytölle piirtyisi, jos sovellus seuraisi käyttäjänsä tekemiä matkoja, kotikaupunkia ja kokemuksia ja sekoittaisi nämä kaikki? Kenties sellainen, jonka runous on uneksinut jo kauan sitten:

”Nyt olet Välimerellä rinteillä
sitruunapuut ovat kukassa kautta vuoden
soutelet ystäviesi kanssa (- – -)

Olet Prahan seudulla majatalon puutarhassa
olet hyvin onnellinen pöydällä on ruusu (- – -)”
      Guillaume Apollinaire: Alcools

Guillaume Apollinaire (1880–1918) rakentaa eräänlaista kaleidoskooppikatseen läpäisemää, kerroksellista, nopeiden leikkausten kaupunkikuvaa runossaan Vyöhyke. Apollinairen kuvaama Pariisi sulauttaa itseensä koko länsimaisen kulttuurin, sen historian, toiset maat ja aikakaudet. Kerrostuma ei muodostu vain kaupungin omasta historiasta tai yksittäisestä elämästä, vaan on monien historioiden ja kokemusten summa.

Historia liikkuu, kulkee: Heinrich Schliemann löysi myyttisen Troijan kaupungin. Sen arkeologisia kerrostumia on yhteensä yhdeksän, ylimpänä bysanttilainen, alimpana kivikauden aikainen. Historia liikkuu: kaupungin päälle rakennetaan kaupunki, kirkon päälle rakennetaan kirkko, myytin päälle myytti, kielen päälle kieli, viittauksesta viittaus moneen suuntaan, moneen eri aikakauteen. Mutta kuinka luoda kieleen kerrostumaa: niin että se olisi kuin sedimentissä kaikkien kausien merkit, virtaavat merkit, jääkauden jäljet, ordovikikauden trooppinen Itämeri joka 450-miljoonaa vuotta sitten aukeni päiväntasaajan eteläpuolella, jossa sen rannikoilla kukoistivat koralliriutat? Tai jos kaupungin kerrostuma ei ole pelkästään sen yhdeksän muinaista eri kerrosta, vaan monien eri kerroksien, jopa niiden tulevaisuuksien ja unien summa? Helsingissä iltapilvien aikaansaama uneksinta: kuinka horisontissa kohoaa korkea, auringonvalaisema vuori. Kuinka Itämeri näyttää jostain kulmasta, tietyssä valossa turkoosilta? Kuinka luotijuna ampaisee konttiasuntojen täyttämästä satamasta, jollei juuri nyt, niin kymmenien vuosien kuluttua?

Apollinairen runossa ovat läsnä eri aikakaudet ja paikat. Fernando Pessoan pseudonyymi Álvaro de Campos’n nimellä kirjoitetussa pitkässä runossa Hetkien vaellus puhuja sulautuu jokaiseen kaupungin ihmiseen, olioon ja ilmiöön.

”minä, piika joka työntää lastenrattaita kaikissa puistoissa
minä, poliisi joka katsoo häntä seisten käytävällä
minä, lapsi joka rattailla heristää helistintä kirkkaalle
                   tajuamattomuudelleen.
Minä, maisema tämän kaiken taustalla, kaupungin rauha
jota puiston puut siivilöivät,
minä joka odotan kotona heitä kaikkia,
minä jonka he tapaavat kadulla,
minä, se mitä he eivät itsestään tiedä (- – -)
hilse kotiin palaavan yksityisopettajan kauluksella,
muki josta se pikkuinen joka kuoli joi aina”
      Fernando Pessoa: En minä aina ole sama

Näkeminen on sulautumista, se on samastumisen esityökalu, yhtä lailla itsensä kadottamista väkijoukkoon kuin väkijoukon kokemista osana itseä, tai kuten Walter Benjamin huomauttaa, Baudelairen kohdalla myös väkijoukon samastamista runoyleisöön. Suhde ei ole näin yksinkertainen, sillä Benjaminin mukaan ”massa oli levoton huntu, sen läpi Baudelaire näki Pariisin”, ja toisaalta sekä Pessoan että Baudelairen kirjoituksessa korostuu panteistinen, elämänvoiman ja lakkaamatta virtaavan energian tunne, jossa kaikki on yhtä. Baudelaire kirjoittaa: ”Suurkaupungeissa saa uskonnollisen humalan. – Panteismi. Minä olen kaikki. Kaikki on minua. Pyörre.”

Näkökyky kenties korostui kaupunkiviisauden aistikimarassa korkeimmalle, se oli selviytymiskyky jonka avulla suurkaupungin uusi ihminen vältti äkkinäisen liikenteen ja tuntemattomien ihmisten tuomat vaarat. Mutta maailma muuttuu, symbolit muuttuvat: lentokone ja pilvenpiirtäjä samassa kuvassa eivät symboloi edistystä vaan tuhoa. Selviytyäkseen ihminen ei tarvitse yhtä aistia vaan sattuman suojaavan, oikukkaan käden.

*

Federico Fellinin (1920–1993) elokuvassa Fellinin Rooma (1972) liikutaan kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja varhaisemmassa, Fellinin nuoruuden aikaisessa kaupungissa. Nykyhetkeä ”dokumentoiva” kuvausryhmä törmää metron rakennustöiden yhteydessä suurenmoisiin freskoihin, jotka katoavat heidän silmiensä edessä.

Freskojen lailla myös kaupungit katoavat, jopa maat, muuttavat nimeään, joskus häviävät kartalta kokonaan. Ajattelen tarujen Atlantista, todellisuuden Nagasakia ja Damaskosta, ajattelen kaupunkien rakentumista sotien tai luonnonkatastrofien jälkeen, miltei tyhjästä aloittamista, kaupunkien muotoa, kieltä joka on yhtä kuin ajattelu, kaupunkia joka on yhtä kuin sen ihmiset? Millaista on rakennelmien, kaupunkikaavojen ja arkkitehtuurin runous ja miten se koetaan? Ruutukaavakaupungissa on lähes mahdoton eksyä, kunhan kulkee suoraa tietä eteenpäin niin pitkään kuin jaksaa. Minulle tuo kaava edustaa latteaa mittaa. Se on hiukan kuin historiallisten tosiseikkojen parissa pysyttelevä teksti joka uhkaa ahmaista koko kirjoituksen. Se syrjäyttää helposti uneksinnan ja kieli taittuu vain välineeksi, jolla ”totuus” kerrotaan. Olkoonkin että ruutukaava on käytännöllinen, tulipalojen estämiseksi vasaroitu, ja kanavien, joskus kastelujärjestelmien mukaan rakennettu kaupunkikaava, kuten muinainen, miltei 5000 vuotta vanha Mohenjo-Daro (”Kuolleiden kumpu” alkuperäiseltä nimeltään luultavasti ”Kukkutarma”).

*

Näkymättömien kaupunkien Eusapia on elävien ja kuolleiden paikka, eräänlainen itseään peilaava kaupunki, sillä maan alle on rakennettu todellisen kaupungin identtinen kopio. Maanalaisessa osassa juhlivat luurangot, mutta alhaalla kuolleiden tekemät muutokset heijastuvat myös elävien kaupunkiin, lopulta niin ettei ”kaksoiskaupungissa enää pysty sanomaan ketkä ovat eläviä ketkä kuolleita.” Muinaisegyptiläisen kuolleiden kirjan mukaan manala nähtiin todellisen elämän peilikuvana, joskus toisinpäin kääntyneenä, paikkana jossa vainaja kävelee pää alaspäin, hiukan kuin M.C. Escherin (1898–1972) oudoissa rakennuksissa olisi liikuttava. Portugalin Sintran kaupungissa, Quinta da Regaleiran linnassa peilimäisiä rakennelmia on useita: maanpinnalla kohoavat tornit jatkuvat toisaalla maan alle kieppuvina, pyörteisinä kuiluina, joista avautuu maanalaisten käytävien ja luolien verkosto. Kävely ”initiaatiokaivon” pohjalle ja sieltä luolaston kautta pois vesiputoukselle on kummallinen kokemus: ikään kuin todella olisi kulkenut jonkin transformaatiota kohti liikauttavan rakennelman lävitse.

Toiset Calvinon teoksen kaupungit peilavaat itseään järjestelmänä, toiset taas laajempaa universumin kuviota. Näkymättömien kaupunkien Perinthia on rakennettu eläinradan linjojen, auringon aseman, kuunpimennysten mukaan, astronomisia linjoja noudattaen. Kaupungissa toivotaan että se ”tulisi heijastamaan taivaankannen harmoniaa, luonnon perussyitä, ja jumalien armo antaisi ihmiskohtaloille muodon”, ja silti Perinthiasta on tullut vaivaisten ja kurjien kaupunki. Perinthia on kuin liian tiukkaan muotoon rakennettu kirjoitus, sen vääntynyt, hirviömäinen toteutus, josta ennalta päätetty muoto leikkaa pois kaiken sattumanvaraisen, jossa universumilta lainatut mitat kuin itsestään jalostaisivat teoksen ja oikeuttaisivat sen. Tosiasiassa nuo mitat muuntavat kaupungin taivaallisten vastaavuuksien irvikuvaksi, josta sen perustajien on todettava että ”kaikki heidän laskelmansa ovat virheellisiä ja etteivät heidän kaavansa pysty kuvaamaan taivasta, tai että heidän on paljastettava että jumalten järjestys on juuri se joka heijastuu monstrumien kaupungista”.

Tainaronissa Leena Krohn rakentaa toisenlaista, kaupungin ja äidin rinnastavaa metaforaa. Yhdessä kaupungisosassa kuningatar synnyttää, samalla kaupunginosa laajenee jatkuvasti. Rinnaste on vanhaa alkuperää, sillä ”Metropolis” on kreikaksi ”μητρόπολις”, mikä vapaasti käännettynä merkitsee äitikaupunkia. Egyptiläisen ja kreikkalaisen mytologian useilla merkittävillä jumalattarilla oli yhteys kaupunkiin, he olivat yksittäisten kaupunkien suojelijoita, niiden äitejä, joskus jopa nimeään myöten. Kreikan polis on femiini, samoin latinan civitas, italian la città. Näkymättömien kaupunkien kaupungit on nimetty naisten nimillä, Helsinki on ”Itämeren tytär”.

Krohnin teoksessa osittain orgaanisesti rakentuvan kaupungin muoto rinnastuu kenties kirjoitukseen, sen äitiin, kirjoittajaan, siihen mitä kirjoitus on: tekijän synnyttämää ja yhtälailla tekijän poissaoloa, surua ja luopumista kirjoittamastaan. Kuningatar ojentaa kertojaa lempeästi, kaupunki jatkaa rakentumistaan, epämuotoinen kuningatar synnyttää jatkuvasti ja kastelee lopulta kertojan yhdellä ainoalla kyyneleellään. Krohnin huikea metafora kaupungista, äidistä, syntymästä ja kuolemasta päättyy tulvaan joka on kuin kaupungin kaste: on kuin jumalatar olisi tullut kaupungin lihaksi tai kaupunki jumalattaren lihaksi, äitikaupungiksi.

”- Mutta täällä ei ole ketään minua, katsokaa ympärillenne ja ymmärtäkää! Ja tässä, varsinkin tässä on minua vähemmän kuin missään. Te luulette että minä täytän tämän huoneen. Väärin! Aivan väärin! Sillä minä olen suuri reikä, josta kaupunki kasvaa. Minä olen tie jota jokaisen on kuljettava! Minä olen suolainen ulappa, josta kaikki nousevat avuttomina, ryppyisinä…”
      Leena Krohn: Tainaron

 
Kirjallisuus:

Guillame Apollinaire: Alcools. Suom. Jukka Kemppinen. Otava 1977.
Charles Baudelaire: Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Suomentanut Eila Kostamo. Otava 1984.
Walter Benjamin: Silmä väkijoukossa. Suom. Antti Alanen. Odessa 1986.
Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit. Suom. Jorma Kapari. Tammi 2011.
Paavo Castrén & Leena Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Otava 2000.
Muinaisegyptiläinen kuolleiden kirja. Suom. Jaana Toivari–Viitala. Basam Books 2001.
Fernando Pessoa: En minä aina ole sama. Toim. & suom. Pentti Saaritsa. Otava 2001.
Leena Krohn: Tainaron. Teos 2006, ensimmäinen painos 1985.
Ahti Susiluoto: Muut saisivat elää. Gummerus 1970.
Tuhat ja yksi yötä. Osat 1-3. Suom. J.A.Hollo, runot suom. Elina Vaara. WSOY 2001.
Aale Tynni: Tulisen järjen aika. Suom. Aale Tynni. WSOY 1981.
HS, 29.9.2015: Ahvenanmaan uusi fossiililöytö kertoo Itämeren trooppisesta ajanjaksosta.

Hiukan lisää:

Oratorio on kahdeksaan eri Helsingin paikkaan kirjoitettu auditiivinen runoteos, jota olen työstänyt äänitaiteilija Antti Nykyrin kanssa Koneen säätiön tuella. Teoksessa on 60 runoa, musiikkia ja ääntä, se on kuunneltavissa ilmaiseksi web-sivuston kautta. Osioiden yhteismitta on yli kolme tuntia, mutta yhden osion noin 20 minuuuttia. Oratorio julkaistaan elokuussa 2017 Runokuun yhteydessä. Teoksen runot liittyvät nimenomaan paikkoihin, kahta pitkää metromatkan mittaista lukuunottamatta – olemme hakeneet kaupungin arkkityyppisiä paikkoja, kuten kirkko, hautausmaa, sairaala, rautatieasema, kaupungin maanalainen osa, joten ainakin osittain Oratorio on siirrettävissä myös muihin kaupunkeihin.

Metropolis, merkintöjä kadonneesta kaupungista on kahdeksas paperinen runokokoelmani, se ilmestyy Otavalta alkuvuodesta 2018. Siinä missä Oratorio kenties kuvaa enemmän Helsinkiä tai pohjoista kaupunkia, on Metropolis useista eri kaupunkien kerrostumista muodostuva teos.

Itseoppinut arkeologi Heinrich Schliemann (1822–1890) löysi – tekstien perusteella – muinaisen Troijan ja Mykenen. Hissarlik, Troija sijaitsee nykyisen Turkin, Anatolian alueella. Schliemann löysi Troijasta yhdeksän päällekkäistä kaupunkia, alimpana kivikauden ajan vanha kerrostuma, ylimpänä bysanttilainen. Itse Troija osoittautui tuhat vuotta vanhemmaksi kuin Schliemann oli olettanut. Schliemannin työtä on myös kritisoitu: ”kaivaukset” olivat silloin tällöin silkkaa louhimista.

Antikythera on laaja, yli 200 runoa sisältävä runosovellus iPadille (Crucible Studio & Aalto-yliopisto & Taiste, 2015) jossa olen tutkinut kaupungin tilaa ja kertomuksia. Kaupunkitarinoita-osioon kirjoitin pienen keskiaikaisen kaupungin kuvitteellisia kummitustarinoita. Kyläläiset ovat eräänlaisia arkkityyppejä: leipuri, pappi, noita jne. Osa näistä runoista muuttuu ruudulla kokonaan toiseksi runoksi (runo on koostettu osion omista säkeistä mutta merkitykset, ihmiskuvat muuttuvat osin näiden ns. kummitusrunojen kohdalla), joka katoaa kokonaan, kun käyttäjä on lukenut runon. Antikytherassa on Antti Nykyrin äänisuunnittelu, Mika ”Lumi” Tuomolan AV-tuotannon ohjaus, Shakti Dashin visuaalinen suunnittelu & käyttöliittymän suunnittelu, Rasmus Vuoren alustava järjestelmäarkkitehtuuri ja tekninen tutkimus. Antikytheran rahoittivat Koneen säätiö ja AVEK.

Huoneiden kirjassa (Otava 2003) on 64 runoa, siinä on mukana muinaisen kiinalaisen I Chingin ennustusjärjestelmän heksagrammijärjestelmä, 64 eri merkin muodostama matemaattinen taulukko. Heksagrammit perustuvat ainoastaan kahden erilaisen viivan, katkonaisen (pehmeän) ja eheän (jäykän) – (jin–yang) – muodostamille yhdistelmille, trigrammeille. Huoneiden kirjassa on myös ohjeet taulukon käyttämiseen; siihen kehitin I Chingin systeemiä yksinkertaisemman menetelmän. Huoneiden kirja on mahdollista lukea kolikonheiton avulla, kolikon osoittamien heksagrammien mukaisessa järjestyksessä, ja siltä voi myös kysyä kysymyksen saman kolikonheiton ja sen osoittaman merkin/runon avulla.

Valokuvat: Saila Susiluoto