Tyhjyyden nimeämisen mahdollisuudesta – Runous, totuus ja vedonlyönti Alain Badioun tapahtuman filosofiassa

Ranskalaisen filosofin Alain Badioun (s. 1937) mukaan totuus tapahtuu neljällä elämänalueella: taide, tiede, politiikka ja rakkaus. Totuus paljastuu ihmiselle tapahtumassa, joka nimeää tyhjyyden. Tapahtuma ei ole osa tilannetta, sitä miten asiat ovat, miten niistä on totuttu ajattelemaan, status quo. Tapahtuma avaa kuilun asioiden totuttuun kulkuun, heittää ihmisen sivuun selviytymisen strategiastaan ja osoittaa tilanteen äkillisesti uudessa valossa – tässä valossa myös totuuden prosessi alkaa. Tapahtuma tekee sen todistajasta subjektin, jonka haaste on pysyä uskollisena tapahtumassa aavistetulle totuudelle, sittenkin, kun tapahtuma ajallisesti etääntyy, tilanne alkaa tasoittaa siihen repeytynyttä kuilua ja totuuden aavistus muuttuu epäröinniksi. Totuus ei tosin odota tuonpuolisessa ideoiden taivaassa paljastumistaan, vaan se luodaan paikassa. Paikallisuudestaan ja luodusta luonteestaan huolimatta totuus ei ole sidoksissa yhteen tilanteeseen, yhteen aikaan, tai yhteen kulttuuriin. Se on universaali.1

Badioun tapahtuman filosofia tarkastelee laajasti ottaen sitä, miten radikaali uusi, oli se sitten vallankumous, tieteellinen tai taiteellinen keksintö – tai rakastuminen – on mahdollista, ja miten sen voi tunnistaa. Badioun mukaan filosofia ei ainoastaan passiivisesti tarkastele, vaan myös aktiivisesti luo ja ottaa kantaa. Tässä esseessä esitän, miten runoutta ja runouden kirjoittamista voi ajatella Badioun tapahtuman filosofian kautta. Että, toisin sanoen,

1) runous on omiaan luomaan yllä kuvatun tapahtuman, katkoksen toistoon, missä totuus näyttäytyy, ja

2) että runous on omiaan nimetäkseen tilanteessa olevan tyhjyyden, ja

3) sikäli kuin näin sattuu tapahtumaan (sillä kyse on perustavanlaatuisesta ennakoimattomasta sattumasta), runoilijan toiminta on uskollisena pysymistä tälle tapahtumalle, mikä muodostaa tapahtuman jäljen, ja

4), että tapahtuman ajatus radikaalin uuden mahdollisuutena on omiaan muistuttamaan meitä siitä, että runouden merkitys nykyisessä toiston, korrektiuden ja kierrätyksen kulttuurisessa tilanteessa voi olla merkittävämpi kuin se itsekään ennalta tietää.

Kenties tässä vaiheessa on paikallaan huomauttaa, että esseessäni esitetyt ajatukset ovat hypoteeseja, joiden tarkoitus on aavistaa runoutta uudesta näkökulmasta. Tavoitteeni on herättää ajattelua, mutta ei rajata tai määrittää runouden alaa tai runoilijoiden tekemisiä.

Katsotaan Badioun ajattelua tarkemmin.

Tapahtuma on paikallinen ja ennakoimaton katkos asioiden kulkuun. Tapahtuma on siis poikkeus, katkos siihen, miten asiat ovat, eli tilanteeseen. Tilanne on se, minkä me tiedämme. Jonka voimme tunnistaa ja luokitella; jonka voimme lukea (ja miten sen luemme) sanomalehdestä. Nyt, tilanteen ulkopuolelta sattumalta ilmestyy ennalta tuntematon elementti, jota ei voi tilanteen olemassa olevien rakenteiden avulla käsitellä. Tämä elementti luo tapahtuman. Ja tapahtuma ikään kuin pakottaa koko tilanteen uuteen asentoon. Näin tapahtuma keskeyttää – mutta vain hetkeksi – tilanteessa tapahtuvan toiston. Sillä se, mikä tiedetään, on, tässä katsannossa, toistoa.

Tapahtuma on harvinainen, hauras ja ohimenevä2, ja tilanteen rakenne alkaa nopeasti kuroa tapahtuman repäisemää kuilua umpeen. Siksi tapahtumalle tarvitaan todentaja, todistaja, subjekti, joka tunnistaa tapahtumassa näyttäytyneen totuuden ja pysyy sille uskollisena.3 Joten vaikka tapahtuma ajallisesti katoaa, siitä jää jälki. Totuus, joka tilanteeseen aukeavassa kuilussa näyttäytyy tai jonka voi siitä aavistaa, nimeää siinä olevan tyhjyyden; sen mikä oli olemassa, mutta mikä ei ollut osa tilannetta.

Poliittinen esimerkki on vaikkapa Marxin nimeämä proletariaatti, joka oli toki olemassa ennen sen nimeämistä, mutta se ei ollut osa (poliittista) tilannetta, tai Bastiljin valtaus 1789 lähtölaukauksena Ranskan vallankumoukselle. Rakkauden tapahtuma on – rakastuminen; kaksi rakkauden subjektia pysyy uskollisena heidän satunnaisessa kohtaamisessaan aavistetulle totuudelle. Jos ”rakastun tai jos minut pysäyttää ajatuksen uneton vimma, tai jokin poliittinen osallisuus osoittautuu sopimattomaksi kaikkien välittömien intressieni kanssa – silloin minun on mitattava elämää, omaa elämääni sosiaalisena ihmiseläimenä, jotain muuta kuin itseäni vasten.”4

Tieteellisestä esimerkistä käy Neptunus-planeetan löytyminen, mitä Badiou itse kutsuu karikatyyriseksi tapahtuman esimerkiksi.5 Tämän tapahtuman tilanne oli vuonna 1846 Newtonin astronomian ohjaama, ja siihen kuului Uranus-planeetan epäsäännöllinen kulku, jota ei osattu tilanteessa tiedetyillä seikoilla selittää. Astronomi ja matemaatikko Urbain Le Verrier aavisti, että Uranuksen epäsäännöllinen kulku ei johtunut mittauslaitteiston heikkoudesta tai mistään muusta tiedetystä, vaan siitä, että ”on olemassa uusi planeetta”. Hän ei tässä vaiheessa pystynyt vielä todistamaan väitettään, jonka Johann Galle todisti myöhemmin teleskoopilla oikeaksi. Neptunuksen löytäminen muutti perustavasti sen, mitä tiedettiin.

Eräs selkeä taiteellinen, Alex Lingin (2016) esittelemä esimerkki, jota Badiou epäilemättä myös kutsuisi karikatyyriseksi, on Marcel Duchampin taideteos Fountain (1916), eli kuuluisa pisoaari, readymade-taiteen prototyyppi. Fountain ja sen aiheuttama taiteen uudelleenmäärittely selventää tapahtuman rakenteen. Duchamp signeerasi pisoaarin pseudonyymillä R. Mutt ja tarjosi sitä Society of Independent Artists -yhteisön näyttelyyn. Pisoaari tulkittiin välittömästi esityskelvottomaksi, eikä sitä otettu osaksi näyttelyä. Pisoaari oli tilanteen näkökulmasta ”laiton”.6 Sen ”laittomuus ja ennennäkemättömyys” (mt.) tarkoitti, ettei sitä voitu arvioida millään olemassa olevilla kriteereillä. Koska Duchamp ei saanut pisoaaria näyttelyyn, tapahtuma, jos sellaisen voi sanoa tapahtuneen, oli nopeasti ohi.

Tapahtuneessa voi halutessaan nähdä lempeää ironiaa. Society of Independent Artists, jonka jäsen Duchamp oli, halusi eksplisiittisesti erottua silloisesta taiteen tilanteesta. Yhteisön slogan oli ”ei tuomaristoa, ei palkintoja” (mt.), ja he identifioituivat avantgardeen. Pisoaarin yksimielinen hylkäys sillä perusteella, että se ei ollut taiteilijan itsensä tekemä eikä originaali paljasti yhteisön piilevät säännöt – joiden takana pilkahti tuomaristo, jota ei pitänyt olla.

Pisoaari toi tilanteeseen uuden elementin, joka näytti taiteen uudessa valossa. Se ei ainoastaan esitellyt uutta taiteen tekemisen tapaa, vaan pakotti näkemään taiteen tilanteen reunaehdot ja määrittelemään sen alueen uudestaan. Näin se nimesi sen, mikä oli olemassa, mutta mikä ei ollut osa tilannetta.

Duchamp istui hiljaa kokouksessa, jossa hylkäyksestä päätettiin – paljastamatta itse olevansa henkilö R. Muttin takana. Hylkäyksen jälkeen Duchamp kirjoitti The Blind Man -lehteen otsikolla ”The Richard Mutt Case” jutun, jossa kerrottiin hylkäyksestä ja julkaistiin kuva pisoaarista. Ilman tätä juttua, jonka tapahtuman valossa tulkitsemme uskollisuudeksi tapahtumassa näyttäytyneelle totuudelle, ensimmäinen readymade-taideteos olisi voinut unohtua nopeasti.

Tapahtumassa näyttäytyneen totuuden uskollinen seuraaja on siis subjekti. Subjektin haaste on pysyä totuudelle uskollisena siitä huolimatta, että tilanne yrittää ”normalisoitua” tapahtumaa edeltävään tilaan. ”Tämän ilontäyteisen tai innostuneen ymmärtämisen kirkkauden jälkeen kysymys kuuluu: milloin ja miten voin jatkaa tällä epäjärjestyksen tärkeällä polulla.”7 Näin subjektin sitoutuminen vilkaistuun tai aavistettuun totuuteen korostuu. Sitoutunutta subjektia Badiou kutsuu militantiksi subjektiksi.

Totuus ei ole yksittäinen välähdys, jossa kaikki selviää, vaan prosessi. Totuuden prosessit, kuten sanottu, tapahtuvat rakkauden, taiteen, tieteen ja politiikan alueilla. Filosofia ei ole osa totuusprosesseja, vaan sen alaa on tunnistaa eri alueilla tapahtuvat totuudet. Vaikka totuus on paikallinen ja sen kokemus on subjektiivinen, se on potentiaalisesti kaikkien tunnistettavissa kaikkialla, eli universaali. On erilaisia kokemuksia totuudesta, mutta totuus itsessään on sama; totuus ei toimi erilaisuutta vastaan, vaan sen läpi, sanoo Badiou.8 Totuus yhdistää, ei erottele. Tästä seuraa, että kaikki kehittelyt ”verestä ja maasta, rodusta, tavoista, yhteisöistä, toimii suoraan totuutta vastaan.”9 Totuuden muodollinen ehto on se, että jos jokin on totta, sen täytyy olla totta kaikkialla. Palaan totuuteen vielä jäljempänä.

Siirrytään nyt lähemmäs runoutta. Tässä kohdassa on syytä varoittaa tarkkaa lukijaa siitä, että sovellan Badioun termejä laveammin kuin niiden tekninen käyttö kenties sallisi.

Mikä sopisi paremmin radikaalin uuden luomiselle kuin runous? Kirjallisuuden ja kulttuurin tilanteessa korostuu nykyaikana konformismi, toisto ja poliittisesti korrekti vanhan kierrätys. Runous on kuitenkin huomion ja näkyvyyden logiikan ansiosta jo valmiiksi tämän tilanteen sivussa, marginaalissa.10 Huomion ja näkyvyyden logiikalla tarkoitan sitä, että huomio kasautuu sinne, missä sitä jo on, eli ennalta tiedettyyn, joka vahvistaa käsityksiämme siitä, mikä on. Huomio kääntyy vaivihkaa arvoksi, mikä tiukentaa huomion ympyrää ja suosii yhä voimakkaampaa konformismia. Arvostamme sitä, mikä on näkyvillä, koska se on näkyvillä. Koska se on näkyvillä, sen täytyy olla huomiomme arvoinen.

Vaikka tapahtuman luominen on sattumaa, marginaalista on helpompi nimetä tilanteessa piilevä tyhjyys. Badiou puhuu tapahtumapaikasta, joka sijaitsee tyhjyyden reunalla. Tapahtumapaikka on sellaisten asioiden kertymä, joilla ei ole tilanteessa (vielä) nimeä. Tästä asemasta runous voi aktiivisesti mahdollistaa katkoksen luomisen tilanteessa tapahtuvaan toistoon, sattumalta repäistä siihen reippaan kuilun, joka näyttää tilanteen uudessa valossa. Tilanteen reunalla kytee radikaalin uuden mahdollisuus.

Nyt tietenkin tapahtuma, jos sellainen tielle sattuu, menee helposti ohi. Etenkin meiltä se menee ohi helposti, koska keskitymme yhteen asiaan vain minuutin kerrallaan. Runoilijan, joka tässä muuttuu subjektiksi, täytyy siis pysyä avoimena tapahtumalle ja tapahtuman mahdollisuudelle, ja sikäli kuin tapahtumassa tämä subjektiivinen mutta universaali totuus näyttäytyy, on runoilijan haaste pysyä sille uskollisena, sitoutua siihen tilanteen rakenteen toimiessa sitä vastaan. Korostan, että vastavoimana on nimenomaan tilanteen rakenne, ei yksittäiset toimijat. Tarvitaan siis militanttia runoilija-subjektia, joka pysyy uskollisena tapahtumassa avautuneelle potentiaaliselle totuudelle.

Herää monia kysymyksiä. Miten niin universaali totuus? Nyt kun postmoderni on kertonut meille jo hyvinkin tarkkaan, että mitään sellaista kuin totuus ei ole. Ja mitä vielä, Badiou rakentaa tapahtumasta tietynlaista ihmettä, sitä kun ei voi ennustaa eikä sitä voi oikein selittääkään. Militantti subjekti kuulostaa parhaimmillaan sankarimyytin elävöittämiseltä, pahimmillaan totalitaristiselta saman muotin määräämiseltä kaikille.

Tilanne on tämä.

Tapahtuman filosofiassa voi halutessaan nähdä vaaroja. Ollaan siis varovaisia. Tässä hengessä väitän että totuuden ajattelemisen mahdollisuus itse asiassa osaltaan nimeää tilanteessa olevan tyhjyyden; se esittää jotain, mitä nykytilanteessa on lähes mahdoton ajatella. Tilanteessa joka elää konsensuksessa siitä, että totuuksia ei ole, vaan kaikki on mielipidettä, ja jokainen mielipide on yhtä tärkeä. Tämä tasa-arvo on kuitenkin näennäistä, jopa tekopyhää. Totuuden paikkaa pitävät erilaiset valta- ja arvoasetelmat. Näitä asetelmia rakennetaan esimerkiksi näkyvyyden ja huomion – sinänsä näkymättömän – logiikan varaan. Tässä tilanteessa on helppo puhua yhtä aikaa monimuotoisen taidekentän puolesta, mutta toiminnallaan, eli huomion keskittämisellä sinne, missä sitä jo on, itse asiassa aktiivisesti supistaa taiteen kenttää ja taiteen ajattelemisen sekä tekemisen alaa.

Jos nykytilanne jotain kaipaa, niin katkoksia toistoon, aktiivista tyhjyyden nimeämistä (tai sen yrittämistä), ja asennetta, joka tiedostaa toimivansa tilanteen rakenteen konsensushakuisuuden ja konformismin imun kanssa. Tapahtuma on aina tilanteen katsannossa ”laiton”, ja solahtaa helposti sen ulkopuolelle.

Mistä sitten tietää, milloin pysyä uskollisena aavistamalleen totuudelle? Millainen on se totuus, joka tapahtumassa ilmenee? Mistä tietää, ettei seuraa väärää totuutta (totuuden simulacrumia)?11 No, ei sitä välttämättä tiedäkään.

Badioulaista totuutta ei voi varsinaisesti todistaa. Se on kytköksissä uutuuteen ja tilanteen katkokseen, toiston keskeytymiseen. Mikään todella uusi ei voi syntyä kuin hämäryyden ja hämmennyksen kautta, se ei yksinkertaisesti ole ennalta tiedetty. Tästä syystä totuuden seuraaminen ei ole tietämistä, vaan eräänlaista vedonlyöntiä. Totuus on subjektiivinen mutta epäitsekäs, se on paikallinen mutta universaali, se on rajoja kaatava, se kulkee rajojen läpi. Totuus on Badioulle materialistinen käsite: ei ole transsendentteja totuuksia, vain totuuksia, jotka on ”sidottu tilanteisiin ja suhteisiin, tilanteiden ja totuuksien suhteisiin, jotka suuntaavat kohti ajatonta ikuisuutta” (mt.). Joka tapauksessa totuuden täytyy olla jaettavissa, joten siksi se ei voi palvella vain minua, sinua, tai mitään tiettyä joukkoa, ei edes runoilijoita. Sen täytyy palvella kaikkia, ja siksi se on radikaali.

Badiou itse kuvaa subjektin epäröintiä Mallarmén klassikkorunon Nopanheitto ei koskaan tuhoa sattumaa (1987) ”Mestarin” kautta. Nopanheiton Mestari epäröi avata nyrkkiään ja heittää noppaa myrskyävän meren aaltojen yllä. Mutta vaikka noppaa heitettäisiin, ja näin lyötäisiin vetoa, se ei koskaan tuhoaisi sattumaa, se ei olisi tapahtuman tae.

Minä en suoraan sanottuna tiedä, mikä on totuus. Minua kuitenkin kiehtoo totuuden ajattelemisen mahdollisuus. Minua kiehtoo radikaalin uuden mahdollisuus. Mutta totuus tai uusi ei synny ajatuksesta, vaan törmäyksestä. Törmäys heittää sivuun, suistaa raiteiltaan, puskee tilanteeseen railon, avauman, aukeaman. Aukeaman, jonka kuka tahansa voi tunnistaa.

Runouden tapahtuminen, niin kuin rakkauden, ei ole varmaa. Rakkautta ei voi tietää ennalta, se osuu jos on osuakseen, mutta se voi myös upota. Siksi rakkauden tapahtumalle on pysyttävä uskollisena. Sen lopputulosta ei voi ennalta laskea.

Koska tapahtuma on katkos tilanteeseen ja sen rakenteeseen, sen ilmaiseminen vaatii uuden kielen. Kielen totutut käyttötavatkin ovat osa tilanteen rakennetta. Siksi juuri runous on omiaan nimeämään tyhjyyden ja ilmaisemaan sen kielellä, joka luo katkoksen tilanteeseen. Tekee mieleni sanoa, että runouden tehtävä on tyhjyyden nimeäminen tilanteen ulkopuolisella kielellä. Ja runous voi tehdä näin kaikilla totuuden alueilla. Runoudessa ei ole kyse runoudesta. Jos uskaltaisin, sanoisin, että siinä on kyse totuuksista – rakkauden, tieteen, politiikan, taiteen.12 Mutta olen vielä vähän arka, olen liian syvällä, haparoin kohti kiinteää maata, olen hyväksynyt tilanteen tosiasiat, rakenne rakentaa minut ja haluan vetää sanani takaisin. Ehkä ne eivät ole totta. Tai sitten seuraan tätä aavistusta. Ehkä minun on lyötävä vetoa. Ehkä lyön vetoa.

Jos sul lysti on, niin kätes yhteen lyö?

 
Kirjallisuutta:

Alain Badiou:
Théorie du sujet (1982)
L’Être et l’Événement (1988)
Logiques des mondes. L’être et l’événement, 2. (2006)
L’éthique: Essai sur la conscience du mal, (1993)
Second manifeste pour la philosophie (2009)
The Age of the Poets (2014)

Peter Hallward: Badiou: A Subject to Truth (2003)
Ling, Alex: ”The Schlock of the New: Badiou, Duchamp, and the Everyday Miracle”, Parrhesia 26/2016.
Meillassoux, Quentin: ”Badiou and Mallarmé: The Event and the Perhaps”. Transl. Alyosha Edlebi. Parrhesia 16/2013.
Ed Pluth: Badiou: A Philosophy of the New (2010).

Suomennettu teokset:
Etiikka: Essee pahan tiedostamisesta (suom. Janne Kurki , Apeiron kirjat 3, 2004)
Apostoli Paavali: Universalismin perustaja (suom. Janne Porttikivi , Gaudeamus, 2011)
Filosofian puolesta: Kaksi manifestia (suom. Lauri Pekonen , Janne Porttikivi & Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto, 2012)

Facebook
Twitter
RSS
  1. Badioun pääteoksia ovat Théorie du sujet (1982), L’Être et l’Événement (1988), Logiques des mondes. L’être et l’événement, II. (2006). Muita teoksia ovat L’éthique: Essai sur la conscience du mal, 1993, Second manifeste pour la philosophie 2009. Itse olen lukenut teoksia Badiouta puutteellisen ranskantaitoni johdosta lähinnä englanniksi. Lisäksi tunnustan, että ymmärrykseni Badioun filosofiasta on vajaa. Tässä esseessä pyrin avaamaan keskustelun siitä, miten runoutta voitaisiin ajatella Badioun keskeisten käsitteiden kautta.
  2. Kuten Alex Ling sen muotoilee esseessään ”The Schlock of the New: Badiou, Duchamp, and the Everyday Miracle”, Parrhesia 26/2016.
  3. Badioun ajattelussa ihmisestä itse asiassa tulee subjekti siinä kohdassa kun hän todistaa tapahtumaa ja todentaa siinä näyttäytyvän totuuden. Muuten ihminen vain toistaa rakennetta.
  4. Ethics. An Essay on the Understanding of Evil (2001, 60). Transl. Peter Hallward. Suom. MK.
  5. Ks. Quentin Meillassoux: ”Badiou and Mallarmé: The Event and the Perhaps”. Transl. Alyosha Edlebi. Parrhesia 16/2013.
  6. Ling 2016, 142.
  7. Ethics, 60.
  8. Luennossa ”Qu’est-ce qu’une vérité?” https://www.youtube.com/watch?v=hgWO7E3zrrU
  9. Ethics, 76.
  10. On yleinen totuus, että runous on marginaalisesti näkyvillä mediassa ja sen myyntiluvut ovat pieniä. Yleisradion ja yhteistyökumppanien 101 kirjaa -lista on runouden marginaalisuuden todistusvoimainen esimerkki. Tässä listassa itsenäisyyden ajalta on valittu yksi kirja per vuosi. Sadan kirjan joukossa on kahdeksan runoteosta, ja niistä uusin on vuodelta 1987. Toisin sanoen aikakaudelta, jota voitaisiin laveasti kuvailla nykyrunouden ajaksi, ei ole esillä yhtään runoteosta.
  11. Badiou käsittelee esseessään Etiikasta myös totuuden kääntöpuolta, sen simulacrumia eli jäljitelmää tai harhakuvaa.
  12. Tämä on Badioun mukaan siis filosofian alue. Badioun ajatuksia runouden ja filosofian aloista voi lukea esim. teoksesta Filosofian puolesta. Kaksi manifestia. (2012) tai teoksesta The Age of the Poets (2014), Verso, London.