Ian Monk & Daniel Levin Becker (eds.): All That Is Evident Is Suspect. Readings from the Oulipo 1963–2018. McSweeney’s 2018, 375 s.

Philip Terry (ed.): The Penguin Book of Oulipo. Penguin Books 2019, 532 s.

Nyt kun Oulipon perusmenetelmät tunnetaan ja niitä sovelletaan Suomessakin, voi asianharrastajille ja ylipäätään lukijoille vailla ennakkoluuloja suositella kahta antologiaa, jotka tarjoavat herätteitä erikoistumiseen ja jatkokehittelyihin. Edeltäjät, Warren Motten Primer (1986) ja Harry Mathewsin & Alastair Brotchien Compendium (1998), ovatkin jo parin–kolmenkymmenen vuoden takaa. Readings– ja Penguin-antologiat lähestyvät aihetta kumpikin kulmastaan ja siten täydentävät toisiaan. Samalla ne saavat kysymään Oulipon tulevaisuutta.

Kabinetti Pariisissa

Ensimmäisen ovat toimittaneet Oulipon anglofonijäsenet Ian Monk ja Daniel Levin Becker. Kokoelman aikajänne ulottuu ryhmän varhaisvaiheista 1960-luvulta nykyhetkeen, ja siihen on käännetty englanniksi materiaalia jokaiselta jäseneltä alkaen Raymond Queneausta ja François Le Lionnais’sta, jotka perustivat Oulipon vuonna 1960, aina kuopus Levin Beckeriin saakka. Alkujäseniltä on kaivettu ilmoille spesiaalitekstejä, ja teoksen loppupuolella painottuu nykysukupolvi. Kukaan yksi tekijä ei dominoi, ei edes Georges Perec. Ilahduttaa nähdä mukana jopa Ross Chambers ja Stanley Chapman, vaikka he eivät olleetkaan aktiivijäseniä.

Italo Calvino paljastaa pikkutekstissään menetelmän, jota seuraten Jos talviyönä matkamies on kirjoitettu (tai itse asiassa 2. persoonan luvut) ja joka säätelee romaanin tapahtumia ja henkilösuhteita. Vaikka englanninnos julkaistiin jo vuonna 1995 Oulipo Laboratory -kokoelmassa, se tuntuu jääneen harvojen tuntemaksi. Calvino itse määräsi, ettei sitä saa koskaan kääntää italiaksi. Suomessakaan sitä ei juuri tunneta, niin luettu kuin Matkamies, tuo metafiktion 101, meillä onkin.

Jos Oulipolla joskus oli maine sanaleikkihupsuttelun tyyssijana, valtaosa teksteistä saattaa hämmästyttää sävyllään ja eetoksellaan. Mikrohistorian hengessä kirjoitettu Michèle Audinin ”Caroline, October 21, 1935” (2015) kuuluu sarjaan työläisnaisten muotokuvia ajalta ennen toista maailmansotaa. Se hahmottelee nimihenkilönsä potretin kiertotietä, nimittäin kuvailemalla kohta kohdalta hänen työpöytänsä ja sen esineet. Caroline paljastuu konekirjoittajaksi. Teksti on muodoltaan pysäytyskuva mutta antaa vihjeitä Carolinen henkilöhistoriasta ja elämäntilanteesta sekä siitä, miten hän liittyy aikakauteensa.

Valérie Beaudouin ohjaa Jacques Jouet’n keksimää metrorunoa omaan suuntaansa, kun hän dokumenttitekstissään tarkkailee matkustajia ja heidän tekemisiään Lontoon maanalaisessa vuosina 2011–2013.ⁱ Pääsee yllättämään, kuinka moni matkalaisista lukee tai kirjoittaa jotakin. Tekstin välihuomautuksissa kerrotaan sattumuksia ja poikkeustapauksia: itsemurha raiteille hyppäämällä on ammattikielessä ”one under”. Beaudouinin taidonnäyte onnistuu mahduttamaan samaan kuvaan yksilöt ja ihmisvirrat; siinä leikkaavat arkipäivän toimet ja infrastruktuurin prosessit ilman mitään turistitunnelmointia.

Oulipoa on syystäkin arvosteltu siitä, että se keskittyy Ranskaan ja ranskaan ja että miehet dominoivat. Readings antaa viitteitä, että tämä on muuttumassa. Siinä voi jo nähdä merkkejä sukupolvenvaihdoksesta, jonka tutkija Camille Bloomfield on maininnut olevan käynnissä, jos kohta muutos ei tapahdu yhdessä yössä. Naiskirjailijoiden teokset ovat alkaneet nousta näköpiiriin, kun niitä on käännetty englanniksi. Anne Garrétan queer-kerronnan mahtiteos Sfinksihän saatiin suomeksi jo 1987, vain vuosi alkuteoksen jälkeen. Garréta tuli Oulipon jäseneksi vasta vuonna 2000. Ensimmäiset espanjaksi kirjoittavat jäsenet Pablo Martín Sánchez ja Eduardo Berti otettiin mukaan tai ”kaapattiin”, kuten Oulipossa sanotaan, vuonna 2014. He ovat kirjoittaneet sarjan mikrofiktioita siten, että toinen on laatinut johdannon tai kommentaarin sellaiseen tekstiin, jota ei vielä ole olemassa, ja sen jälkeen toinen on kirjoittanut tuon kohdetekstin. Menetelmä hyödyntää yhteiskirjoittamista perin pohjin – se ei mitenkään toimisi yksintyönä – mutta sallii kummankin myös fabuloida pidäkkeettä.

Antologiamuoto tietysti rajoittaa otteiden pituutta eikä välttämättä tee oikeutta fiktioproosalle. Oulipossa piilee paradoksi mitä tulee immersioon, todentuntuun ja maailmanrakentamiseen, siis realismin hyveisiin. Rajoitteista ja menetelmistä huolimatta tai juuri niiden vuoksi Georges Perecin ja Harry Mathewsin romaanit pulppuavat fabulointia ja kerronnan riemua. Elämä käyttöohje (1978, suom. 2006) on rajoitteidensa määrässä vailla vertaa mutta saa silti aikaan immersion, joka lyö laudalta kaikki niin sanotut lukuromaanit. Näihin sfääreihin antologian novellit ja romaanikatkelmat eivät aivan yllä. Vastapainoksi löytyy tilapäisrunoutta, sekamuotoja, kuriositeetteja, efemeraa, vitsejä ja arkistolöytöjä. Levin Becker palkattiinkin alun perin järjestämään Oulipon arkistoa, kun se talletettiin Ranskan kansalliskirjastoon vuonna 2005, ja tuosta työstä alkoi hänen vihkimyksensä ryhmän jäseneksi.

Readingsin koosteessa on mukana perustekstejä, kuten Jean Lescuren S + 7, mutta ennen kaikkea siinä korostuvat moneus ja variaatio. Se toimii sekä kaunokirjallisuuden lukemistona että inspiraationlähteenä kirjoittamiseen. Toimittajat eivät ryhdy tilannearvioon, mutta ainakaan kokonaisuuden perusteella Oulipo ei mytologisoi menneisyyttään.

Traditio levälleen

Readingsin seuraaja, Philip Terryn toimittama Penguin Book of Oulipo toimii ensijohdatuksena aiheeseen mutta samalla laajentaa otantaa Oulipon ulkopuolelle. Ollakseen asianharrastaja eikä sisäpiiriläinen Terry on tehnyt urotyön. Antologiassa puikkelehtii lomittain traditioita, kielialueita ja kirjallisuushistorian kerroksia.

Joukossa on toki vakioepäiltyjä, kuten Queneaun sonettigeneraattori ja ote Perecin Elämä käyttöohjeesta, mutta Penguin Book sisältää myös ”ennakkoplagiaatteja”, kuten Oulipo niitä kutsuu, esimerkiksi Raamatusta ja Rabelais’lta, samoin Oulipon seuraajia language-runoudesta (Lyn Hejinian) postlanguageen (Harryette Mullen), siitä täyskonseptualismiin (Christian Bök) ja edelleen Noulipoon (Juliana Spahr).ⁱⁱ Vielä mukana on muita vaaliheimolaisia, kuten Inger Christensenin klassikko alfabet (engl. Susanna Nied).

Tässäkin proosa latistuu otteina; suomalaisharrastaja tuntee sitä paitsi ennestään Carrollinsa, Jarrynsa, Calvinonsa ynnä muut. Sama ei kuitenkaan vaivaa Hervé Le Tellierin ”virtausjuttuja”, jotka ovat pituudeltaan vain virkkeen tai pari. Ne lisäävät kierteen fragmentti- ja anekdoottitekstien buumiin mutta eivät laske sen varaan, että katkelmamuoto sinänsä riittäisi kiinnostamaan. Pikkutekstien komiikka muistuttaa vaikkapa Nummelan, Nuopposen & Viikilän Ensyklopediaa (2011), ja ideoissaan niistä kukin yltää suorastaan scifi- tai vaihtoehtomaailman rakentamiseen.

Penguinissä kääntäminen saa ansiosta huomiota, kun Terry muistaa siihen liittyviä erityiskysymyksiä johdannossaan ja valinnoissaan. Ouliposta on versonut sisartyöpajoja muille lajeille ja aloille, esimerkiksi Oulipopo salapoliisikirjallisuudelle ja Oubapo sarjakuvalle. Kokonaisuutena niin kutsutut Ou-x-pot osoittavat, mihin suuntiin itse potentiaalisuutta voi avartaa. Yksi vauhtiin päässeistä uudispajoista on kääntämiselle omistettu Outranspo. Terry esittelee ”Exercises in Translation” -koosteessaan sen menetelmiä, kuten monikäännöksen, jossa annetaan synonyymivaihtoehtojen näkyä, ja Zenon-käännöksen, jossa tekstistä tuotetaan versioita niin, että pituus tiivistyy aina puoleen edeltäjästään.

Kumpikaan antologia ei anna taustatietoja mitenkään tuhlaillen, mutta näilläkin tulee toimeen. Terry ratkaisee menetelmien paljastamisen niin, että kirjan lopussa on rajoitehakemisto. Tällöin tekstit voi halutessaan lukea siltään ilman taustatietoja (ja dekoodata itse) mutta tarvittaessa kullekin löytyy jokin termi tai asiasana, joka antaa suuntaa. Readingsissä on puolestaan vitsihakemisto teemoille, jotka aivan syystä eivät kuulu Oulipo-objektien piiriin ja joita näkyy sitä paitsi käsitellyn S + 7 -proseduurilla.

Designkilvassa potin korjaa Penguin, jonka proosateksteissä käytetään tasapalstaa (tämä on proosan määritelmä), kun taas Readingsissä marginaali liehuu. Penguin vie voiton myös lähtökielten kirjossa. Kaikkiaan veikkaan silti, että sanonnan tasolla, siis kerronnan ja runoäänten moneudessa, antologiat yhdessä päihittävät melkein minkä tahansa verrokin.

Hic sunt dracones

Jos antologiat vaikuttavat välitilinpäätökseltä, niin sellainen on epäilemättä paikallaan. Mitä toivoa sitten? Missä merkeissä alkaa Oulipon seitsemäs vuosikymmen, ja mihin suuntaan menetelmällisyyttä ylipäätään pitäisi viedä?

Ensinnäkin kannattaa muistaa, että kaikki oulipolaisten tekstit eivät käytä menetelmiä mutta voivat muuten verestää muotoa ja lajityyppiä. Ne voivat myös yhdistää menetelmät ja genrekokeilun. Michèle Audinin esikoisromaani Cent vingt et un jours (2014, engl. One Hundred Twenty-One Days, 2016), jonka rakenteessa vaikuttaa tavalla jos toisella luku 11, vaihtaa tekstilajia luvusta toiseen, sadusta päiväkirjaan ja lehtiartikkelista haastattelun litterointiin. Niistä yksi koostuu numerojärjestyksessä luvuista, jotka liittyvät johonkin tarinamaailman tapahtumaan tai elementtiin: ensimmäisenä –25 eli lämpötila Ylä-Sleesiassa Auschwitzin vapauttamisen aikaan, toisena 0,577215… eli Eulerin vakio ja niin edelleen – tyylinäyte siitä, miten puretaan tarinan kronologia osiin ja jäsennetään tapahtumat muuten kuin aikajärjestyksen mukaan.

Ja jos nyt on pakko puhua autofiktiosta, puhutaan mieluummin Mathewsin My Life in CIA:sta (2005) kuin suomalaistarjokkaista, joista puuttuu sekä auto- että fiktio. Kun Oulipon amerikkalaisjäsen asui Pariisissa 70-luvulla, häntä alettiin syystä tai toisesta luulla CIA:n agentiksi. Mathews päätti leikillään omaksua agentin roolin mutta törmäsikin pää edellä keskelle tiedustelupalvelujen taistelukenttää ja joutui pakenemaan henkensä edestä. My Life in CIA on poikkeus autofiktioiden joukossa siinä, miten se onnistuu hämmentämään henkilöhistorian ja sepitteen eikä hirttäydy tunnustamiseen. Yhtä kaikki, Oulipo on muutakin kuin menetelmät ja menetelmät muutakin kuin Oulipo.

Proseduurien lisäksi ryhmän jäsenet ovat kehittäneet kukkuramitalla tutkimus- ja dokumentointihankkeita. Monineuvo François Caradec on laatinut muun muassa elekielen globaalisanakirjan sekä Raymond Rousselin, Isidore Ducassen (alias Lautréamont) ja Joseph Pujolin (alias Le Pétomane) elämäkerrat.ⁱⁱⁱ Löytöjä kulttuurihistorian hämärävyöhykkeiltä soisi tunnettavan siinä missä kaunokirjallisuuttakin. Ne eivät liity rajoitteisiin, mutta Oulipon sensibiliteetin tunnistaa kyllä. Jopa emotyöpajassa on siis pengottavaa vaikka kuinka.

Toisaalta antologiat tulevat paljastaneeksi senkin, mitä Oulipon toiminnassa on jäänyt paitsioon. Samoihin aikoihin niiden kanssa ilmestyi suomalaiskontribuutio, Teemu Ikosen toimittama ja Post-Oulipo ry:n julkaisema antologia, jossa visioidaan proseduureja Oulipon tuolla puolen. Ikonen ja Markku Eskelinen huomauttavat, että menetelmällisyyttä tulisi laajentaa ainakin tarinamaailmaan, teosten mediaalisuuteen sekä lukijan toimintaan.^iv

Readingsin ja Penguinin perusteella voi panna merkille kolme seikkaa lisää. Ensinnäkin tekstilajien kirjoa on syytä laajentaa, aluksi nyt esseistiikkaan ja muuhun asiaproosaan. Oulipolaiset tapaavat juhlia menetelmiään esseissä, mutta noissa esseissä ei juuri käytetä menetelmiä. Eikö antonyymikäännöstä kannattaisi soveltaa eritoten tekstiin, joka väittää asioita, kuten pamflettiin tai manifestiin? Roland Barthes, joka ei tosin perehtynyt Oulipoon juurta jaksain mutta kehitteli kyllä teksti-ideoita tuhlattavaksi asti ja kävi jopa kirjeenvaihtoa Perecin kanssa, puolestaan ehdottaa eräässä artikkelissaan seuraleikkiä: puhukaa musiikista ilman adjektiiveja. Se voisi olla ensiaskel menetelmien tuomisessa kritiikin tekstilajiin, eikä silloin tarvitse rajoittua pelkästään musiikkiarvosteluihin.

Toiseksi voisi vetää viivoja tekstin ja kirjan ulkopuolelle esimerkiksi niin, että kirjoittaminen kytkeytyy paikkaan ja ympäristöön. Tähän suuntaan viittaa kaupunkimiljöön tarkkailu, jota Perec aikoinaan harrasti ja jota Valérie Beaudouin on jatkanut. Siinä vain on suotta pidetty välimatkaa kohteeseen. Dokumenttihankkeet viettävät sosiologian ja urbanismin suuntaan, ja niistä voisi aueta väylä (uus)situationismiin ja siitä innoittuviin interventioihin. Toisin sanoen: miten operoida maailmassa ja maailmaa. Jos rakenne ei aikoinaan lähtenyt kaduille, proseduuri voisi lähteä.

Kolmas suunta olkoon monikielisyys ja kieltenvälisyys. Täytyy toivoa, että Outranspon käännösaloitteet ottavat tulta, mutta niiden ei tarvitse jäädä erikoisalueeksi. Sen sijaan että siirrytään yhdestä lähdekielestä yhteen kohdekieleen, kielten kanssakäyntiä voi lietsoa yhdistämällä ja sekoittamalla, kuten hydridisanat ja eksofonia jo näyttävät.^v Kun luodaan risteymiä ja sekamuotoja kielten väliin, oheistuotteena löytyy epäilemättä yhden kielen ominaispiirteistä nousevia menetelmiä, joita ei voi kääntää eikä siirtää mihinkään toiseen. Sen jälkeen voi edetä kääntämiseen taiteenlajien ja medioiden välillä eli intermediaalisuuteen sekä näiden yhdistelmien systematisointiin. Ekfrasis eli kuvan sanallistaminen tuottaa Perecin ja Calvinon käsissä ilmestyksiä, olkoon kohteena maalaus tai veistos, palapeli tai tarot-kortti. Mutta medioiden suhteista se muodostaa vasta murto-osan.

OuLiPolPo?

Kysymys politiikasta hämmentää edelleen Oulipon vastaanottoa. Kriitikot epäilevät ryhmän vaikutuksia maailmaan mutta niin tehdessään pelkistävät siitä jonkin yhden olion. Koska Oulipo ei ole liikkeenä ottanut kantaa politiikkaan, itse teoksille ei ole löytynyt positiota.

Menetelmällisyys ei liihota missään erillissfäärissä vaan koskee kielenkäytön perusteita ylipäätään. Mitä tulee tekoprosessiin, David W. Huntsperger huomauttaa, että laskentaproseduureja soveltava runous (hänen tutkimuksessaan esimerkiksi Hejinian ja Ron Silliman) korostaa kirjoittamista tekemisenä, joten se on erityisasemassa käsittelemään työn muutoksen ja postfordismin kysymyksiä myöhäiskapitalismissa. Vastaanoton kannalta taas pätee: jos oulipolaisteksti saa lukijan tutkimaan kielen mikrotasoa ja dekoodaamaan menetelmän toimintaa, kyky ulottuu muihinkin teksteihin ja niiden argumentteihin ja retoriikkaan. Maailmasta irrallaan on pikemmin sellainen kirjallisuus, joka unohtaa, että kieli on ainetta.

Mutta kielenkäytön perusteet eivät vielä riitä. Siksi menetelmällisyys on 2000-luvulla laajentunut Oulipon ulkopuolelle, varsinkin pohjois-amerikkalaisten jatkokehittelyissä ja liitossa konseptualismien kanssa, ja samalla uudistanut suhteensa politiikkaan. Siitä todistavat esimerkiksi antologiat Against Expression (2011) ja I’ll Drown My Book (2012), joissa konseptualistit noutavat dokumenttimateriaalia kaikkialta ympäriltään ja käyttävät proseduureja sen peukaloimiseen. Kuten Patrick Greaney tiivistää, dokumentit ja sitaattitekniikat johtavat arvioimaan historiaa uudelleen: ne avaavat tapauksia, jotka luultiin jo käsitellyn loppuun. Siksi historian suuntaa ei ole määrätty ennen kuin sitä tulkitaan. Konseptualismi kysyy lukijaltakin tulkinta-apparaatin buuttausta. Kun teksti itse jo analysoi lähdemateriaalia, ei lukijan auta äimistellä konseptia eikä tekijyyskäsitystä vaan on pakko analysoida, miten aineistoa muokataan ja mitä muokkaaminen saa tapahtumaan.

Juliana Spahrin queer-romaani The Transformation (2007) liittyy puolestaan Noulipon jatkumoon. Se sijoittuu Havaijille, mihin kolme päähenkilöä muuttavat romaanin alussa, ja kertoo heidän rakkaussuhteestaan, elämästään saarella ja vuorovaikutuksestaan ympäristön kanssa. Kerronta etenee kauttaaltaan monikon kolmannessa persoonassa eli they-muodossa, eikä sukupuolia paljasteta. They supistuu ja laajenee tilanteen mukaan. Eritoten teoksessa lumoaa, miten rajoite ja tarinamaailma vaikuttavat toinen toisiinsa: onko sukupuolia, jos niitä ei kerrota? Transformation saa tuntemaan, mitkä voimat vaikuttavat subjektiviteettiin ja miten sitä kaikesta huolimatta voi ja täytyy luoda.

Nykymuodossaan menetelmät ja rajoitteet ruokkivat kuvittelua ja luovat vaihtoehtoja. Ne eivät pelkästään ”tutki” tai ”paljasta”. Kokeellisuus tuottaa affekteja siinä missä valtavirtakirjallisuus ja vielä verestää, kiihdyttää ja mutkistaa niitä. Mitä voimaa sillä yhteiskunnassa onkaan, tuo voima syntyy affektien kautta.

Siksi voisi toivoa ennen kaikkea, että vastaanotto nousisi tehtävänsä tasalle. Yhä vain esitellään toisen käden lähtein samoja esimerkkiteoksia 10¹⁴:tta kertaa. Totta kyllä proseduurit voivat aiheuttaa lukijassa epävarmuutta ja turhautumista, mutta merkityksen ydin saattaa piillä juuri tässä vasteessa. Se kannattaa ottaa todesta ja kääntää valtiksi. Valitus, että rajoitteet pitäisi paljastaa etukäteen, saattaakin olla vain vieraan pelkoa. Menetelmällisyys vaatii, että lukija ottaa haasteen vastaan ja panee itsensä peliin. Silloin myös kritiikki, jos niikseen tulee, lunastaa paikkansa.

Kirjallisuutta

Bergvall, Caroline, Laynie Browne, Teresa Carmody & Vanessa Place (eds.) 2012. I’ll Drown My Book. Conceptual Writing by Women. Los Angeles: Les Figues Press.

Brotchie, Alastair & Harry Mathews 2005 (1998). Oulipo Compendium. London: Atlas Press.

Dworkin, Craig & Kenneth Goldsmith (eds.) 2011. Against Expression. An Anthology of Conceptual Writing. Evanston: Northwestern University Press.

Greaney, Patrick 2014. Quotational Practices. Repeating the Future in Contemporary Art. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Huntsperger, David W. 2010. Procedural Form in Postmodern American Poetry. Berrigan, Antin, Silliman, and Hejinian. New York: Palgrave Macmillan.

Ikonen, Teemu (toim.) 2018. Menetelmällisen kirjallisuuden antologia. Helsinki: Post-Oulipo ry & Mahdollisen Kirjallisuuden Seura.

Levin Becker, Daniel 2012. Many Subtle Channels. In Praise of Potential Literature. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Motte, Warren (ed.) 1998 (1986). Oulipo. A Primer of Potential Literature. Champaign: Dalkey Archive Press.