Niin luonto kuin raken­nettu ympäris­tökin tarjoavat esteet­tisiä kuriosi­teetteja, joihin poeet­tisen mielen on antoisaa ja hedelmäl­listä tarttua. Suhteessa ympäris­töönsä runoilija on erään­lainen havainnon ulottu­vuudessa toimiva metsästäjä-keräilijä, joka etsii uusia aineksia mielikuvituksessa jo pyörteileviin kielen muotoihin.
Kun luova ajattelu keskittyy kuriositeetteihin, harvinaisiin havaintoihin ja poikkeamiin, ympäristön ikiaikaisemmat, laajemmin läsnä olevat ainekset tuppaavat joskus jäämään itsestäänselvyyksien asemaan ja siksi vähäisemmälle huomiolle.

Yksi näistä tavallisista aistittavista asioista on linnunlaulu. Luon tässä siihen katsauksen kahden antikvaarisen teoksen kautta (tämäkin toki on kuriositeettisen kirjakerrostuman kautta suodatettua havainnointia). Linnunlaulu, olipa se kuinka eksoottista kookaburraa tai arkista varpuslaulua tahansa, erottuu aina ympäristöstään, joskus rauhoittaen ja joskus häiriten. Se johdattaa miettimään, miten ääniympäristön kokeminen synkronoituu poeettiseen havaitsemiseen. Miten luonnossa esiintyvät rytmit ja melodiat tulevat tulkituiksi runokielen kontekstissa, jossa myyttiset ainekset ja kaikki kokemukset kielestä vaikuttavat tulkintaan? Linnunlaulu merkitsee kielellisesti, koska se ei ole kielellämme merkittävissä.

Linnunlaulun kirjoittamisen ja lukemisen mahdottomuus näyttäytyy antikvaarisen kirjallisuuden kautta mitä suloisimmin ristiriitaisten ajatusten läpäisemänä aiheena. Linnunlaulun poetiikka on pitkään vaivannut minua monimerkityksisyydellään. Se sijaitsee rajakohdassa, jossa kuunteleminen ja kirjoittaminen ovat jatkuvassa liikkeessä eikä niitä ole mahdollista tarkentaa yhteen lopulliseen tilaan. Sen kuvailu- ja notaatioyrityksissä tarkoituksellinen ja tahaton poeettisuus risteävät iloisesti.

Taiteellisesti lahjakas 1900-luvun alun lintutietokirjailija Jussi Seppä (1885–1951) sekoitti linnunlaulun kuvauksissaan luovasti runoanalyysin retoriikkaa ja musiikkikäsitteistöä notaatioineen. Kirjassaan Lintujen äänet (1922) hän muun muassa erottaa leivosen laulusta trokee- ja daktyyliryhmät. Hän lajittelee lintujen äänet yksinäisiin ääniin, rivittelyyn, ryhmittelyyn, säkeenkertaukseen, säkeenyhdistämiseen ja lavertamiseen. Linnut voivat hänen mukaansa olla säelaulajia, tavunkertaajia tai tavulaulajia, joilla kaikilla on omat alaluokituksensa, esimerkiksi tavulaulajat jaetaan äänen soinnun mukaan viheltäjiin, visertäjiin, kirkujiin, kehrääjiin ja parkujiin. Leivonen (nyk. kiuru) vaikuttaa edustavan Sepälle romanttista, tunnelmaltaan miltei harrasta vapautta, jonka hän yhdistää runoilijuuteen:

Varsinaisen laulun leivonen suorittaa ilmassa, pilvissä tai yläpuolellakin pilvien ja on se riemukkainta linnunlaulua, mitä meillä saa kuulla. Vapaana maan humusta, ilman kiintopistettä, puhtaassa, kirkkaassa ilmameressä helähtää se niin ihanalta, että se tuskin koskaan voi häipyä mielestä kaipausta jättämättä, jos sitä lapsuudesta saakka on saanut kuulla. Sillä on aivan erikoinen voima kohottaa ja ylentää mieltä. Se vetää tenhollaan painuneenkin mielialan kohti pilviä ja keventää raskaita, laahustavia askeleita. Leivosen laulu on runoilijan kuvakieltä kesästä, kukista ja auringosta. Se ei pulpahda kuumana hetken tunnelmana, vaan se vyöryy vakavana, tasaisena, nopeana, vuolaana ja hartaana kuin kiitosvirsi. Sen erikoisuus on siinä, että se ei katkea lauseen lopussa, vaan jatkuu välittömästi pitkänä ajatussarjana, runoelmana.^[1]

Voi olla runoilijan ajattelulle hyväksi kirjoittaa paikassa, jossa kirjoittaessaan kuulee lintujen laulua. Linnunlaulu todella tuntuu rauhoittavan ja rytmittävän ajatuksia ja vähentävän stressiä. Silti sen merkitykset eivät ole yksiselitteisiä. Ensivaikutelmaltaan linnunlaulu on kauneuden ja vapauden aluetta, mutta siinä voi aistia myös kauhun ja kaaoksen aineksia. Saksalainen yhteiskuntafilosofi Theodor W. Adorno (1903─1969) kirjoittaa linnunlaulun monimerkityksisyydestä näin:

Luonnonkauniiseen liittyvä vapauden jälleenmuistaminen vie harhaan, sillä se etsii vapautta sieltä, missä on vain muinaisaikaista epävapautta. Luonnonkaunis on mielikuvitukseen siirretty ja ehkä sillä tavoin lunastettu myytti. Linnun laulu on kaikkien mielestä kaunista. Tuskin on eurooppalaista traditiota tuntevaa herkkää ihmistä, joka ei liikuttuisi mustarastaan äänestä sateen jälkeen. Kuitenkin lintujen lauluun kätkeytyy jotakin kauheata, sillä sehän ei ole todellista laulua vaan pelkkä vastaus sokeaan pakkoon. Sama uhka huokuu muuttolintujen parvista, joissa vielä nykyään nähdään vanhan ennustamistavan mukaisia enteitä, ikuisesti toistuvaa onnettomuutta. Luonnonkauniin monimerkityksisyys saa sisällöllisesti alkunsa myyttien moniselitteisyydestä. Siksi henki kerran herättyään ei voi siihen enää tyytyä.^[2]

Runoudessa monenlaiset, jopa keskenään vastakkaiset tulkinnat voivat olla samanaikaisina olemassa. Ehkä juuri siksi linnunlaulun ajatteleminen poeettisista lähtökohdista kiinnostaa minua. Linnunlaulun pariin minut on johdattanut rakkauteni antikvaarisiin kuriositeetteihin, erityisesti eläin- ja kasviaiheisiin, sillä vanhan luonnontieteen kieli poetisoituu mielestäni kauniimmin kuin mikään muu lähtökohdiltaan ei-poeettinen vanha kirjallinen kieli. En ole juurikaan tarkastellut linnunlaulun sävelellisiä notaatioita, vaikka niitäkin kirjallisuudesta löytyy, vaan olen havainnoinut kirjallisten esitystapojen verbaliikkaa ja ilahtunut havaitsemastani. Jussi Sepän tavassa kuvata linnunlaulua yhdistyy sadun maailma ja teollisen vallankumouksen jälkeinen, romanttiseksi patinoitunut/patetisoitunut mekaniikkausko. Kehrääjälinnusta hän kertoo seuraavaa:

Kun sen hiljaisena kesäyönä kuulee, tuntuu aivan kuin jättiläinen sikeässä unessaan kuorsaisi jossakin lähellämme. Eri äänet lyö kehrääjä niin tiheään, että ne muodostavat yhden ainoan pitkäveteisen ö:n ja r:n sekä u:n ja r:n sorinan (kuorsaava väritys). Melkolailla voi kehrääjän ääntä matkia myöskin induktionikoneella, jos vuoroin lähentää ja vuoroin pidentää virtaakatkaisevan ruuvin matkaa koneen rautasydämestä.^[3]

Linnunlaulun antikvaarisissa notaatioissa ja ääntelyn kuvauksissa on humoristisuutta, joka lähenee kokeellisen äänirunouden muotoja. Tai ehkäpä eräissä äänirunouden muodoissa voi tulkita olevan samankaltaisuutta luonnoneläinten varoitusäänten kanssa. Toisteinen, lyhyt, voimakas ääni herättää tehokkaasti huomion ja saa aikaan erityisiä tunnetiloja, merkiten rumuuden estetiikkaa, poikkeaman ja uhankin tuntua. Ääntelyn toisteisuutta on käyttänyt äänirunon tehokeinona esimerkiksi Eiríkur Örn Norðdahl esittäessään ”kriisisonettia”, jossa aggressiiviseen sävyyn toistuvat Kansainvälisen valuuttarahaston ja ”Oh my god” -huudahduksen lyhenteinä tunnetut äänneyhdistelmät IMF! ja OMG!. Jussi Sepän linnunlaulunotaatiossa puolestaan kehrääjän laulu saa yllättävän ”alkukantaisen puheen” vivahteen, kun äänen kehräävä ominaispiirre ei välitykään tekstistä, ja näin laulu etääntyy alkuperästään, muuntuu urahtelun ja örähtelyn poetiikaksi ─ inhimilliseksi.

^[4]

Poetisoituminen saa ajattelemaan lajienvälistä kommunikointia laajasti eri merkityksissään. Kirjoitettu linnunlaulu poetisoituu ja hauskuuttaa meitä siksi, että ihmiskielellä tavoiteltu linnunlaulu siirtyy niin kauas alkuperäisestä äänneasustaan. Nautinnollisimmillaan Sepän linnunlauluverbalisoinnit saavat dadaistisen runouden sukuisia muotoja, kuten tässä satakielen laulussa:

^[5]

Edellä tarkastelin linnunlaulun merkintätavan poetisaatiota, mutta toinen huomionarvoinen linnunlaulun ja runon suhdetta luotaava puoli on linnunlaulun ottaminen runouskäyttöön, runon osaksi. Eero Lyyvuon (1904─1977) runoteos Pieniä laulajia (1946) vaikuttaa ensivilkaisulla sanahelinämäisen pinnalliselta linnunlaululeikittelyltä, mutta moni sen runoista on kantaa ottava tavalla, jota voi pitää varhaisena ekokriittisyytenä.

Vain kaksi vuotta jatkosodan jälkeen julkaistu teos kommentoi sodanjälkeistä pettymystä ihmisyyteen. Usean runon kohdalla osan niissä esiintyvistä äänteistä (esim. ”tsak tsak-tsak, dak dak dak, prta-tata”) voi tulkita aseiden ääniksi. Lyyvuo mainitsee sodan myös suoraan, esimerkiksi runossa ”Metsäkiuru ihmettelee sotaa”, ja temaattisesti runoissa vallitsee ristiriita sodan hirvittävyyden ja luonnon rauhan välillä. Runossa ”Räkättirastas vahingoniloisena” ihmisen pahuus ja rahanahneus ovat kasvaneet mittasuhteisiin, joissa luonto lintuineen päättää kostaa. Linnunlaulu viestii uhantäyteisen maailman kauhunsekaista tasapainoa; ihminen uhkaa luontoa ja luonto ihmistä. Kontekstissaan tämän voi tulkita myös valtioiden välisen jännitteen symboliksi.

^[6]

Lyyvuon naiivilla realismilla operoivissa runoissa linnunlaulu ei ole ainoastaan hassunkurista leikittelyä, vaan se tematisoituu ympäristöhuoleksi, jossa linnun tarkastelema ihminen on uhka, luonnoton hirviö. Hänen runoissaan harjoittama kantaaottavuuden yhdistäminen linnunlaulun humoristisuuteen on kekseliästä poetiikkaa, jonka tähden Lyyvuo on syytä nostaa esiin runohistorian unohduksista.

Eläin ei viesti turhaan, ja siitä runoilija ottaa oppia. Silloinkin, kun kyse on päivittäisestä laulamisesta, joka ei ole suoraan yhdistettävissä mihinkään yksittäiseen puolustautumis- tai soidintilanteeseen, laululla ja poeettisella on lajiominaisen toiminnan merkityksiä, jota nykytutkimus ei aina pysty täysin kartoittamaan. Lyyvuo pohtii runoillaan kauniin ja kauhean rajakohtaa ja kartoittaa näin runoudella yhden mahdollisen maailman: mitä luonto sanoisi.

Tai yhtä hyvin: mitä luonto ei sanoisi. Äänimaisema voisi olla myös linnunlaulusta tyhjä, kuten Suomen myöhäissyksylle ja talvelle ominaisessa hiljaisuudessa. Silloin ihminen on yksin sävelineen.^[7]

Lyyvuon kirja on kiintoisaa luettavaa jo pelkän typografiankin vuoksi. Vanhan painotekniikan aiheuttama lievä epätarkkuus välistyksissä ja kirjainten värisävyssä tuo mukaan oman kauneutensa. Tavujen sijainnilla kuvatut linnunlaulun korkeuden ja tyylin vaihtelut vievät lukijan kielelliseen maailmaan, joka hämää naiiviudellaan ja visertelee syvällisen teemansa vaivihkaa.

^[8]

Viitteet

1. Jussi Seppä: Lintujen äänet. Taskukirja lintujen lajin määräämiseksi laulusta ja kutsuäänistä tekijän kuvittamana. Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922, s. 111.
2. Adorno, Theodor W.: Esteettinen teoria (Ästhetische Theorie, 1970). Suomentanut Raija Sironen. Tämä suomennos löytyy teoksesta Reiners ─ Seppä ─ Vuorinen (toim.): Estetiikan klassikot II – Modernista postmoderniin, Gaudeamus, 2016, s. 100.
3. Seppä, s. 204.
4. Sama.
5. Seppä, s. 39.
6. Eero Lyyvuo: Pieniä laulajia. Runoja. WSOY, 1946, s. 26.
7. Hiljaisuuden poetiikka olisi kokonaan oman tarkastelun arvoinen aihe, joten siitä lisää toiste. Tove Jansson (tämä lukuvinkiksi) käsittelee syksyyn hiljentyvän ja sävelettömän maiseman äärellä oloa useissa teoksissaan, vieläpä erityisesti taiteellisen luomistyön kannalta, esim. teoksessa Muumilaakson marraskuu. Siinä Nuuskamuikkunen on poeettisessa tai sävelellisessä suhteessa ympäristönsä ääniin. Hän kuulostelee, mutta sävelet eivät tule, minkä hän kuitenkin ymmärtää osaksi luovaa prosessiaan. ”Nuuskamuikkusen teki mieli tehdä lauluja. Hän odotti kunnes halu kävi polttavaksi, ja eräänä iltana hän kaivoi huuliharpun esiin reppunsa pohjalta. Elokuussa hän oli Muumilaaksosta jostakin löytänyt viisi tahtia, jotka kiistämättä olivat loistava alku sävelmään. Ne olivat tulleet ihan itsestään, niin kuin sävelet tulevat kun niiden on annettu olla rauhassa. Nyt oli oikea hetki tarttua niihin ja antaa niiden kasvaa sadelauluksi. / Nuuskamuikkunen odotti ja kuulosteli. Hänen viisi tahtiaan eivät tulleet. Hän odotti ja odotti eikä ollut lainkaan levoton, sillä hän tiesi miten sävelien laita on. Mutta hän ei kuullut muuta kuin sateen vaimeaa kohinaa ja veden solinaa. Vähitellen tuli aivan pimeää. […] On miljoonia lauluja, joihin on helppo tarttua, ja uusia syntyy kaiken aikaa. Mutta niiden Nuuskamuikkunen antoi lentää matkoihinsa, ne olivat kenen tahansa kesälauluja. Hän ryömi telttaan makuupussiinsa ja veti hupun korvilleen. Sateen kohina ja veden solina jatkuivat muuttumattomina, niissä oli sama lempeä yksinäisyyden ja täyttymyksen ääni. Mutta mitä hän sateesta piittasi kun hän ei osannut tehdä laulua, joka kertoi sateesta.” (Muumilaakson marraskuu, 2004 [1970], suomentanut Kaarina Helakisa, s. 12.)
8. Lyyvuo, s. 12.