Kun sanon kuuluisa, tarkoitan tietenkin, että se on ennenkuulumaton
ja että keksin sen juuri.
Yksittäistapaukset
Minua kiehtoo se äärimmäinen poikkeavuus, jolla onnistunut minimalistinen runous ravitsee ja ravistelee lukemista. Eikä vain lukemista, vaan myös lukemisen rajoilla humisevaa ei-kenenkään aluetta, johon yhdistyvät myös katselu ja kuuntelu.
Erityisesti minua kiinnostaa minimalismin perustavin lähtökohta, jossa runon puheella ei ole suuntaa. Se on niin lyhyt, etteivät puhujan eleet ja asennot määritä etäisyyksiä tai sävyä (ironia, toteaminen, ylistys) suhteessa lukijaan. Ihannetapauksessa minimalistinen runo on myös jokseenkin singulaarinen, vailla lukuoletuksia uomaavia kulttuurisia malleja. Näin ollen kohtaaminen alkaa alusta, yleensä hämmennyksestä. Kunnes vähitellen jotain alkaa näkyä. Tai kuulua. Jostakin, johonkin, jollekin.
Klassisena esimerkkinä voi pitää Aram Saroyanin maineikasta runoa, joka kokonaisuudessaan on seuraava:
lighght
Kirjoitusvirheeltä näyttävä sanaleikki on hieno, samoin graafinen tasapaino, etenkin runon alkuperäisessä ja epäsuoraa valoa muistuttavalla keltaisella julistepohjalle painetussa versiossa.
Mutta vähitellen runosta alkaa huomata muitakin kuin sen hahmoon liittyviä omintakeisuuksia.
Yhteen tällaiseen havahtuu eräänlaisessa ”Tämän runon haluaisin kuulla” -moodissa. Kiehtovaksi tunnistamaansa tekstiä alkaa tapailla puoliääneen, maistellen sen rytmistä ja äänteellistä täyteyttä, antaen tuon puoliäänen kuroa yhteen silmältä huomaamatta jääneitä yhteyksiä.
Se, mikä ei kuuluisi sanaa light äännettäessä, alkaakin tukkia runon akustiikkaa. Tuplaantunut gh muodostaa runon keskellä sen ääntämistä haittaavan akustisen prisman. Light, yksitavuinen ja vaivaton sana ääntää [laɪt], tuntuukin äkisti jäävän kurkkuun, vaikka mikään sen ääntämisen ehdoissa ei ole muuttunut. Samalla se, mikä on kevyttä tai valoisaa, muuttuu noiden ääntymättömien kerakkeiden tuplaantuessa raskaaksi, varjoisaksi.
Yksi sana, yksi kirjain, yksi runo
Miten yksi sana voi olla runo? Eivätkö runouden minimiehdot edellytä, että sanontaan latautuu tekstin kehittyessä piirteitä, jotka saavat sen sananmukaiset merkitykset väistymään tai laajentumaan tai muokkaavat sanonnan rytmisiä ja soinnullisia ominaisuuksia esteettisen nautinnan piiriin.
Saroyanin runossa sanan kirjaimellinen merkitys muuttuu, aivan kuten metaforisessa eli runouden tunnuspiirteisimmässä toiminnassa: valoisasta tulee pimeä, keveästä raskas.[1]
Mutta Saroyanilla on runo, joka vie kysymyksen runouden minimiehdoista vielä edellistäkin pitemmälle. Voiko yksittäinen kirjain olla runo?
Typografinen leikki saa äkillistä syvyyttä, jos runossa nähdään hahmottomuuden ja identiteetin syntymisen hetki. Näitä edeltävä kaaos, silkka liiallisuus, jossa mikään ei ole jäsentynyt eikä mistään saa varmuutta (nelijalkainen m), alkaakin jaksottua identiteetiksi, itsellisen mutta myös kielenvaraisen minän mahdollisuudeksi (nelijalkainen m on jakaantumassa ilmaukseksi i’m, minä olen). Tai kääntäen voidaan ajatella, että minuuden aktiivinen prosessi (i’m) vetäytyy takaisin olemattomuuteen, kuoleman mutinaan, jonka sekavuudessa ei siinäkään ole merkitseviä eroja.
Edellisen jatkona nelijalkaista kirjainta voidaan sovittaa myös kvanttiteoriaan, jonka mukaan hiukkanen voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Ikään kuin runon, eli kirjasimen graafisen merkin ja sitä vastaavan äänteen, edustama klassinen luonnonlaki kumoutuisi – kaikkine runouteen liittyvine implikaatioineen (vrt. kuultava, lähde, jää). Edelleen voitaisiin kysyä, mikä saa meidät yleensä olettamaan, että runon perustana on m?
Suomalaisessa viitekehyksessä runon avulla voidaan ajatella myös hetkeä, jossa sukupuolten kulttuurinen ero maskuliiniseksi (m) ja feminiiniseksi (n) on vasta tapahtumassa, aivan kuten sosiaalisesti hyvinkin huolettomasti parveilevilla lapsilla, joiden käsialaan ylimääräisen kaaren saanut m tulee viitanneeksi. Ainakin itse olen tehnyt tuon virheen sekä lapsena että kirjoittaessani humalassa. Tai ehkä kyse onkin sukupuolierojen katoamisesta. Ehkä transsukupuolet löytävät nelijalkaisen m-kirjaimen.
Toinen esimerkki, joka kaiuttaa yhden kirjaimen luennallisia mahdollisuuksia, on Steve McCafferyn ”romaani” William Tell: A Novel.
Tämä romaani koostuu yhdestä ainoasta I-kirjaimesta, jonka päällä on yhden sijaan kaksi päällekkäistä pistettä.
Teos vaikuttaa Saroyanin m:n tavoin hyvin niukalta, mutta Christian Bök on kirjoittanut sen mahdollisista tulkinnoista runollista älyä ja tiukkaa teoreettisuutta lomittavan laajan esseen ”Kaksi pistettä vokaalin päällä”, joka on ilmestynyt Poesiavihkoissa Marko Niemen suomentamana.
(Huom. Katso myös Antti Salmisen fantastinen luenta ”Holografinen treema”, joka käsittelee ä-kirjaimen epätyypillistä asemaa Harry Salmenniemen Runojä-teoksen nimessä: http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn114-29.pdf)
Yksi
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että minimalistinen runous sisältää tällaisten kiehtovien yksittäistapausten lisäksi muutamia toistuvia aiheita tai toteutustapoja. Jotkut niistä ovat kuitenkin niin tiheitä, että ne kestävät toiston ja useamman tekijän synnyttämää modulointia. Toisinaan toisto paljastaa tai jopa kasvattaa näiden yksittäistapauksista suistuvien ”yksittäistapausten” merkityksiä.
Aram Saroyanin ”The Collected Works” vastaa edellä mainitun logiikan mukaisesti lukuisia minimalismin varhaisia klassikoita, joissa on esitettynä kirjoituskoneen kukin yksittäinen merkki (aakkosten kohdalla sekä merkin versaalit että gemenat) näppäimistön mukaisessa järjestyksessä. Kirjasimessa on kirjoituskoneen tasavälinen leikkaus, eikä teoksen hieman ohuehko graafinen ilme ole sellaisenaan kovinkaan erikoinen. Tässä suhteessa ainoa huomion kiinnittävä piirre on merkkiaineksen jakaminen silosäkeisiin, englanninkielisen kielialueen perinteisimpään epiikan mittaan. Mielestäni on kuitenkin perusteltua sanoa, että minimalismiin yleensä liittyvän typografisen kauneuden sijaan teoksen poeettis-esteettiset ansiot ovat toisaalla:
The Collected Works " # $ % _ & ’ ( ) * ! 2 3 4 5 6 7 8 9 0 – ¾ Q W E R T Y U I O P ¼ q w e r t y u i o p ½ A S D F G H J K L : @ a s d f g h j k l ; ¢ Z X C V B N M , . ? z x c v b n m , . /
Yllä olevassa runossa on esitettynä ikään kuin kaikki kielellisen maailmankaikkeuden atomit, joista voi muokata mitä hyvänsä kielen, logiikan tai matematiikan merkityksiä tai joiden avulla voi luoda hämmästyttävään virtuositeettiin yltävää kirjoituskonetaidetta.
Barrie Tullett, teoksesta Typewriter Art: A Modern Anthology (2014)
Runoilija Stéphane Mallarmén kuuluisan ajatuksen mukaan maailmassa on vain materiaa ja kaikki kieli on materiaalisten kirjainten permutaatiota. Mutta, Mallarmé jatkaa, jotkut permutaatiot ovat niin subliimeja, että ne kykenevät luomaan kokemuksia esimerkiksi ikuisuuden, äärettömyyden tai sielun kaltaisista käsitteistä. Toisin sanoen kielen tämänpuoleiset atomit kykenevät synnyttämään jopa tuonpuoleisuuden. Ajatus liittyy läheisesti myös Saroyanin tuotantoon.
Palaan edelliseen teemaan vielä tuonnempana, mutta sitä ennen tarkennan kirjoituskoneen merkkien materiaaliseen toisintamiseen. Se ei nimittäin ole niin ilmeetöntä kuin ehkä äkkiseltään ajattelisi. Esimerkiksi ranskalainen, saksalainen ja skandinaavinen kirjoituskone (nykyään näppäimistö) eroavat toisistaan yllättävänkin paljon. Näppäimistö, jolla tätä kirjoitan, sisältää erikoismerkkejä, joita Saroyanin runossa ei ole. Osa hänen erikoismerkeistään piti luoda tätä kirjoitusta varten merkkikoodeilla tai hakea pudotusikkunoiden takaa, kuten vaikkapa kolikoihin viittaava sentin symboli ¢. Runo, joka ensi alkuun tuntuu toisintuvan kaikkien kirjoittavien ihmisten mielissä ja näyttää näppäimistöä tuijottaessa syntyneeltä idealta, kertookin erilaisista kirjoituskulttuureista, kielistä, ajankohdista. On tilanteita, joissa kirjoittajien yksilöityminen alkaa jo kirjaintasolta.
Saroyanin runo ei ole kuitenkaan ainoa englantilaisella qwerty-näppäimistöllä toteutettu. Ainakin bpNicholilla on vastaava, luultavasti hyvin monilla muillakin.
bpNichol, ”The Complete Works” (1968)
Edellisessä kappaleessa luonnosteltu yksilöityminen hälvenee hieman. Mutta tuon näennäisen hälvenemisen avulla voidaan tarkentaa Saroyanin kekseliäisyyteen.
Yksityiskohta
Kun katsoo tarkemmin, huomaa että yksi (1) on poissa. Syytä voi hakea minimalismin ytimeen kuuluvasta poikkeaman ajatuksesta. Perinteisesti taideteos jännittää moninaisista aineksista jonkin tunnistettavan hahmon: sävellyksen teema, kontrapunkti ja fuuga sekä kokoavat että motivoivat käytettyjen äänten paljouden. Kirjallisuudessa vastaavan tekevät esimerkiksi juoni tai runossa kehittyvä ajatus. Minimalismissa merkittäviä ovat päinvastaisesti juuri poikkeamat kokonaishahmosta. Esimerkiksi kuvataiteen ja musiikin minimalismissa on runsaasti identtisinä toistuvia rakenteita, merkitykset ovat hienovaraisia lisäyksiä ja poistoja, joita voi tehdä vasta kun toiston tietty piste tuntuu saavutetun. Tästä syystä minimalismi on kuvataiteessa yleensä suureellista, sävellykset verrattain pitkiä.
Saroyanin runossa yhden (1) puuttumisen voi tulkita tätä taustaa vasten niin, että sarja ei alakaan täydellisenä tai että jokin sarja tai rakenne on aina jo alkanut ennen kuin se yleensä huomataan sarjaksi tai rakenteeksi. Yhden puuttuminen olisi näin ollen ikään kuin temporaalinen ele: havahtuminen johonkin, jonka aloittaneella kynnyksellä ei ole vielä ehtinyt olla tietoinen siitä mitä runossa jo tapahtui, ainoastaan siitä mitä seuraa.
Nähdäkseni mielenkiintoisempaa syytä voi hakea sisällöstä. Saroyanin minimalismi viettää hyvin usein mystiikan (tai edellä mainitun kirjainmystiikan) traditioihin. Tästä näkökulmasta runoon, joka luettelee kielen alkeishiukkaset, avautuu huikaiseva mallarmélaisia permutaatioita täydentävä idea: yksi on poissa. Ykseys. Kielestä, joka pystyy niin paljoon, puuttuu sittenkin jokin perustava tai eheän kokonaisuuden takaava elementti. On kieli ja maailma, mutta ankkuroiva ykseys, mikä se sitten onkin, puuttuu.
Kaikki tähän mennessä sanottu muodostaa taustan, joka on vuosien saatossa innoittanut minua pohtimaan muun muassa minimalistisen runouden ja sen lukutapojen edellyttämää tarkkuutta sekä hitaasti muodostuvien oivallusten elinmahdollisuuksia nykykirjallisuuden aikakäsityksiltään varsin hysteerisillä kentillä. Pohdinnat ovat vaikuttaneet peruuttamattomasti myös omiin kirjallisuuskäsityksiini. Siksi palaan runoon, sen yksinkertaisuudesta huolimatta, yhä edelleen.
Ja niinpä jokin aika sitten huomasin suoranaiseksi kauhukseni, että Saroyanin ”The Collected Works” ja samalla tulkintani saattavatkin perustua virheeseen. Löysin nimittäin netistä version, jossa yksi (1) on mukana runossa.
Avautuu kolme yhtä kiehtovaa ja yhtä todennäköistä selitystä. Ensiksikin runo on painettu väärin, tai sitten Saroyan on muokannut ja syventänyt sitä Complete Minimal Poems -teostaan varten eli jättänyt yhden (1) pois. Tai sitten jossakin vaiheessa on ollut kirjoituskoneita, joissa 1 on täytynyt muodostaa toisten merkkien avulla. Muistan esimerkiksi äitini vanhan konttorikoneen, jossa huutomerkki piti rakentaa pilkusta ja heittomerkistä.
Neljäs mahdollisuus: ehkä muistan väärin. Asia kiusaa minua, mutta en pysty tarkistamaan sitä enkä siten laittamaan linkkiä, sillä en ole löytänyt kyseistä sivustoa uudestaan. Muistan vain, että se käsitteli Complete Minimal Poems -kirjaa sillä ajatuksella, ettei se nimestään huolimatta ole ”complete”, se ei kata kaikkia Saroyanin minimalistisia runoja. Väitteen tueksi oli skannauksia 1960-luvun julkaisuista, joiden joukossa oli mainitsemani ”The Collected Worksin” versio, jossa tuo yksi (1) esiintyy.
En sano, että minua inspiroinut näköala yksityiskohtien havainnoinnista ja ykseyden puuttumisesta kumoutuisi virheen mahdollisuuteen tai näppäimistön rakenteeseen (jälkimmäisenhän voi katsoa jopa innoittaneen runon). Myönnän kuitenkin, että tulkintojen systemaattisempi kehitteleminen kaipaisi pelkkää aprikointia vakaamman perustan: minun täytyy saada varmuus ja löytää yksi (1) tai vakuuttua sen poissaolosta. Runo tuntuu niin perustellulta, että olen alustavan shokin jälkeen päätynyt epäilemään pelkän painovirhepaholaisen mahdollisuutta.
Toisaalta taas paholaisen ovelin juoni, kuten sanonta kuuluu, on uskotella meille, ettei häntä ole olemassa…
Viitteet
- Timo Salo on vienyt kysymyksen yhdensananrunosta omaan kiintoisaan suuntaansa. Hän on havainnut, että varsinkin suomen kielessä on sanoja, jotka runouden viitekehykseen tuotuina muuttuvat runoiksi, vaikka niille ei tekisi mitään (vierastuttava). Riittää, että omissa lukuorientaatioissa on tilaa myös minimalistisille resonaatioille.
Lähteet
Saroyan, Aram: Complete Minimal Poems. Ugly Duckling Presse, 2007.