”Oikea talvi.” Tätä ne jaksoivat hokea ja hehkuttaa. Etelä-Suomeen oli saatu ”ensimmäinen oikea talvi kymmeneen vuoteen”.
         Ei Anua lumi häirinnyt. Ellei pakkanen kiristyisi kipurajan yli, Anu liikkuisi tänäkin vuonna mielellään talvisessa luonnossa, luistelisi, hiihtäisi, laskettelisi. Mutta miten niin lumi teki talvesta oikean? Oliko lumi todellisempaa ainetta kuin vesi, kura ja loska?
         Joka vuosi sama valitus, kun jouluaatto oli valjennut hangettomana ja harmaana. Tuomio osattiin langettaa oikopäätä: taaskaan ei saatu oikeaa joulua. Kutakuinkin kaikille Anun sukulaisille ja ystäville paljas asvaltti ja vesitihku kelpasivat todisteiksi väärennöksestä. Käsittämätön ajattelutapa. Kaikkein todellisimmat talvensa Anu oli kokenut Konemetsän tallien märässä kurjuudessa, kun marraskuu tuntui venyvän ja jatkuvan vuodenvaihteen yli eikä lopenuupunut luontoäiti jaksanut edes koristella seimiasetelmaa pumpulikimalteella. ”Oikea talvi” – korostetun keinotekoinen joulukorttimainen huiputus. Miten se saattoi mennä täydestä kaikille Anun tuntemille aikuisillekin?
         Ei niin, ettäkö pakkanen ja lumi olisivat rajautuneet siististi vain kitschin saarekkeeseen Anun miellekartalla. Hän oli elänyt koko kaksitoistavuotisen elämänsä yhteiskunnassa, jossa kylmän vuodenajan ankaruutta ei tarvinnut pelätä. Kirjat, television historiadokumentit ja videoblogit olivat silti opettaneet hänelle talven tuhovoiman. Nälkävuodet, Terra Novan perikato Antarktiksen jäähelvetissä. Stalingradin piiritys pelkistyi kaluttuun hevosenjalkaan, joka törrötti keskellä hänen päiväuniensa maisemaa kuin groteski valtauslippu: siviilien oli täytynyt ryövätä lentokentän tienviitta polttopuuksi ja korvata se viikkoja sitten syödyn hevosen sääriluulla. Vaikka kahdenkymmenen asteen pakkanen esti lihan mätänemisen, ei siitä ollut apua piirityksen jatkuessa ja varastojen huvetessa. Se sanallistamaton kärsimys, jota me talutamme ja ohjastamme ja paimennamme ja retuutamme historian läpi, olennot joilla ei ollut osaa eikä arpaa meidän koneistamassamme hulluudessa ja jotka silti oli pantu vetämään hulluuden raskainta kuormaa…
         – Anu, herätys. Taasko se tyttö haaveilee? Tämä on matematiikantunti eikä mikään joogaretriitti! Tehtävä numero seitsemän, annahan kuulua oikea vastaus.
         Opettajan leukailu ja oppilaiden naurunremahdus katkaisivat päiväpainajaisen, palauttivat Anun keskelle arkisempaa päiväpainajaista. Hän istui luokkahuoneen vasemmassa peränurkassa, ja pilkallisten naamojen panoptikon oli ryhmittynyt mulkoilemaan häntä olkien yli ja syrjäkarein sisäkkäisiltä pulpettikehiltä.
         Tehtävä numero seitsemän matematiikan kirjassa näytti nuolenpääkirjoitukselta. Tavalliseen tapaansa Anu oli jättänyt illalla kotiläksyt tekemättä ja suunnitellut ratkaisevansa helpot laskut ennen tunnin alkua. Mutta joulukuun ensimmäisen aamun tylsyys oli horjauttanut ajatukset harhapolulta suonsilmäkkeeseen, ja nouseva paniikki teki päässälaskemisesta mahdotonta.
         – Mitähän se neiti Rognathus tänään miettii. Hevosia vai poikaystäviä, vai jotain muuta? Noh, Mimi osaa auttaa totta kai. Tehtävä numero seitsemän.
         Mimi Konemetsä tarjoili oikean vastauksen apteekin hyllyltä niin nopeasti, ettei Anu ehtinyt edes nähdä oliko pilleri sininen vai punainen. Panoptikon kyllästyi saman tien hänen piinaamiseensa, kauhu hälveni, siirryttiin liukuhihnalla eteenpäin. Petrus, tehtävä numero kahdeksan. Alkeellinen mutta tehokas kuoleman tuotantolinja…
         Hän tiesi opettajan laskevan leikkiä vain hyvää tarkoittaen. Hän oli tunnistanut lempeän äänensävyn. Ehkä useimmat luokkatoveritkaan eivät halunneet nöyryyttää häntä. Tyrmäysisku oli humautettu vahingossa. ”Miettiiköhän neiti Rognathus tänään hevosia vai poikaystäviä” – jos opettaja olisi tuntenut hänen sielunsa kipupisteiden sijainnit, ei hän olisi voinut noin nonchalantisti tökätä neulaa yhteen niistä. Suunnitelmallinen, täsmäohjattu sadismi olisi vaatinut harkintaa ja valmistelua. Nyt kaikki oli ohi hetkessä. Vierustoveri Mimi Konemetsä oli ilmoittanut vastauksen, siirryttiin toiselle pulpettiriville ja toiseen sarakkeeseen, häpeän sivu kääntyi, häpeä sivuutettiin ja pyyhkiytyi ja unohtui. Näin helppoa se oli ulkoisesti. Ei kukaan koulutoveri palaisi välitunnilla kiusaamaan Anua. Mutta hän tiesi vanhastaan, että ensi yöstä tulisi uneton. Luokkatovereiden ja muiden ihmishahmoisten kiusaajien sijasta hän saisi kimppuunsa sisäiset demonit.

– Seiskalta nähdään tallilla eiks niin, Olivia hihkaisi pihan pyöräkatoksella. Koulupäivä oli ohi, väki teki lähtöä kuka minnekin. Jotkut talviurheiluhullut olivat taittaneet koulumatkankin hiihtäen, he keplottelivat monoja siteisiin ja kolistelivat suksia katoksessa. Muutama uhmasi edelleen kelejä pyöräilemällä – se näytti vaaralliselta, vaikka ainakin Lampelan Heikki rinnakkaisluokalta oli väittänyt että liukkaissa paikoissa pyöräily oli turvallisempaa kuin kävely, tasavauhtinen suora liike piti pyöräilijän pystyssä vaikkei renkaissa olisi nastoja. Saattoi se pitääkin paikkansa. Heikin fillarointi näytti hallitulta, kun taas Anu ja hänen kävelevät kohtalotoverinsa olivat ehtineet liukastella ja kellahdella alkutalven mittaan monta kertaa. Onneksi mitään pahempaa ei ollut sattunut.
         – Voi olla että jää tänään väliin. Kun mulla on kurkku vähän kipeä. Ja väsyttää. Flunssa tulossa ehkä.
         – Ai jaa. No mut mä ainaski meen. Tuu säkin sitten jos et sairastu.
         – Joo. Heippa.
         Itsetarkkailu sairaalloisena taipumuksena, pakkomielteenä eli sairautena sinänsä; Anun oli helppo allekirjoittaa väite, ettei jatkuva omien mielteiden ja vaikuttimien hautominen ollut täysin terve harrastus. Ei hän tietenkään oikeasti ollut rekisteröinyt vilustumisen oireita, ei häntä kiinnostanut biohakkerointi, luulosairauksia tai ortoreksiaa hän ei potenut. Vihjauksen flunssasta hän oli esittänyt vain laiskuuttaan; tässä vaiheessa henkilökohtaisen kriisin selostaminen edes hyvälle ystävälle olisi ollut tavattoman työlästä, vastahan Anu oli valmistelemassa lähtöä ahdistuksensa juurille. Ei hän ollut vielä ehtinyt jäsennellä oikeastaan mitään. Edes parhaalle ystävälle, Olivia Kurkiaiselle, tästä ei voisi kertoa ennen kuin ajatusten sotkuinen riepukasa olisi saatu pestyä, silitettyä, viikattua ja järjestettyä siististi liinavaatekaappiin.
         Hän käveli kotiin yksin. Autiolla talvisella puistotiellä kitsch sulki hänet syleilyynsä kuin pöyheä valkoinen tekoturkis, koivujen ja vaahteroiden kuura kimalteli vasemmalla ja oikealla tökerönä äkkimakeana tomusokerikuorrutteena. Onneksi teiden hiekoitussora tärveli idylliä edes osittain, siitä tuli mieleen ruman ja hikisen maantierosvon parransänki.
         Vai Seriator? Jos hän yritti kuvitella Seriatorin kasvoja, ei mieleen noussut muuta kuin jotain sumuista ja suunnatonta, muinaisten kivijumalien kaltaista. Kasvot joita ei tunnista kasvoiksi koska ne ovat liian suuret ja liian lähellä. Mikä olikaan nimeltään se mustavalkoinen kotimainen lastenelokuva, jonka hän kävi vuosia sitten katsomassa äitinsä kanssa kaupungin baby biossa? Kun kiireettömät lähikuvat valtavista naamoista peittivät kankaan, ne eivät näyttäneet enää Anun silmissä ihmisiltä vaan lumisilta vuoristomaisemilta. Harmaan sävyt hehkuivat kuin rautamalmit, nikkeli, koboltti, hopea, vanhan merimiehen silmään olisi voinut perustaa kaivoksen, etäinen kumu kertoi lumivyöryn lähestyvän. Suunnattomien kivijumalien naamat tulivat kohti, olivat salvata hengityksen. Muut lapset esityksessä olivat vauvoja, valkokankaan tapahtumat kiinnostivat heitä korkeintaan pätkittäin, ja useimmat äidit olivat enemmän keskittyneet vauvojen hoitoon, osa jutteli hiljaa ja vaihteli vaippoja salin etuosassa. Anu ja hänen äitinsä istuivat perällä, kivijumalat jyrisivät valkokankaalla murskaten alleen koko katsomon ja Anu tunsi rintakehänsä repeävän. Hän oli silloin nelivuotias. Äiti istui hänen vieressään, katseli elokuvaa hiljaa, ei reagoinut mitenkään. Vauvat ja äidit salin etuosassa eivät näyttäneet huomaavan valkokankaalla nousevaa tsunamia. Kaikki muut kai ajattelivat sen olevan tavallinen lastenelokuva. Ehkä se oli tavallinen lastenelokuva. Pekka ja Pätkä pahassa pulassa.
         Anun saapuessa kotiin vanhemmat olivat vielä töissä ja isosisko Iina koulussa. Hiljainen asunto, vajaa pari tuntia aikaa häiriöttömälle yksinäiselle murjotukselle. Hän riisui ulkovaatteet, laittoi puhelimen äänettömälle, haki jääkaapista jogurtin ja asettui lusikoimaan sitä olohuoneen sohvalle. Kun kaverien luona kyläili, melkein kaikki avasivat ensimmäisenä television kotiin päästessään. Kummallista, miten tiukassa otteessa tämä vanha romuluinen laite piti ihmisiä vielä nykyäänkin, kun huomiosta kilpaili monin verroin notkeampi älyteknologia. Tavallaan televisio muistutti hevosta erikoisena menneisyyden jäänteenä: maatalouden koneellistuminen oli tehnyt hevosen hyödyttömäksi, mutta edelleen joka kesä yhä uudet ”heppahöperöiden” tyttöjen vuosikerrat lumoutuivat sen karismasta ja löysivät siitä parhaan ystävän. Lauhkean arkaaisen otuksen hiljainen läsnäolo tai äänimattomainen sorina huoneen nurkassa lohdutti, piti seuraa kun pariskunta kokkasi yhdessä, auttoi ratkomaan perheriitoja, tuki nuorta elämän käännekohdissa, kuunteli yksineläjän sanattomia yöllisiä huokauksia. Hevoshulluus tosin dementoi lähinnä esimurrosikäisiä tyttöjä, kun taas television hirmuvallan ikeessä kiemurtelivat kaikki kansankerrokset, mutta sama aavemainen historian inertia yhdisti niitä, kuolleeksi kuvitellun muinaisjäänteen ylisukupolvinen itsepintaisuus joka ei suostu irrottamaan otettaan happivajeisista aivoistamme…
         Nyt olisi hyvin aikaa päiväunillekin. Syötyään jogurtin Anu veti sohvan päädystä viltin ylleen ja asetteli tyynyn mukavasti. Uudet kysymykset ja uusi kärsimys valvottivat häntä öisin, mutta raskaan koulupäivän jälkeen kärsimyksen kalvon läpi oli helppo solahtaa, vajota kivijumalien tiedottomuuteen.

(Etusivun valokuva: André Cros: Canal du Midi. Le 11 Janvier 1985. Vue du Canal du Midi sous le gel et la neige. Wikimedia Commons)