Ollen keskusteluissa ilmenneitä huomioita Bargellon museossa; ennen, jälkeen ja äärellä Michelangelon Bacchus-patsaan 10.-11.10.2013, 15.-19.4.2016 ja 19.11.2017

Yöhön-astuva Bacchus eli aamusta-nouseva Bacchus.

Se nojaa vaikeasti, melkein voimattomasti taaksepäin, mutta yrittää vastata tähän vaipumiseen työntämällä päätään rajusti eteenpäin; oudosti nytkähtäen hänen katseensa saapuu selän kaaren takaa – kohti kohotettua maljaa.

Ensinäkemältä veistos vaikuttaisi katsovan alaspäin, sillä tämän pää on painunut, mutta villin Bacchuksesta tekee se, että hänen mitään-näkemättömät silmänsä katsovatkin ylöspäin. Tämä värjää kasvoista, yhdessä marmorin epäpuhtauden muodostamien juonteiden kanssa, alhaalta katsottuna jotenkin vaaralliset ja ilkeät.

Vielä äsken tällä kaikella ei ollut keskipistettä, mutta jossakin näissä alustavan näkemisen aihioissa sai alkunsa satyyrin, rungolla lepäävän taljan ja jumalan muodostama spiraali. Se ohjaa kävelemään ympäri, mutta huomaamatta muodostuu omasta liikkeestä ja etäisyyksien hengityksestä uusi laajeneva spiraali, Bacchuksesta sen kuviteltu keskipiste.

Sitten se, mitä ei ole, millä ei ole alkua, supistuu tilassa ja ajassa. Bacchuksen vaikutuspiirissä ei voi olla ajattelematta kaikkia niitä antiikin veistoksia, jotka Michelangelo näki saapuessaaan Roomaan juuri ennen Bacchuksen veistämistä. Se oli nuoren taiteilijan ensimmäinen kosketus vapaasti seisoviin teoskehoihin, joita Roomassa nousi 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa rauniohaudoista kuin ylösnousemuksena. Niiden tekniset ja lyyriset lakipisteet olivat vallinneen käsityksen mukaan jotain mitä ei pitäisi olla, eikä niitä näin muodoin olisi myöskään mahdollista toisintaa, saavuttaa, eikä varsinkaan ylittää. Bacchus on veistäjässä latautunut vastaus, täynnään näkemyksen ylijäämää. Samalla ihmisvartalo voiman, energian ja tragedian kuvana lujittui Michelangelossa tavalla, joka aloittaisi oman ohittamattoman työskentelynsä meissä.

Antiikin patsaista heijastuu muutakin Bacchuksen ympärille. Sen iho on hiottu samean kiiltäväksi, kuin sitä peittäisi kylmä hiki. Väreistään huuhtoutunut marmori sijaitsee ikään kuin mustavalkoisessa epämaailmassa, joka puolestaan levittäytyy veistosten täältä valtaamien jalansijojen avulla. Esimerkiksi Bargellossa marmorin ikuisuuteen ehtii tottua niin antautuneesti, että poistuessaan yllättyy kuinka maailmassa on sittenkin sekä värejä että liikettä. Että askel ei vain loputtomasti ala ja pääty, vaan tapahtuu, toistuu, katoaa, lihassa, tuossa.

Mutta olemme vielä epämaailmassa, jossa Bacchuksen asento liikuttaa katsojaa vieraudellaan. Siitä aavistaa jotakin hurjaa, sisäänpäinkääntynyttä, luopunutta ja vääntynyttä, mutta myös veistäjän taidon ja viimeistelyn tuomaa uljautta, josta tulee kivessä jumalan muoto. Asennon painopisteissä kaikuvat antiikin veistokset, mutta vaellettuaan muuttuneiden maailmankatsomusten läpi jokin niissä on vääristynyt. Ehkä tuo vääristyneisyys asettaa Bacchuksen niin vahvasti eläväksi ja hetkeen, pois ikuisuuden kuvasta ollakseen ikuisesti juuri tässä.

Teoksen tiheydestä, sen kyvystä toteutua omina vastakohtinaan, ei voi tulla mitään muuta kuin obsession keskipiste.

Päihtymyksen.

Elinvoiman.

Asennon, ilmeen ja ilmapiirinsä laahuksena alkaa myös jumalan ehtymätön keho paljastaa itseään. Vatsa on pullistunut; se on turvonnut viinin ahnaista litroista. Pakarat ja rinnat ovat täyteläiset ja lihaisat, naiselliset. Kädet ovat veltostuneet, mutta niissä näkee vielä jälkiä alkuperäisen voiman aamunkoitosta. Selkä on huomattavasti lihallisempi kuin mitä antiikin efebeille olisi suvaittu. Irroneen peniksen poissaolo tekee kiveksistä prominentimmat, ilmoitusluonteiset. Valtavan hedelmällinen mutta impotentti on jumalamme. Kunnes katsomme kohotettuun käteen, jossa viinimalja hölskyy.

Lähenemme paradoksia: veistos olennoi ikuisia käsitteitä, mutta sen katsominen tuottaa aktiivimuotoja. Michelangelon Bacchus ei anna jotain tiettyä ihanteellista näköpistettä vaan ohjaa jatkuvasti uusiutuvaan liikkeeseen itsensä ympäri. Siksi se ei voi kiinnittää mitään viestiä, se on vain ja ainoastaan tuota liikettä.

Mutta mikä sitten yrittää pysäyttää ja kanavoida veistosta kieleksi, jonka vimmaisimpana  haluna jatkuu halu muuttua rajoiltaan liukenevaksi huuruksi? Ehkä viinin ikuisesta mysteeriosta tulee (Hänen tahdostaan) humalan preesens, jonka olemukseen havahtuu vasta kun se olisi ohitse…

Ihmeellisiä muistijälkiä, unikuvia, vääristymiä, preesens.

Veistos, joka kaataa kurkkuusi viinin enteitä.

Ja siinä on hänen ääriviivansa äärimmäisin reuna: kohotettu malja täynnä viiniä, katse viinin kadotuksessa, vatsa raskaana ja täyteläisenä viinin (hänen itsensä) litroista. Toisessa kädessä roikkuvat rypäletertut, jotka ovat maljasta hänen kauttaan vuotaneet. Metamorfoosi liikkuu kuin vuodenkierto kohotetusta ylistyksestä hedelmän konkretiaan ja lopulta jalkoihin, jotka ovat lähellä kaatumista, harha-askelta.

Tai toisinpäin: rypäleistä Bacchus muovaa oman kehonsa (viinistä kuolevan, sammuvan ruumiinsa) lävitse kohotetun maljan, tervehdyksen ja kutsun, meille annetun.

Ei edelleenkän yhtä tiettyä näköpistettä. Edelleen liukuu ihanne omaksi ääripääkseen ja takaisin. Suistuu.

Ohenee.

Ylenee.

Liukuu.

Liikkuu.

Ilkkuu.

Ehkä liioiteltu hyve muuttuu paheeksi, liudentuva pahe muuttuu hyveeksi juuri nyt.

Esimerkiksi tässä satyyri luo uteliaan ja rohkaisevan katseen, vaikuttaa ajatuksiin, antaa sopivan määrän nousuhumalaa, rohkaisee. Mutta jos omaa näköpistettään vaihtaen pääsee yllättämään tuon katseen, huomaa kuinka satyyri manipuloi.

 

 

Voidaan pitää oireellisena, – ehkä oireena kauneudesta? – että jokainen Bacchuksen olennoima merkitys muuttuu. Näin se saavuttaa paitsi kuvaamansa jumaluuden epäsymmetriset aspektit, se myös ennakoi vastakohtien eroja kyseenalaistavia eli hajottavia oppisuuntauksia, joissa rakenteita tarvitaan a) näyttämään eli b) niiden hajoamista tarvitaan jotta a) näkymän staattisuus eli b) virheellisyys ei vallitsisi.

Eli on tässä vanhahtava eli dionyysinen konjunktio, merkiten samanaikaisesti ja & tai.

Bacchus kohottaa maljassa minuutensa, josta on silmissään ja kehossaan jo luopunut. Ehkä eli siksi tasapaino on menetetty. Tuho häilyy hänen yllään kuten hän itse huojuu jalustallaan, tietoisuus paenneena vatsaan, suonten huminaan, rituaalihulluuteen. Pimentynyt jumala, jonka katoamista me katselemme.

Lopulta on kiehtovaa havainnoida erityisesti sitä, miten Bacchus on kasvanut antiikin veistoksista omaan uhkaavaan ja uhattuun asentoonsa. Jossain eteenpäin otetun askeleen, paikoillaan huojumisen ja taaksepäin horjahtavan askeleen välissä ilmestyi uusi jäsennys antiikin veistosten asentotietoiseen traditioon.

Bacchuksen keho on totuudenmukaisempi, vähemmän muotokurillinen, mutta häilyvässä liha-ajattelussaan silti ideaalien muovaama vaikka runsas ja liikaa. Kuin antiikin veistosten sopusuhtainen atleetti olisi turmeltu viinillä, keskustelulla ja ajattelulla. Hänen silmissään on vielä varjo menneestä, joka korvautuu ktoonisella harsolla, liukenemisella vetäytymisensä syvyyksiin.

Hänen silmissään jumala ajattelee ja menettää otteen tuosta ajattelusta.

Aamusta-nouseva Bacchus eli yöhön-astuva Bacchus.

Kuvat: Erkka Filander & Kristian Blomberg