[T]he story of men and women, for me, was ultimately a story of war, to the extent that I wondered sometimes whether I had an actual horror of peace, whether I sought to stir things up out of a fear of boredom that was also, you might say, a fear of death itself. I said to you, when we first met, that I regard love – the love between man and woman – as the great regenerator of happiness, but it is also the regenerator of interest. It is what you perhaps would call the storyline…

— Rachel Cusk: Outline (2014)

I

On epäkohteliasta esittää lukijalle heti vaatimuksia, mutta pyydän osallistumaan yhteiseen ajatuskokeeseen. Mieti ensin muutama esimerkki kaunokirjallisesta teoksesta, jossa juonen tai tematiikan kannalta keskeinen elementti liittyy aikuisen naishahmon ja mieshahmon väliseen jännitteeseen.

Tiedän, että ensimmäinen tehtävä on helppo. Pelkästään avioliittojuonen ympärille rakennettu, miehen ja naisen toisiaan ravitseva vastakohtaisuuksien komedia tarjoaa vaikuttavan esimerkkipinon. Naisen ja miehen erilaisuus jouduttaa monta muun lajin kaunokirjallista klassikkoa kohti traagista loppuhuipentumaa: Anna Karenina, Mylly joen rannalla, Rouva Bovary, Rouva Chatterleyn rakastaja. Yksipuolinen rakastuminen, yleensä miehen taholta, oli runouden käyttövoimaa jo kauan ennen Petrarcan ja Danten sonetteja. Rakkaudesta luopuminen ylevien periaatteiden vuoksi yhdistää Madame de LaFayetten mahdottoman hyveellistä Cleves’n prinsessaa Charles Dickensin mahdottoman hyveelliseen herra Jarndyceen. Nämä aiheet eivät ole kadonneet nykykirjallisuudessa.

Seuraava kysymykseni johdattelee jo kirjoitukseni aiheeseen. Yritä nyt nimetä esimerkkiteos, jossa tuo suhde ei liity parisuhteeseen tai sellaisen toivomiseen. Siis teos, jossa suhde ei ole romanttinen, eroottinen tai molempia – jossa sukupuolieroon pohjautuva haluava kiinnostus (yksipuolinen tai molemminpuolinen) ei ole juonen tai teeman kannalta ratkaisevan tärkeää.

Jos päätän uskoa maailmankirjallisuuden ylivoimaista todistusaineistoa, miehiä rakastavien naisten ja naisia rakastavien miesten välistä asetelmaa voi kuvata vain vastakkaisuuksista lähtien: shakkipelinä, sotana, pakona, valloittamisena ja valloitetuksi tulemisena, joskus ehkä kahden osapuolen välisenä sopimuksena.

On tekstejä, jotka hyödyntävät miehen ja naisen vastakkaisuutta perinteisesti romanttisen tarinan tarpeisiin, kyseenalaistamatta asetelmien oikeutusta tai luonnonmukaisuutta. Toisaalta on tekstejä, jotka tarttuvat samaan asetelmaan kriittisesti, tuodakseen näkyville esimerkiksi avioliittoinstituution tai parisuhderoolien kaksinaismoralismin ja sen, että toiselle sukupuolelle naimakaupoista on vakavampia seurauksia kuin toiselle. Tämä on feministisen taiteilijaromaanin yleisin teema läpi 1900-luvun, Kate Chopinin Heräämisestä alkaen. Tietysti on myös tekstejä, joissa irtiotto tapahtuu hylkäämällä heteroseksuaalinen malli samansukupuolisen rakkauden osoittautuessa toimivammaksi tai yksinkertaisesti oikeaksi vaihtoehdoksi.

Mutta se mikä näitä muuten erilaisia tekstejä yhdistää, on tapa esittää naisen ja miehen vastakkaisuus kohtalonomaisena, ikään kuin toistuvana asetelmana, jonka edessä yksilö on voimaton. Miehen ja naisen välinen henkinen ja tunteellinen läheisyys – yhdessä kasvaminen parisuhteen tai romanssin ulkopuolella – on aihe, josta maailmankirjallisuus vaikenee. Lapsille tämä hetki sallitaan, usein eräänlaisena paratiisin tilana, jonka merkitys on juuri siinä, että se ei voi kestää. Lapsia, joiden oletettu viattomuus on omanlaisensa ulkopuolelta asetettu pakkomielle ja pakkopaita, ei nähdä vielä samalla tapaa sukupuolensa vankeina.

II

Haluan kiusata vielä toisella, tarkemmin teemasta lähtevällä kysymyksellä. Pyydän miettimään teoksia, joissa kuvataan erityisesti ystävyyttä. Ystävysten erilaiset, kenties jopa vastakkaiset persoonat ja motiivit vaikuttavat toistensa elämään tavalla, joka ylittää muut kirjassa esitetyt ihmissuhteet. Ystävyyden korostuminen ei merkitse näiden toisten tarina-ainesten poissaoloa. Henkilöt voivat perustaa perheitä, olla tapaamatta toisiaan vuosien tai jopa vuosikymmenten ajan, mutta juuri tuo ihmissuhde on se temaattinen ydin, joka määrittelee kokonaisuuden. Voisi sanoa: näissä teksteissä ystävyys motivoi juonen.

Miesten välinen ystävyys on aina kelvannut kertomakirjallisuuden keskeiseksi aiheeksi, oli tyylilaji sitten humoristinen ja seikkailullinen (pikareskiromaanit, Alexandre Dumas’n muskettisoturit, oman aikamme buddy novel) tai modernistisen korkeakirjallinen (Thomas Mannin Tohtori Faustus, Günther Grassin Kissa ja hiiri). Naisten välinen ystävyys ei ole kirjallisuushistoriassa samanlainen itsestäänselvyys, mutta viimeistään 1900-luvun lopulta alkaen se on ollut erityisesti naiskirjailijoille erityisen keskeinen aihe. Esimerkiksi Elena Ferranten Napoli-sarja, Toni Morrisonin Sula, Margaret Atwoodin Kissansilmä tai Zadie Smithin Swing Time ovat kuvauksia kahden naishahmon välisestä ystävyydestä, jota romaanit käsittelevät kaikella lajille ominaisella psykologisella hartaudella. Ystävyydellä en tietysti tarkoita ideaaliystävyyttä, täydellistä toveruutta, koska näiden kirjojen hahmot tekevät toisillee kamalia asioita.

Mutta keksitkö teoksen, jossa tällainen suhde on naisen ja miehen välinen? Jos keksit, ehdotan että tuo ystävyys on luonnollistettavissa tai selitettävissä yhdellä seuraavista:

1. seksuaalinen suuntautuminen ei kohtaa (yleisimmässä tapauksessa mies on homoseksuuali)
2. henkilöt ovat lapsia ja kyseessä on myös lapsille tai nuorille kohdistettu kirja
3. läheinen sukulaisuussuhde (insestikielto)
4. todella merkittävä ikäero (yleensä mies nuoren tytön tai naisen suojelijana)
5. toinen henkilöistä on kuollut tai jollain muulla tapaa fyysisesti ei-läsnäoleva tai samassa inhimillisessä todellisuudessa elävä

Kun esitin näitä kysymyksiä viime kevään ja kesän aikana, monet toivat esille miten paljon helpompaa oli keksiä esimerkkejä teksteistä, joissa kuvataan ihmisen ja eläimen välistä ystävyyttä. Miettikää siis hevosia, koiria, delfiinejä, valaita, jäniksiä, simpansseja ja ei-inhimillisiä olentoja toisilta planeetoilta. Saatamme kuvitella helpommin, että mies tai nainen löytää pyyteetöntä ystävyyttä vastaavan sielunkumppanin olennosta, jonka kanssa hän ei jaa samaa symbolista merkkijärjestelmää tai merkittävää osaa kognitiivisista kyvyistä.

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, ehdotan että heteroseksuaalisten miesten ja naisten välinen ns. platoninen ystävyys saattaa olla maailmankirjallisuuden vähiten käsiteltyjä aiheita. Yllättävää on ehkä se, miten piilossa näkyvillä tämä asetelma on. Koska mitäpä kerrottavaa tuollaisessa olisi?

Tätä kirjoitusta ei ole tarkoitettu ideologiakritiikiksi, joka heiluttaisi toruvaa sormea mainittujen kirjojen ja kirjailijoiden suuntaan. Olisi kai joutavaa kimpaantua sanataideteoksille siitä, että niiden maailma ei ole juuri sellainen kuin lukija haluaisi sen olevan. ”Tämä kirja oli muuten hyvä, mutta siinä ei ollut yksisarvisia, trans-tematiikkaa ja päähenkilökin oli valkoinen keski-ikäinen mies.” Ei, ei, ei! Minua vain kiinnostaa selvittää, miksi niin harvoin edes sukupuolirooleihin kriittisesti suhtautuvassa fiktiossa voidaan nähdä erilainen suhde naisen ja miehen välillä edes etäisenä mahdollisuutena. Jonain josta voisi kirjoittaa vaikkapa romaanin.

Kysymykseni ovat ehkä naiiveja. Lähden liikkeelle hämmennyksestä: eikö tosiaan? Yritän jatkaa tästä muutaman tarkemman esimerkin kautta, voidakseni paremmin ymmärtää miksi aihe tuntuisi olevan niin mahdoton. Yksi peruslähtökohdistani on, että kulttuuristen kertomusten painotuksia ei voida selittää vain ”asioiden tilalla”, tuolla jossain, todellisuudessa. Lisäksi vaikutus kulkee molempiin suuntiin. Sarjojen, elokuvien ja kirjojen juonikonventiot, näkökulmavalinnat ja kerronnalliset rakenteet vaikuttavat siihen, millaisin ehdoin voimme ymmärtää omat elämäntilanteemme. Tapamme kerronnallistaa suhdettamme inhimilliseen ja ei-inhimilliseen ympäristöön on tässä mielessä kulttuuristen tekstien kyllästämää. Näin ollen kaunokirjalliset teokset eivät vain heijasta kulttuurista todellisuutta, vaan osallistuvat todellisuuden tekemiseen. Jos kirjallisuus ei kykene tarjoamaan vaihtoehtoisia tapoja ajatella sukupuolten välisiä suhteita, sitä voi mielestäni pitää kuvittelun ongelmana.

Naisen ja miehen ei-romanttisen ystävyyden näkymättömyys kirjallisuudessa on tuskin selitettävissä vain sillä, että sellaiset kokemukset ovat harvinaisia tosielämässä. Minun tietääkseni ne ovat melko yleisiä. Ehdotan, että ongelma on laajempi: meillä on vähänlaisesti välineitä rakentaa siitä kertomuksia. Keskityn tässä aika pitkälti kirjallisuuteen, tarkemmin kertovaan proosaan. Aiheeni ohjaa minua ottamaan esimerkkini enemmän tai vähemmän perinteisestä, henkilövetoisesta proosasta, jossa ihmissuhteita käsitellään nimenomaan kertomusten muodossa.

III

Vastakohtien vetovoima voi nykykirjallisuudessa tulla esitellyksi ironiseen tai humoristiseen sävyyn, ilman että se varsinaisesti menettäisi edustavuuttaan. Erkka Mykkäsen lyhytromaanin Something not good päähenkilö, parikymppinen Veikko rakentaa parisuhteensa alkuvaiheessa tulevaisuuden pilvilinnansa juuri tällä perusteella:

Kaisasta tulisi taitava lääkäri, ja Veikosta joku taiteilijatyyppi, tyyliin kirjailija, ja he voisivat olla yhdessä haastavasti erilaisina eli vastakkaisesti täydentävinä ja noin.” (11.)

Kerronnan puhekielisyyttä jäljittelevä naiivius tai kömpelyys hymyilyttää, mutta miksi ja miten? Kuvausta lukiessa voin samanaikaisesti naureskella nuoren ihmisen tarpeelle hakea tukea kliseisestä parisuhdediskurssista (”haastavasti erilaisina ja vastakkaisesti täydentävinä ja noin”) ja kokea sen kaikessa kliseisyydessään sittenkin oudon tutuksi ja päteväksi. Ironia ei toimi tässä koulumaisena malliesimerkkinä ironiasta retorisena keinona, jossa sanotaan toista ja tarkoitetaan toista. Veikon ajatus vastakohtien vetovoimasta on sekä hieman huvittava että ymmärrettävä, sekä tunnistettava että etäännytetty ja noin.

Ilmiö ei ole tietysti ole luonteeltaan erityisen kirjallinen. Kuulun itse sukupolveen, jonka lukiovuosien ja ensimmäisten yliopistovuosien tv-kasvatukseen kuului olennaisesti Frendien katsominen. Viikkorytmiin kuului usein viikonlopun alkuiltapäivä opiskelijayksiössä, johon kokoonnuttiin katsomaan yhdessä hieman vanhempien amerikkalaisten elämästä kertovaa ihmissuhde-sitcomia. Sarja oli tuskin käynnistynyt, kun ystävysten väliset romanttiset jännitteet alkoivat motivoida käsikirjoituksen kulkua, ja näihin liittyvien ”yllätysten” osittain ennakoiva kommentointi oli olennainen osa sosiaalista katsomistapahtumaa. Sarjassa, jonka nimikin korostaa ystävyyttä, ystävyys ei edes alussa riittänyt tilannekomedian tai draaman pohjaksi.

Osa tällaisten kertomusten nautinnosta on tietysti siinä, että kyky ymmärtää ja onnistuneesti ennustaa Rossin, Rachelin, Monican ja Chandlerin suhteet tulee samalla vahvistetuksi kykynä tulkita ”elämää”. Kuten Lisa Zunshine on kirjoittanut kognitiivista kertomustiedettä edustavassa tutkimuskirjassaan, saamme mielihyvää siitä, että omat mielenlukemisen kykymme tulevat vahvistetuiksi. Samalla fiktio tietysti toimii sosiaalisen normaaliuden määrittämisen alueena.

Tuoreemman, lähes globaalin tason esimerkin siitä, miten kertomuksen rakenne liittyy juuri heteroseksuaalisen jännitteen lähes pakolliseen esille manaamiseen, tarjoaa Harry Potter. Jatkuvajuonisessa kirjasarjassa ratkaisua keskuskolmikon väliselle suhdedraamalle pantattiin viimeiseen osaan, jotta se sijoittui samaan huipentumaan muiden tarinalinjojen kanssa. Päätöksen oli tarjottava viimeinen sana, vastaus fanien toiveikkaalle kysymykselle siitä alkaisivatko Harry ja Hermione sittenkin… Tietenkin tuon kysymyksen sitkeä esiintyminen, tapa vietellä sitä esiin luomalla vihjeitä potentiaalisesta mustasukkaisuudesta ja epäilyksestä, kertoo vielä enemmän.

IV

Queer-kirjallisuudentutkimuksessa on esitetty joitain kiinnostavia lähtökohtia kertomusmuodon ja heteroseksuaalisuuden välisestä naimakaupasta. Judith Roofin nerokkaassa tutkimuskirjassa Come As You Are (1996) päädytään psykoanalyysistä ja dekonstruktiosta ponnistavien vastakarvaanluentojen kautta väittämään, että ymmärryksemme käsitteestä ”kertomus” voi olla vain heteronormatiivinen. Ongelma ei ole siinä kenestä kerrotaan (heteroista vai ei-heteroista), vaan rakenteissa, kausaalisuudessa ja järjestyksessä.

Elizabeth Hanna Hanson kirjoittaa vuonna 2013 julkaistussa artikkelissa aseksuaalisen kertomuksen mahdollisuudesta. Hän ei tarkoita sillä sanan arkisemmassa mielessä sukupuolivähemmistöä tai identiteettiä (kuten aseksuaaleja ihmisiä), vaan laajemmin mahdollisuutta kirjan esittämässä tarinamaailmassa: että miehen ja naisen välinen suhde voisi olla aseksuaalinen. Tällöin sukupuolitettu halu ei määrittele kertomuksen suuntaa. Mutta näin kirjoitettu teos ei välttämättä ”toimi” kertomuksena ensinkään, koska se ei etene, siinä ei ole tunnistettavaa dynamiikkaa. (Hansonin esimerkkitapaus on eräs Henry Jamesin tuotannon vähiten luetuista ja useimmiten tylsäksi kuvattu romaani.)

Vielä paljon syvemmällä kuin heteronormatiivisuus kulttuurissamme vallitsee kyseenalaistamaton erotonormatiivisuus. Toisin sanoen seksuaalisuus on kerta kaikkiaan pakollista, sen poissaolo jotain mahdotonta. Halun puute on kaikkein patologisin puute, Hanson tiivistää (2014, 345). Sille on pakko löytää jonkinlainen selitys.

V

Olen kirjoittanut hahmojen välisistä suhteista ikään kuin ne olisivat vain tekstien ominaisuuksia. Lienee silti paikallaan muistuttaa siitä, että aseksuaalisuuden mahdollisuus tulee tunnistetuksi varsin hankalasti. Erotonormatiivisuus on lukijan päässä.

Fiktiossa voidaan kyllä esittää tilanteita, joissa nainen ja mies vain puhuvat pitkään yhdessä tai ratkaisevat jotain ongelmatilannetta. Mutta jos naisen ja miehen laittaa kahden kesken samaan tilaan koodaamatta kumpaankaan ilmeistä anti-heteroutta, yleisö tapaa löytää siitä jännitteen. Tässä vaikuttavat oletukset siitä, mikä kelpaa tapahtumaksi tai toiminnaksi kertovassa tekstissä (tai missä hyvänsä kertomuksessa): tavataan olettaa, että kaikella pohjustetaan, ennakoidaan, rakennetaan jotain. Kertomusmuotoisen proosan lukijoina meidät on koulittu esittämään kysymys miksi? Miksi tästä kirjoitettaisiin, jos sillä ei rakenneta pohjaa myöhemmin paljastuville jännitteille?

Kärjistääkseni: on vaikea strategisesti luonnollistaa miehen ja naisen ystävyyttä ”vain” ystävyydeksi, jos lukija tulkitsee varsinaisen kertomuksen olevan juuri siinä mitä ei kerrota.

Halun poissaolo nais- ja mieshahmon välillä on jotain, jolle täytyy löytyä selitys. Sellaisenaan sitä ei voi ottaa vakavasti. Edelleen: jos merkkejä viehätyksestä tai vetovoimasta ei löydy, on vaikeampi löytää kausaalisuuteen perustuvaa käsitystä, että tässä ja nyt tapahtuu jotain, jota voi kutsua kertomuksen osaksi.

Irtaantuminen kausaalisen selityksen etsimisestä lienee mahdollista sellaisessa runoudessa tai runoutta lähestyvässä kokeellisessa proosassa, jossa puhetilanne, puhujan identiteetti ja kuvien merkitys on yleensä vähemmän paikannettu ja tarinallinen. Tai ehkä: vähemmän tarinallisesti paikannettu. Mietin esimerkkinä vaikka Maria Matinmikon tai Taneli Viljasen teoksia. Jopa Djuna Barnesin Yömetsässä, jolla on erityinen asema kertomuksen säännöt kieltävänä modernismin queer-tekstinä ja yhdenlaisena loputtomasti ironisena antiromaanina, henkilöpsykologiaan ja hahmojen motivaatioon liittyvät aukot voidaan lukemisen aikana jollain tapaa täyttää, toisin sanoen selittää.

Mitä perinteisempiin kertomuksiin tulee, jos kirjailija päättää asettaa hahmot tai toisen heistä kieltämään jännitteen, sittenpä tuo jännitteisyys vasta onkin oletettua! Mikä tahansa viittaus jännitteen mahdollisuuteen, myös (ja erityisesti) jännitteen eksplisiittinen kieltäminen, nostaa sen teemaksi. Kuuluisa esimerkki tästä on kertomustieteilijöiden usein käsittelemä Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta, jossa äärimmäisen varautuneen ja tunteidensa ilmaisusta pidättyvän hovimestarin kyvyttömyys ymmärtää ja käsitellä romanttista ihastustaan on vuoroin traagista ja tragikoomista. Henkilö-kertojan rajoituksia hyödyntävä romaani on implisiittisen monitasoisuuden taidonnäyte, mutta kulttuurinen taustaoletuksemme on ratkaisevan tärkeä hovimestarin itsepetoksen huomaamisessa ja tarjoaa kirjailijalle melko varman keinon viestiä hänen epäluotettavuudestaan kertojana. Onko helpompaa esimerkkiä epäluotettavuudesta kuin kertoja, joka toistuvasti vakuuttelee romanttisen kiinnostuksen poissaoloa? Suunnilleen samalla varmuudella kuin kertoja, joka aloittaa vakuuttamalla omaa selväjärkisyyttään (”uskokaa minua, en ole hullu!”), kertoja joka ensi töikseen korostaa omien motiiviensa liittyvän johonkin muuhun kuin rakkauteen/seksuaalisuuteen, on heti epäilyksenalainen.

VI

Haluaisin pohtia ystävyyteen liittyvän intiimiyden mahdollisuutta – tai ehkä tässä tapauksessa mahdottomuutta.

Äärimmäinen samastuminen ja identiteettien liukeneminen näyttää minulle tyttöjen välisen ystävyyden perusasetelmalta, jopa lapsihahmojen kuvauksissa. Romanttisen ystävyyden rikas perinne antaa nykylukijoille tulkinnan tilaa, josta varsinkin queer-tutkijat ovat nauttineet uudelleen lukiessaan klassikoita. Suurempi vaikutus tosin saattaa olla toiseen suuntaan: salliva suhde läheisyyteen on tehnyt lesboudesta näkymätöntä, epäkonkreettista, varsinkin jos suhteessa toinen ei ota maskuliinista roolia. Hetero-oletuksista poikkeamista kahden naisellisen naisen kesken on helpompi olla näkemättä.

Joka tapauksessa intiimiys on piirre, joka korostuu silloinkin, kun kahden naishahmon välillä on ”vain” ystävyyttä. Näin ainakin mieheksi kasvatetun näkökulmasta. Olen aina kadehtinut tätä liikkumavaraa, joka tietysti näyttäytyy enemmän positiivisessa valossa tiettyjen läheisyyksien muotojen kiellossa kasvaneelle: tarkoitan niitä koulupihasääntöjä, jotka sisäistetään vuosia ennen ensimmäistä aavistusta akateemisista vapauksista ja ulkopuolisuuden cooliudesta.

Kiinnostavimmissa teoksissa intiimiys naishahmojen välillä ei toki esiinny ihanteellisena empatiana. Se voi olla enemmän jonkinlainen korvaamaton lieka, tunne katkaisemattomasta yhteydestä, joka säilyy silloinkin kun henkilöt eivät sitä halua. Intiimi ystävyys pakottaa yhden tekemään toiselle tilaa itsessään ja luo yhteisen tunteiden historian, johon muilla ei ole pääsyä. Joskus tuo läheisyys on pelottavaa, koska se ei ole alistettavissa tahdolle. Kuten romanttisessa rakkaudessa, myös romanttisessa ystävyydessä voi vihata sitä jota rakastaa.

Miesten välinen ystävyyttä kuvataan harvoin näin äärimmäisenä. Sukupuolten välillä ystävyyttä ei yksinkertaisesti kuvata näin (paitsi sisarusten kohdalla). Kertoohan vanha kunnon arkijärkikin meille, että miehet eivät koe ja tunne asioita tähän tapaan. Miehet tarvitsevat etäisyyttä, selkeitä rajoja, he arvostavat käytännöllisyyttä ja hermostuvat nopeasti hallinnan menettämisestä. Kuten suurin osa arkijärjen suurista viisauksista, nämä ovat samalla maailman tuhoisimpia yleistyksiä. Haluaisin uskoa että tuollaisen suhteen esittäminen olisi mahdollista myös kirjallisuudessa, tai erityisesti kirjallisuudessa.

Käytän tässä esimerkkinä Ferrantea, jonka tetralogiassa Elenan ja Lilan, ”loistavan ystävän”, välinen suhde säilyy romaanin jännittävimpänä aiheena, vaikka molemmilla hahmoilla on myös erillisiä tarinalinjoja. Ensimmäisessä osassa kertoja analysoi tyttöikäisen minänsä suhdetta Lilaan esimerkiksi näin:

Mutta vaistosin hänen vanhan olemuksena taustalla tuskan, joka häiritsi minua. Hän kärsi, enkä kestänyt katsella hänen kärsimystään. Halusin hänen olevan erilainen kuin minä, kaukana minun tuntemistani ahdistuksista. Ja levottomuus, jota hänen haurautensa minussa herätti, muuttui salaisia teitään ylemmyydentunnoksi.” (80.)

Tässä on lyhyessä tilassa tiivistetty hyvin reflektoivaan sävyyn hengästyttävän paljon psykologisia tapahtumia: vähitellen ja vaistomaisesti kehittyvä tunne toisen persoonan muuttumisesta, samastumisen ja erottautumisen tarpeiden päällekkäisyys, liikkuminen suojelunhalun ja vallasta nauttimisen välillä… Ja nyt on kyse kahdesta lapsesta! Romaania alusta asti lukenut tietysti yhdistää tämän kuvauksen laajempaan kuvioon, joka on paljon kompleksisempi: miten tämä muuttunut tilanne liittyy ystävyyden edellisiin vaiheisiin ja miten kertoja tämän tulkitsi silloin, miten nyt jälkikäteen siitä kertoessaan.

Tätä minä etsin, esimerkiksi. Onko kirjoitettu proosaa, jossa vastaavanlainen draama kehittyisi naisen ja miehen ystävyydestä eikä siitä mahdollisuudesta, toiveesta tai pelosta, että ystävyys olisi muuttumassa joksikin muuksi?

Sekä naisoletettujen että miesoletettujen – nämä usein naureskellut käsitteet ovat mielestäni hyvinkin tarkkoja verrattuna huolettomasti heiteltyihin miehen ja naisen kategorioihin – fiktiossa heteroksi tulkittavan miehen kiinnostus naiseen tapaa olla seksuaalista ja/tai romanttista. Niinpä edellä mainitussa Erkka Mykkäsen esikoisromaanissa, jota on markkinoitu ja myös kritiikissä vastaanotettu eräänlaisena aikamme kolmekymppisten miesten sukupolvikertomuksena, päähenkilön kohtaamiset naisten kanssa ovat aina ihastumista tai haaveilua, joka perustuu naisten olemukselliseen erilaisuuteen.

Varuulta toistan itseäni: en ole valittamassa yksittäisille kirjailijoille tai pyrkimässä tuomaan esille jonkinlaista vihaista vähemmistönäkökulmaa. Pikemmin koen näiden asetelmien itsestäänselvyyden sellaisena painona, että niiden huomaaminen mahdollistuu vasta hieman keinotekoisen kysymisen kautta.

VII

Sain ystävältä suosituksen tutustua Satu Waltarin romaaniin Kahvila Mabillon (1952), joka nykyään julkaistuna tulisi helposti markkinoiduksi autofiktiona. (Sivumennen: on kiinnostavaa, kuinka kaukana minulle ehdotetut poikkeamat olivat nykykirjallisuudesta.) Se on kaksikymppisen ihmisen kirjoittama muistelma boheemeista Pariisin päivistä, joiden elävän tunteen välittämistä ei voi jättää koinsyömien ja hapertuvien muistikuvien varaan.

Mabillon käy hyvin todistamaan sitä oletusta, että pariutumisjännitteen ohittavassa kirjassa voi tapahtua paljon ilman että tapahtuu ”oikein mitään”. Juuri episodimaisuus, vaikutelmiin keskittyminen ja taito jättää asioita silleen ovat siinä niin ihastuttavia – tässä kirjan rytmi ikään kuin vastaa sen kuvaaman kahvilamaailman tiettyä nuorekasta mutkattomuutta.

Mabillon ei myöskään ole individualistinen: siinä kuljetaan yhdessä ryhmänä ja kohdataan maailma jaettuna näytelmänä. Kahvilan ”rakkaudella ja vedellä” elävät elämänopiskelijat muodostavat yhteisön, jota kuvataan aina lämpimin sävyin.”Tarkastelin hartaana ympärilläni näkyviä tuttuja hahmoja, joita kaikkia olin vähitellen oppinut rakastamaan. Maalauksellisia kasvoja, mielikuvituksellisia asuja, likaisia käsiä ja pitkiä tukkia. Ajatuksia, jotka jokaisella oli lupa pitää ominaan, mutta jotka kaikki oikeastaan olivat yhteisiä, ja vapaus.” (24.) Samastuminen ei siis koske yhtä tiettyä ihmistä vaan liittyy ”meihin”. Muutamissa jaksoissa kerronta muuttuukin me-muotoiseksi tuntumatta silti tekniseltä erikoisratkaisulta.

Jos lukija haluaa etsiä selitystä kertojan ja miesten väliselle, ihastuttavan mutkattomalle suhteelle, viittaan varovaisesti alussa annetuista mahdollisuuksista ensimmäiseen. Ryhmän karismaattinen johtohahmo Claude ilmoittaa reteästi olevansa paitsi eksistentialisti, myös ”homoseksualisti”. Hän myös suutelee näyttävästi Louis’ta, kertojan kenties läheisintä ystävähahmoa. Nuoriso tykkää hämmentää hattupäisiä porvareita ja poliiseja korostetun epämiehekkäillä eleillä: ”Bernard oli saanut itsensä hivutetuksi pienen ikkuna-aukon luokse ja hypähti ovien avautuessa ensimmäiseksi erään suuren poliisin käsivarsille vienosti kirkaisten” (20).

Aiheeni ohjaamani kiinnitin tietysti erityistä huomiota siihen, että Satu Waltarin muistelma-minä tuntuu viettävän aikaa erityisesti miesten seurassa. Muut kirjan naishahmoista ovat lyhyemmin luonnosteltuja, ja yleensä jonkun tyttöjä tai naisia. Aihetta ei millään tavalla kommentoida kirjan sivuilla, mutta mieskeskeisyys voi paljastaa jotain olennaista nuorten eksistentialistien maailmasta, johon kertoja pyrkii solahtamaan. Sen taiteilijat ja pitkien etevien puheiden pitäjät tapaavat olla miehiä, ja ennen muistelmiensa kirjoittamista kertoja tyytyy olemaan heidän apurinsa. Mikään ei tunnu tuottavan samanlaista iloa kertojalle kuin sopeutuminen. Hänet on hyväksytty joukkoon, hän saa olla jotain muuta kuin turisti. Hän ei ole enää ”ulkomaalainen tyttö” tai ”uusi tyttö”. Mutta samalla Waltarin romaanissa Pariisi on alusta asti paikka, josta kertoja tietää tulevansa lähtemään takaisin kohti Pohjoista ja velvollisuuksia.

Pakko on silti ihailla kirjaa, jossa mies voi sanoa naiselle näin, ilmeisesti tarkoittaen vain juuri sitä mitä sanoo: ”Emme koskaan unohda toisiamme emmekä tätä päivää”. Ilman että jotain ihmeellistä olisi edes tapahtunut.

VIII

Yksi kiinnostava esimerkki romaanista, joka metatasolla kommentoi ja samalla omassa juonessaan vahvistaa romanttisten sukupuoliasetelmien sääntöjä, on Jeffrey Eugenidesin Marriage Plot (2011, suom. Naimapuuhia). Kirjassa kuvataan näkökulmaa vaihdellen kolmen nuoren opiskelijan ihmissuhdesotkuja 1980-luvun yhdysvaltalaisessa yliopistomaailmassa.

Romaanin alussa näkökulma on valmistumisjuhlia odottavan Madeleinen, jonka kautta tutustumme myös romaanin akateemiseen ympäristöön. Hän on kirjallisuudenopiskelija, joka erikoistuu viktoriaaniseen romaaniin ja alkaa kirjoittaa opinnäytetyötä avioliittojuonesta. Madeleine pohtii miten hänen rakastamansa ”tunkkaiset vanhat kirjat mahtoivat oikein vaikuttaa” (38) hänen omiin pariutumisiinsa ja niistä tekemiin tulkintoihinsa. Ajankuvaan sopivasti hän tutustuu vähitellen myös valtameren yli rantautuneeseen dekonstruktioon ja Roland Barthesin kirjaan Rakastuneen kielellä, jonka sivuilta Madeleine löytää välittömästi tunnistettavan kieliopin.

Eugenidesin romaanin valtaosin myönteisessä vastaanotossa oli myös kiinnostavia soraääniä. Suurin osa niistä liittyi ideologiseen tasoon, vaikka myös kirjailijan turvallisen perinteistä proosakerrontaa kritisoitiin. Tartun tässä esimerkkinä yhteen kriittiseen kommenttiin, jonka anti ei ole sen oivaltavuudessa, vaan sen paljastamissa implisiittisissä oletuksissa.

”What Jeffrey Eugenides Doesn’t Understand About Women”, kuuluu Eleanor Barkhornin (The Atlantic, 12.10.2011) kirjoituksen suorapuheinen otsikko. Madeleine, jonka kautta pitkiä jaksoja fokalisoidaan, on kirjoittajan mielestä ”melkein” uskottava naishenkilö. Mieskirjailijan ymmärtämättömyys elämän tosiasioista kuitenkin paljastuu naisten välisten suhteiden kuvaamisessa: Madeleinella ei nimittäin ole ”uskottavia” ystävyyssuhteita, vaan naisopiskelijoiden elämää hallitsee kilpailu ja kateus, erityisesti miesten huomiosta. Tosielämässä naiset eivät yksinkertaisesti käyttäydy näin, Barkhorn toteaa. (Ilmeisesti eivät myöskään 1980-luvun alussa.) Tosielämässä naiset nimittäin suhtautuisivat toisiinsa empaattisemmin ja sisarellisemmin. Romaani päätyy hänen arvioissaan reputtamaan kuuluisan Bechdelin testin, koska paria lyhyttä jaksoa lukuun ottamatta naishenkilöt puhuvat keskenään vain miehistä.

Romaanihahmon maailmankuva päätyy tässä edustamaan mieskirjailijan implisiittistä käsitystä koko naissukupuolesta, hyvässä ja pahassa, ja tarjoaa todisteen siitä, että kirjailija ei oikeasti ”ymmärrä” naisia. Barkhornin kirjoitus on melkoista yksinkertaistuksen juhlaa, kuten ovat myös hänen tulkintansa Jane Austenin ja Charlotte Brontën klassikoista tai kritiikitön oletuksensa siitä, että mieskirjailijan on lähtökohtaisesti kunnianhimoisempaa kirjoittaa naisen kuin intersukupuolisen näkökulmasta, kuten Eugenidesin edellisessä romaanissa. Ilmeisesti naisen mieli on välttämättä jotain kaukaisempaa, kun taas intersukupuolisuus on jossain kahden binäärisen ääripään puolivälissä ja siksi helpommin kuviteltavissa.

Miksi edes nostan tämän esille? Koska minua kiinnostaa se, mikä tuntuisi yhdistävän sekä journalistia että hänen kritiikkinsä kohdetta. Yksi lehtikirjoituksen julkilausumattomista ennakko-oletuksista on, että henkilökohtaisesti tärkeistä asioista, jotka eivät liity parisuhteeseen, nainen voi puhua ainoastaan naiselle. Naisen ja miehen tajunnan erilaisuus ja haluista vapaan kohtaamisen mahdottomuus on sekä Eugenidesin henkilökuvauksen ”uskottavuuden” (jota myös Barkhorn yleisesti kehuu) että Barkhornin naiskuvakritiikin taustalla jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, jota ei tarvitse edes kysyä. Juuri se, että Madeleine voi käydä merkittävää keskustelua mieshenkilön kanssa vain parisuhteessa, tavoitellessaan sellaista tai ollessaan tiedostamattaan matkalla kohti sellaista, on avioliittojuonen liimaa. Tätä Eugenidesin romaani ei lähde kyseenalaistamaan.

Samoin teoksen toisen keskeisen mieshahmon, teologiaa opiskelevan Mitchellin kasvukertomukseen kuuluu juuri tällaisten ”tosiasioiden” käsittely. Hänen täytyy oivaltaa ja hyväksyä halunsa Madeleinea kohtaan, ja samalla tulkita pitkä uskonnollinen etsintänsä jonkinlaisena epätoivoisena pakoretkenä tästä käsittelyä vaativasta totuudesta. Eugenidesin romaanin lopetus, jota en lähde tässä spoilaamisen ilosta avaamaan, rikkoo kyllä taitavasti odotuksia kolmiodraaman lopusta ja sille sopivasta sulkeumasta, mutta ei edelleen anna tilaa kuvitella, että miehen kiinnostus naiseen voisi olla sisältämättä romanttista ja seksuaalista elementtiä. Päinvastoin: voidakseen ensimmäistä kertaa todella ”ymmärtää” omat motiivinsa miehen on katsottava menneisyyttään halujensa valossa. Se, katsokaas, on kehitystä.

IX

Alussa siteerattu Rachel Cuskin romaani, joka on samalla trilogian ensimmäinen osa (ja suomennetaan syksyllä 2018), tarjoaa hieman eri tavalla kiinnostavan esimerkkitapauksen sukupuolieron generoimasta kerronnallisesta voimasta. Se ei ole lähtökohtaisesti tarinakeskeinen kirja, vaan koostuu alussa irrallisilta vaikuttavista tai pelkästään temaattisesti toisiinsa linkittyvistä dialogikohtauksista. Samalla se tulee osoittaneeksi jo noiden puheiden sisällöissä, miten vahvasti oman elämän tarinallistaminen liittyy sukupuolten vastakkaisuuteen. Aihetta sivutaan toistamiseen myös henkilöiden välisessä dialogissa.

”A life with no story was not, in the end, a life that I could live”, tiivistää kertojan lentokoneessa kohtaama kreikkalainen mies kolmannen avioeronsa syyt. Liian rauhallinen, liian kunnioittava, liian tasa-arvoinen (ja sattumoisin myös seksittömäksi muuttuva) suhde on kuin kuolema, sarja ”nauloja arkkuun”, kuten mies selittää.

Cuskin romaanissa avioliitto näyttäytyy suorittamisena ja valtapeleinä, jossa kahden ihmisen tarpeet ovat kuin tuomittuja erkaantumaan ajan juoksussa. Tällaisessa pessimismissä ei ole mitään uutta tai yllättävää. On helppo ymmärtää, miksi klassisessa muodossaan avioliittojuoni päättyi häihin ja miksi avioliittokuvaukset harvoin ovat romanttisia. Cuskia lukiessani huomasin kuitenkin, että parisuhde liittyy laajempaan kuvioon, jossa korostuu ylipäätään vastakohtien logiikka ja erityisesti miehen ja naisen vastakkaisuus.

Kun toinen romaanin naishenkilöistä kuvaa eri lentokonekeskustelua eri miehen kanssa, hän päätyy toteamaan, että tämän puhe itsestään tuotti hänelle pitkästä aikaa ymmärryksen tunteen omasta elämästään, mutta vain puhtaan vastakohtaisuuden kautta. Kaikelle mitä mies sanoo, (nais)kuulija oli löytänyt omasta luonteestaan vastaavan negatiivin. Kaikki miehen kuvaus omasta elämästään tuottaa (nais)kuulijalle oivalluksen, totuuden hänen omastaan, juuri miehen vastakohtana.

X

Kuten alussa siteeraamani Cuskin romaanin (mies)henkilö toteaa, miehen ja naisen vastakkaisuus on keskeinen rakenne, joka synnyttää sekä kiinnostuksen että konfliktin. Kertova proosakirjallisuus voi kommentoida asetelmaa, mutta ei tunnu löytävän tietä pois siitä.

En kaipaa teosta, jossa miehen ja naisen välinen suhde tulisi esitetyksi ihanteellisessa valossa, eksemplaarina kahden aikuisen sielujen harmoniasta parhaassa kaikista mahdollisista maailmoista. Sellainen olisi luultavasti ihan saatanan tylsä kirja. Mutta tunnustan kaipaavani tekstiä, jossa miehen ja naisen välisen suhteen dynamiikka perustuisi muille eroille kuin sukupuolierolle. Eikö taiteilija-Jean voi olla kateellinen taiteilija-Jeannelle olematta myös mustasukkainen tai haluamatta panna häntä koko epäonnistuneen taiteilijuutensa kostonhimolla? Voisiko joskus olla niin, että kokonainen romaani kuvaisi Helenan ja Johanneksen lähes symbioottista, täydellisesti toisilleen omistautuvaa, hulluksi tekevää ja raastavaa ystävyyttä, nostamatta esille kysymystä seksuaalisuudesta tai romanssista?

Kuluvalla vuosituhannella on usein kirjoitettu siitä, miten tärkeää ilmastonmuutoksen estämisen kannalta on keksiä uusia tapoja kertoa ihmisen ja ei-inhimillisen ympäristön välisestä suhteesta. Lähes yhtä kipeästi tarvitsemme uusia tapoja kirjoittaa sukupuolten välisistä suhteista, jopa useimmiten kirjojen sivuilla kohdattujen keskiluokkaisten korkeakoulutettujen cis-hetero-ihmisten kohdalla.

Nämä haasteet eivät ehkä ole täysin irrallisia. Jatkamme herkästi miehen ja naisen vastakkaisuuden siirtämistä myös puheeseen ympäristöstä, yhtä lailla perusmetaforissa ja kertomusmuodoissa (joissa mies ottaa haltuun ja nainen kuuntelee luontoa tai samastuu siihen; joissa mies taistelee ja selviää, kun nainen käy löytämässä itsensä). Luonnon sukupuolittaminen on luontevaa jatkoa ihmismielen kaikenkattavalle ja maaniselle sukupuolittamiselle.

Usein sukupuolirooleilla leikittelevä fiktio päätyy uudistamaan saman binaarisuuden roolien tasolla, joko maskuliinisuutena tai feminiinisyytenä. Tällöin sukupuolisuus on irrottautunut biologis-anatomisesta essentiasta, mutta leikki perustuu symboliseen vaihtotalouteen täysin samoilla ehdoilla (maskuliini-feminiini). Queer-subjektien eleiden, pukeutumisen, kielen ja tyylin variaatiot rakennetaan edelleen näiden viitteiden kautta, vaikka toistaminen olisi parodista tai mimicrya. Naisen ja miehen meta/fyysinen vastakohta tulee korvatuksi hieman abstrakteimmilla vastakohdilla. Ehkä jokin niinkin turvalliselta ja epäseksikkäältä kuulostava kuin ystävyyden kuvaus tarjoaisi jopa radikaalimman irtioton mahdollisuuden näistä kehyksistä?

 

Kirjallisuutta

Barkhorn, Rachel: ”What Jeffrey Eugenides Doesn’t Understand About Women”. The Atlantic, 12.10.2011. Saatavissa: https://www.theatlantic.com/entertainment/archive/2011/10/what-jeffrey-eugenides-doesnt-understand-about-women/246554/

Cusk, Rachel 2014: Outline. Farrar, Straus & Giroux. (Ääriviivat 2018, suom. Kaisa Kattelus, S&S.)

Eugenides, Jeffrey 2011: The Marriage Plot. Farrar, Straus and Giroux. (Naimapuuhia 2013, suom. Arto Schroderus. Otava.)

Ferrante, Elena 2011: L’amica geniale. Edizioni e/o. (Loistava ystäväni 2016, suom. Helinä Kangas. WSOY.)

Hanson, Elizabeth Hanna: ”Toward an Asexual Narrative”. Cerankowski & Milks (toim.), Asexualities: Feminist and Queer Perspectives. Routledge 2014.

Mykkänen, Erkka 2018: Something not good. WSOY.

Waltari, Satu 1952: Kahvila Mabillon. WSOY.