Kanjonin ensimmäisellä sivulla aukeaa laaksomaisema. Kyse on minäkertojan entisen poikaystävän vanhasta postikortista. Kortin taakse ei ole kirjoitettu mitään. Poikaystävä ei ole oikea. Kertoja katsoo maisemaa ja hänen ajatustensa tilalle tulee tunne, joka ei ole pelkoa, kaipausta tai kiihkoa. Niko Hallikaisen romaani lähtee liikkeelle näistä olosuhteista: maisema on vain kuva, kirjoitusta ei ole, suhde ei ole totta, tunteita ei voi tietää.

Tai tarkemmin: romaanin kertoja ei halua tuntea tunteitaan. Myöhemmin hän kuvaa: “Olen aina vihannut olla minä. Yritin aina saada tilalle toisenlaisen tunteen.”(166) Hän yrittää korvata minuutensa niin seksin, juhlinnan kuin kielenkin avulla. Pyrkimys ei kanna hedelmää. Hahmon minuutta määrittää toiminnallisuus: jotakin muuta, jotakin lisää, jotakin toista (kunhan ei tätä).

Minäkertoja on runoilija ja kirjassa mainitaan useaan kertaan, että hän ei juuri nyt saa kirjoitettua.

Kirjoittamisen sijaan hän etsii rakkautta ja seksiä. Hän tapaa näyttelyn avajaisissa entisen koulukiusaajansa ja ihastuksensa. Romaani alkaa tästä epäsymmetrisestä suhteesta kahden ihmisen välillä. Kertoja haluaa kokea muuta kuin mitä juuri nyt kokee siinä, missä ihastus puolestaan on menestyksekäs taiteilija, edelleen suosittu, haluttava ja sama. Ihastus on nimeltään Niklas Ekholm ja avajaisillan jälkeen he aloittavat romanssin, joka on hetken kaikkea sitä, mitä kertoja on toivonut. Romanssi kuitenkin loppuu, minkä seurauksena kertoja tempautuu nettiseksikierteeseen ja Kanjonin varsinainen, aikaa ja paikkaa venyttävä etsikkoaika alkaa. Näihin jaksoihin sisältyy ensin toisteinen nettiseksiä kuvaava jakso, sitten jakso, jossa kertojalla on romanssi Hollywood-näyttelijä Benicio del Toron kanssa.

Anne Carsonia mukaillen, niin eroottinen halu kuin kirjoittaminenkin tuottuvat usein sen kautta, mikä subjektilta puuttuu. Kanjonissa puute ei ole kuitenkaan vain kirjallinen lähtökohta: vajavaisuus ja tarvitsevuus punoutuvat jatkuvasti yhteen myös yhteiskunnallisesti koodautuneella tasolla. Näin ollen tasoja on mielekästä tarkastella osin rinnakkain.

Kanjonin kertoja on kuvattu työväenluokkaisena. Siten voi ajatella että jo lähtökohtaisesti hahmon on myytävä jotakin, annettava paljon, jotta pääsisi yhteiskunnan tarvehierarkiassa annettuja edellytyksiään pidemmälle.

Yhteiskunnallisen identiteetin merkitys on olennainen, kun tarkastelee Kanjonin kertojan toimintaa. Ensimmäinen ja ilmeinen taso on siinä, että toisin kuin hänen rakastajillaan, kertojalla ei ole nimeä ja häntä kuvataan useaan otteeseen epäonnistuneeksi, huonoksi ja rumaksi. Hän on tästä huolimatta, tai tämän vuoksi, toiminnallinen hahmo. Toiminnan lähtökohta romaanissa on kehollinen: seksuaalisuus ja fyysisyys ovat työväenluokkaiseksi sosiaalistetun kehon tapa toimia maailmassa. Hallikainen mainitsi kirjansa julkkaristriimissä, että työväenluokkaan kasvanut henkilö näkee kehonsa ainoana mahdollisena kauppatavarana, jolla on helppo käydä kauppaa tässä yhteiskunnassa. Käydä kauppaa, tarjoutua toisten haluttavaksi.

Homoeroottiset kehot ovat kirjallisuudessakin erilaisten yhteiskunnallisten intersektioiden määrittämä joukko. Édouard Louisin Ei enää Eddyssä homokeho kytkeytyy väkivallan ylipolvisuuteen ja David Wojnarowiczin tuotannossa rakkaus ja romantiikka sairauden väsyttämiin kehoihin. Homokeho ei ole neutraali fiktiivinen hahmo, koska se on niin spesifi: siihen ovat kerrostuneet homokulttuurin aiemmat kertomukset ja kehollisuudet, jotka puolestaan ovat yhteiskunnallisesti koodattuja. Queer-historian moninaiset jäljet ja haamukehot näkyvät nähdäkseni esimerkiksi ihmissuhteiden kuvauksissa: eritoten siinä, miten kehoja ja fantasioita kuvataan.

Fantasian ja kehollisuuden kerrokset tulevat näkyviin Kanjonissa vaikkapa kirjallisten keinojen ylisaturaation kautta, kuten vyöryvinä toistoina ja runsaina metaforina, joita romaanissa on proosateokseksi todella paljon. Erityisen voimallisesti tämä saturaatio näkyy nettiseksiä kuvaavassa jaksossa. Webcam-runkkauksen yksityiskohtaista kuvausta on haastavaa lukea, mutta juuri siksi teokseen on pakko sitoutua ja lukea sitä sen sanelemilla ehdoilla.Väsymyksen tunne on olennainen, sillä sen avulla lukija tuodaan tilaan, jossa tämä ei vielä osaa olla. Web-kameran kautta romaanissa on niin paljon häilyviä kehoja, että kirjallinen tila on täynnä, hikinen. Toiston kautta teos väsyttää ja venyttää romaanikirjallisuuden konventiota ja sen sisältämiä normeja siitä, miten vaikkapa halua ja kehollisuutta kerrotaan.

Runkkaaminen ei ole Kanjonissa vain runkkaamista: se toki kertoo psykologisella tasolla paljon minäkertojasta, mutta kyseinen jakso laajenee kahteen suuntaan, viitaten sekä romaanin sisäiseen maailmaan että proosakirjallisuuden konventioihin. Eritoten romaanin runkkauskohtien julkinen vastaanotto saa miettimään, miten konventio kannattelee vaikkapa ylijäämäisiä, pakkomielteisiä, ahdistuneita tai syrjäytyneitä kehoja. Tai miten se juuri ei kannattele. Kanjoni ei ole kuitenkaan vain kehoja, vaan se mitä kehojen kautta virtaa ja erottuu. Se on kokoelma erilaisia pulsseja, energeettisiä keskuksia, psykoseksuaalisia tiloja, meditaatiotakin. Se vie kerrontaansa purkauksen yli, tavallaan laukeaa. Tällaisen romaanin lukeminen tuottaa uudenlaisia lukijuuksia. James Baldwin on kirjoittanut, kuinka kaikki taide on tunnustamista, enemmän tai vähemmän kätketysti. Taiteilijan on selviytyäkseen oksennettava ahdistustaan. Kanjoni tuntuu ajoittain ahdistuksensekaiselta tunnustukselta, pitkitetyltä kurkottamiselta jotakin kohti. Tämä on eräs lukukokemuksista myös runkkausjaksojen kohdalla. Ei ole kyse vain runkkauksesta vaan siitä, että sen kautta avautuu aivan tietynlaisia psykofyysisiä tiloja, joihin kirjallisuudella on pääsy.

Kanjonia on mahdollista lukea monilla tavoilla. Kertojan ahdistus ei kohdistu pelkästään rakkauden löytämiseen, vaan rakkaus ja toisen kohtaaminen muodostavat jonkinlaisen portaalin, jonka kautta kertoja pääsee käsiksi syvemmälle kätkettyyn kysymykseen. Kanjonin kautta valottuu, mitä minuus on, miten siihen voi kielellisesti tai kokemuksellisesti päästä käsiksi.

Haluan miettiä Kanjonin kieltä sikäli kun se viittaa minuuden kokemukseen. Minuuden kokemus on uskoakseni käsitteellisesti laajempaa ja sille on keskeistä transgressiivinen luonne. Transgression kautta pääsen miettimään sisäistä kokemusta, ekstaasia ja uhrausta, ei-tietoa ja eroottista liikettä; sitä miten nämä kaikki ilmenevät kirjallisina rakenteina ja polkuina.

“Jään todella usein jumiin mietteisiini, niissä on pehmeää, kuin kaikki minussa voisi väsyä niiden sekaan. — Haluan itse kuolla ajatuksissani, enkä halua ajatusteni keskeytyvän siihen.” (49)

Minuudesta saavun siihen, millä tavoin minuus kielellistyy: siis runouteen.

Olen pitänyt mielessä toistaiseksi hyvää määritelmää runouden kielestä eräänlaisena heittelehtivänä rakenteena. Se rakentuu epäsymmetrian ja epätasapainon varaan. Kun puolestani ajattelen Kanjonin kieltä, sen kielen hahmoa, se on eräänlainen avautuva spiraali, joka koskee eri kohtiin, pysähtymättä.

Georges Bataillen hiljattain suomennetussa teoksessa Sisäinen kokemus ekstaasi on eräs keskeisimmistä käsitteistä. Ekstaasi on Bataillelle ei-tiedon perusta ja ekstaasilla “ei ole mitään tarvetta pysytellä olemisessa, siitä puuttuu kaikki pysyvyys ja se haihtuu.” (98) Sinänsä Kanjonin kertojan toive siitä, että ajatukset jatkuvat kehon kuoltua, käy jossain määrin yksiin tämän ajatuksen kanssa. Bataillen ehdottamalle ekstaasille on myös keskeistä, että se on kohti- ja poismenon liikettä, joko olemuksesta itsestään tai muusta pysyvästä. “Saavutan [ekstaasin] helpommin ulkoisin keinoin, sillä sille välttämättömiä taipumuksia ei voi löytyä minusta itsestäni.” (98)

Bataille ehdottaa sisäisen kokemuksen perustaksi antautumista kokemuksen vietäväksi, sen sijaan että sitä olisi johdateltu jonkin ennalta käsin määritellyn arvon tai auktoriteetin mukaan. Kyse ei kuitenkaan ole mystisestä kokemuksesta, sillä Bataillelle ekstaasi ei liity esimerkiksi uskonnolliseen hurmokseen. “Silti mielessäni ei ole niinkään tunnustuksellinen kokemus — vaan paljas ja mihinkään kiinnittymätön, jopa alkuperästä vapaa kokemus.” (17) Kokemus on haromista kohti jotakin mikä on käsitteellistämisen ja kuvaamisen ulkopuolella.

Kanjonissa sen sijaan on paljon kuvia ja figuureja, joita kohti käydään voimalla. Eräs niistä on Benicio del Toro.

Minäkertoja rakastuu Benicio del Toroon tavattuaan hänet nettiseksifoorumilla ja muuttaa Hollywoodiin asuakseen hänen kanssaan. Benicio, kuten myös aiempi rakastaja Niklas Ekholm, on kuva: kuva pakottaa päähenkilöhahmon suhtautumaan häneen etäältä ja etäisyyden kautta eroottinen voima muuttuu yksityiskohtaisemmaksi. Laaksomaiseman tavoin he ankkuroivat kertojan halun kohteiksi, jotka ovat pohjimmiltaan saavuttamattomia.

Kun Benicio-jakso alkaa, Kanjoni tarkentaa aistimellisiin yksityiskohtiin kuten tuoksuihin ja tuntoihin miltei barokkisella kiihkeydellä. “Hän tuoksuu tuhkalle, mustille kirskikoille, kirsikkapensaalle, tulipalon jälkeiselle ilmalle, minun kaulalleni, uuden auton nahkaistuimille, lentokoneiden kiitoradalle, seksille naisten kanssa, aavikolle, bergamotille, syljelle, kanelille, violetille, puhtaalle.” (69) Benicio, Niklas, kanjoni, tatuoinnit ja patsaat ovat staattisia kuvia ja niiden liikkumattomuus sekä niiden tuottama etäisyys saa päähenkilöhahmon liikkeelle. Jo romaanin alussa tatuoinnin ja patsaan symbolit limittyvät toisiinsa, kun kuvataan Niklas Ekholmin tatuointeja. “Vasemmassa hauiksessa tatutointi vaaleasta hevosesta jäätyneenä laukkaavaan asentoon kuin kouristuneena ilmaan. Osoitin sormella, mikä tää on, ja hän sanoi, ne on patsaita, kaikki mun tatutoinnit, ja kertoi kyseisen olevan patsas hevosesta, joka juoksee hidastettuna. En osannut sanoa siihen mitään, se tuli minua kohti.” (11)

Nämä toistuvat symbolit toimivat toisin kuin teoksessa eri tavoin esiintyvät metaforat. Metaforien kautta sanat assosioituvat kaltaisiinsa, avaavat tilan, jossa merkitys tapahtuu. Halun kohteen ja haluavan subjektin välinen etäisyys tuottaa tekstiin aistivoimaista energiaa ja kielellistä runsautta. Metaforisen kuvauksen avulla Kanjoni vierittää kielellistä liikettä eteenpäin ja niveltää sitä eri tavoin, pysähtyäkseen myöhemmin symboliin ja kuvaan, periksiantamattoman halun kohteeseen. Pysähdykset sijaitsevat tatuoinneissa ja patsaissa, staattisissa ja ikuisissa kuvissa.

Kertojasta ei saa vaikutelmaa hänen ulkonäkökuvaustensa perusteella. Hän vain kertoo useampaan otteeseen, että kokee olevansa ruma. “Olen ruma, se tarkoittaa etten ansaitse mitään tai pysty mihinkään.” (85) Kertojalla ei ole nimeä, kun taas hänen rakastajansa Niklas ja Benicio nimetään koko nimillään ja heidän ulkonäköään kuvataan tarkoin. Tällä tavoin romaani tuottaa tilan, josta käsin lukija tarkastelee kertojan halun kohteita samaistumalla samaan intensiteettiin ja samoihin aistivaikutelmiin.

Samaistun itse teokseen valtavasti juuri sen takia, että se antaa minun samaistua, tekemällä kertojasta mitättömän ja jakamalla kuumat ja saavuttamattomat halun kohteet kanssani. Huomaan assosiaatioketjujeni piirtävän tatuointeja, hedelmälautasia, ostareita ja paniikkihuoneita eteeni ja ympärilleni kuin ne olisivat jonkinlaista hallusinatorista valveunta, todentuntuista augmentoitua ympäristöä. Ruumiit tuntuvat todelta: päivinä joina luen Kanjonia en pysty tekemään mitään muuta. Affektiivinen lukukokemukseni on tiivis ja lihallinen. Millä tavoin?

Jos ajattelen kirjoittajan tuottavan jonkinlaisen tilan, on Hallikaisen lukijalle tuottama tila kuin se päiviä kestäneiden juhlien jälkeinen tila, jossa edelleen tapahtuu ja kytee. Siellä oleminen tuntuu päihdyttävältä: on kuin olisi fantasiassa, joka toteutuu koko ajan ja joka ei toteudu vieläkään. Kanjoni on niin kipeä, että se on hauska, ja niin hauska, että se on totta, ja niin totta, että se on kaunista, ja niin kaunista ettei siinä pysyviksi tulleisiin asioihin usko.

“Tunnen oloni näädäksi, joka on täytetty ja jota potkitaan lattialla kuin jääkiekkoa. Olen vain peli miesten välillä, enkä usko olevani edes kovin viihdyttävä.” (143) Virke etenee niin nopeasti, että olen mukana.

“Olen huuhtoutunut hänen elämäänsä ja hän työntyy sisääni takaapäin ja alkaa panna kuin peruuttaisimme autolla hitaasti sillan reunaa kohti, kunnes putoamme.” (25) Virke etenee niin nopeasti, että olen mukana ennen kuin tajuan että se kaatuu.

Kanjonin lukeminen on liikettä. Samalla eroottinen liike sisältää myös liikkumattomuuden.

Anne Carson kuvaa teoksessaan Eros the bittersweet ketterän Sapfo-luentansa kautta niin kutsuttua kolmisuunnikasta (triangulation), jossa eroottinen subjekti kohtaa mahdottomuuden toimia. Mahdottomuus toimia kumpuaa asetelmasta, jossa rakastuneen ja rakkauden kohteen välillä kolmantena osapuolena on halu itse, samanaikaisesti sekä yhdistävänä että erottavana elementtinä, joka tuottaa etäisyyden subjektin ja objektin välille. “Tämä kolmisuuntaisuus tekee molemmista läsnäolevan sysäämällä etäisyyden heidän välilleen, korvaamalla eroottisen toiminnan sydämen ja kielen temppuilulla. Tässä tanssissa kukaan ei liiku. Halu liikkuu. Eros on verbi.” (17, Carson-käännökset ovat omiani.)

Koulukiusatuksi tulemisen traumasta jäänyt osattomuuden kokemus on tuottanut Kanjonin minäkertojaan pyrkimyksen päästä jatkuvasti olosuhteistaan irti. Mikäli kertojaan haluaa lukea psykologisia tarkoitusperiä, ihastumisen taustalla voisi olla kostofantasiaan sekoittunut nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve. Samainen tarve kokee hetkellisen tyydytyksen, kun kertoja aloittaa suhteen Hollywood-näyttelijän kanssa ja muuttaa Los Angelesiin, pois kamalasta kotikaupungistaan.

Kostolle, halulle ja fantasialle tyypillistä on liikkeellepaneva vaikutus, ne ovat katalyyttejä; pitäisi jatkuvasti päästä muualle. Kyse on perimmiltään itsensä kohtaamisesta, mutta eri tavalla kuin aiemmin. Rakastunut henkilö kohtaa itsensä uusista näkökulmista uudestaan, vieraampana kuin ennen. Vieraus paljastuu vasta kurkottamisen seurauksena, sen välttämättömänä uhrina.

Carson: “Kun rakastunut kurkottaa kohti objektia joka osoittautuu häneen itseensä nähden ulkopuoliseksi ja etäiseksi, rakastunut huomaa minuutensa ja sen rajat. Tästä uudesta näkökulmasta, jota voisimme kutsua itsetietoisuudeksi, hän katsoo taaksepäin ja näkee aukon.” (33)

Ehkä Kanjonin tuottama kirjallinen tila ei ole tila ollenkaan, vaan aukko, kanjoni. Ajattelen kertojaa solan pohjalla. “Olin liikkumassa johonkin, missä en vielä ole.” (180)

Lukijana olen liikkumassa samaan suuntaan.

Eros on verbi, joka sysää (tekstin ja halun) liikkeen aina itsensä ulkopuolelle. Carson kuvaa tätä eräänlaisena kurkottamisena. Kuitenkin eroottinen halu on samanaikaisesti läpikotaisin kirjallinen aines sikäli, että se ei motivoi toimintaan: Carsonin mukaan se on mentaalinen tapahtuma.

“Andreas Capellanus analysoi rakastuneen kaipauksen tuskaa tällä tavoin ensimmäisen vuosituhannen tutkielmassaan De Amore, väittäen että tämä passio on läpikotaisin mentaalinen tapahtuma: rakkauden kärsimys ei ole peräisin toiminnasta.” (63)

Carson lainaa Rainer Maria Rilken runoa, “tila kurkottaa sisimmästä ulos, kääntää maailmaa.” (70) Haluavan subjektin ja maailman välissä on tila, johon eroottinen halu purkautuu ja kääntää maailmaa omalle kielelleen. Se tekee havainnosta ja kokemuksesta tällöin kaltaistaan, mutta kokonaan toinen asia on, onko maailma silloin, sanan varsinaisessa merkityksessä, totta. Kieli kurkottaa potentiaalinsa toiselle puolelle ja haroo keskeytyksettä kohti sitä, mitä on kielen ulottumattomissa.

On mahdotonta saada sanottua, mitä haluaa sanoa.

Tai sitten: “Yritin aina saada tilalle toisenlaisen tunteen.” (116)

Tulen toisinaan, useinkin, miettineeksi Hallikaisen vuoden 2019 esitystä nimeltä Television, joka oli tekstivetoinen puhe-esitys. Eräässä kohdassa sanottiin: “kaipaan häntä niin intensiivisesti, etten edes kaipaa häntä. Intensiteetti vie hänet fokuksestaan.” Mietin usein, miten kieli ylittää kuvaamansa kohteen juuri näin, transponoituu kohdistumaan johonkin muuhun. Voi olla, että tätä myös Bataille tarkoittaa puhuessaan objekti-subjektisuhteiden purkautumisesta.

Carson mieltää eroottisen halun kirjalliseksi ja näkee sille kaltaisuuksia siinä, miten ihminen ajattelee ja tietää. Eroottinen halu ennakoi puutteelliseksi jäämistä, ja sama puutteen ja rajallisuuden tiedostaminen on ajattelemiselle ja tietämiselle keskeistä: “On mahdollista, että löydämme jotakin samankaltaisuutta siinä, miten Eros toimii rakastuneen mielessä ja miten tietäminen toimii ajattelijan mielessä… [tietäminen ja haluaminen] sisältävät keskiössään saman nautinnon, kurkottamisen nautinnon, sekä sisältävät saman tuskan, vajavaiseksi ja riittämättömäksi jäämisen.” (70)

Kanjoni alkaa laaksomaiseman kuvasta. Maisema osoittautuu kuvaksi, joka on myös kokemus. Maisema on psykofyysinen. Esimerkiksi Gaston Bachelard on kuvannut esseessään ”Water and dreams” maisemaa kuvana, joka on jo nähty unissa, eräänlaisena esikokemuksena: se muuttuu materiaaliseksi oltuaan ensin niin kutsuttu oneirinen kokemus. Maisema ikään kuin nähdään ennen kuin se on nähty ja koska se on nähty, se muuttuu osaksi kehollisesti koettavaa maailmaa. (4) Kanjonissa palataan kokemaan samaa maisemaa, mutta nyt niin, että hahmo on kehollisesti, unenomaisessa kuvauksessa, itse solan pohjalla.

Bataille kuvaa niinikään maisemaa, mutta hänen kohdallaan se on autiomaa, auringon ja maan liitos. Keskellä on myös epätoivo: “Epätoivoni on yksinkertaista. Se on toivon, kaiken harhan poissaoloa. Se on laajojen autiomaiden ja uskoakseni myös auringon olotila.” (65)

Kanjonin kertoja ryömii unenomaisessa kanjonissa rakkauden menettäneenä. Aurinkoa on tässäkin, joskin vasta tulossa. “Auringonnousu on läpikuultamaton. Se kelluu solassa horisontin rajalla kuin postikortissa, näytönsäästäjässä, jonkin lopussa. Sen värille ei ole nimeä, sanat pettävät taas, ne jäljittävät köyhästi värin nimeä paikasta, jonne ei ole pääsyä.” (117)

Lukija odottaa silti, että paikkaan on pääsy. Sinne voisi olla pääsy juuri sen takia, että kirjoittaja on haronut auki pääsyn mahdottomuuden. Ei-tieto on haarautumisen kohdassa, jossa kieli on kahmaissut auki jonkinlaisen ontologisen aukon ja viittoo: tänne. Ei-tieto tarkoittaa altistumista jollekin, jota ei tunne vielä, jonka tuntemiselle ei ole ennakkoehtoja. Tällaisessa asetelmassa subjektin ja objektin välinen suhde raukeaa, kuva ja maisema fyysistyy paikaksi, jossa olla.

Bataille kirjoittaa, että ei-tieto tarkoittaa uhrausta: “Erilaisista uhrauksen muodoista runous on ainoa, jonka paloa voidaan ylläpitää ja elvyttää. Sen kurjuus on kuitenkin vielä käsinkosketeltavampaa kuin muissa uhrauksen muodoissa..() Uhraaja, runoilija, jonka täytyy jatkuvasti kantaa tuhoa sanojen tavoittamattomaan maailmaan, väsyy nopeasti kirjallisen aarteen kartuttamiseen. Hänet on tuomittu kohtaloonsa: jos hän lakkaisi himoamasta aarteita, hän ei olisi enää runoilija.” (224)

Lopulta Bataillen mukaan runollinen uhraus on resignaatiota, kieltäytymistä tarkoituksesta. “Runollinen nerous ei ole kielellistä lahjakkuutta (sanataito on toki välttämätöntä, sillä runoudessa ollaan tekemisissä sanojen kanssa, mutta taidokkuus on usein myös harhaanjohtavaa) vaan salaa toivotun tuhon esiin houkuttelua, niin että uomiinsa kangistuneet asiat purkautuisivat, katoaisivat ja kommunikoisivat.”

Purkaus tapahtuu Kanjonissa eräänlaisena figuratiivisena käänteenä, kun lopussa minäkertoja päätyy tuhoamaan koulukiusaajansa näyttävässä tuhofantasiassa. Tällöin eroksen loputon voima muuntuu thanatokseksi, tuhoa kylväväksi. Ja miksi ei. Eroottisen halun, ekstaattisen halun, minuuden ulkopuolen ja aukon luotaaminen vie sellaisille äärille, jossa kuvat ja nimet puretaan.

Romaanin viimeisellä sivulla on sitaatti Yoga of Anger -ohjelmasta: “Dare to dream like a volcano dreams”. Maisema on kehollistunut, mennyt uniin ja purkautunut sinne.

 

Lähteet:

Bachelard, Gaston (1942, 1983). Water and Dreams. On the imagination of Matter. The Pegasus Foundation.

Bataille, Georges (1954, 2020). Sisäinen kokemus, suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Gaudeamus.

Carson, Anne (1986). Eros the Bittersweet, an Essay. Princetown University Press.

Hallikainen, Niko (2021). Kanjoni. Otava.

T. Fleischmann (2019). Time is the Thing that the Body Moves Through. Coffeehouse Press.

Louis, Edouard (2019). Ei enää Eddy, suom. Lotta Toivanen. Tammi.

Wojnarowicz, David (1991) Close to the Knives: A memoir of Disintegration. Vintage Books.

Sperry, James. “All that gets you through it, really, is some faith in life.” —an interview with James Baldwin” luettu 21.04.2020. https://www.mhpbooks.com/all-that-gets-you-through-it-really-is-some-faith-in-life-an-interview-with-james-baldwin/

Hallikainen, Niko (2019). Television. Esitetty Mad House Helsingissä 9.10.2019