Saksalaiskirjailija Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas on karttakirja viidestäkymmenestä saaresta. Jokainen saari on pieni, moni lähestulkoon mitäänsanomaton kooltaan ja vain harva niistä on asuttu. Kaikki saaret sijaitsevat syrjässä, jossain päin maapallon viittä valtamerta. Kirjan alaotsikon mukaisesti saaret ovat sellaisia, joilla Schalansky ei ole käynyt eikä tule koskaan käymään.
Jokaista saarta käsitellään yhdellä aukeamalla. Vasen sivu sisältää saaren perustiedot, kuten pinta-alan ja asukasluvun. Sille on piirretty myös aikajana, jolla on lueteltu osa saaren historian merkittävistä tapahtumista. Saaren koordinaatit, emämaa ja etäisyyksiä eri rannikoille on merkitty sivun ylälaitaan. Valtaosan sivusta peittää novellin, esseen ja proosarunon välille asettuva kuvaus saaresta. Tekstit käsittelevät paitsi saarten historiaa, myös niiden asutuksia ja kallionkielekkeitä, flooraa ja faunaa, ja saarilla tapahtuneita eriskummallisia asioita. St. Kildalla vauvat kuolevat salaperäiseen tautiin kunnes saari evakuoidaan. Kookossaarella August Gissler kaivaa muttei koskaan löydä huhuttuja aarteita.
Sivun yläkulmaan on piirretty kolmiulotteinen maapallo siten, että saari on merkitty sen keskipisteeksi. Aukeaman oikealla sivulla on mittakaavaan 1:125000 piirretty karttakuva saaresta. Viiva on hentoa ja tarkkaa. Piirtotapa sopii hyvin karttakirjan saariin ja niiden luonteeseen: “Kaukaisiin saariin sisältyy ja tulee aina sisältymään hiukan salaperäisyyttä, vaikka niitä kuinka kuvattaisiin avaruudesta, joten kartatkin saavat olla hieman hämyisiä”, Jorman lukunurkka -kirjablogin kirjoittaja toteaa. Karttojen informaatiosisältö on pidetty suhteellisen niukkana. Silti kartoista löytyvät saarten merkittävimmät kaupungit, kylät tai muut asutukset, sekä joitain maantieteellisiä piirteitä kuten vuoristoja, laaksoja ja jokia.
“Kartografia olisi korkea aika hyväksyä taiteenlajiksi ja karttakirja – atlas – kaunokirjallisudeksi”, Schalansky kirjoittaa esipuheessaan. Kaukaisten saarten atlas on paitsi kaunis ja upottava teos, myös konkreettista todistusaineistoa argumentille. Arto Rintala tosin huomauttaa, että kartografian historiassa asia oli näin melko pitkään. “[v]asta modernilla ajalla näennäiseen eksaktiuteen pyrkivä maailmankuvaus on siirtänyt taideteosten kaltaiset, outojen hirviöiden ja valkoisten läiskien täyttämät kartat ja myös kaunokirjallisuutena ansiokkaat matkakertomukset ja kronikat sivuun varsinaisen maantieteen piiristä”, hän toteaa.
Schalansky on suunnitellut teoksen visuaalisen ulkomuodon ja piirtänyt kartat itse. Teoksen kannet ovat vaalean siniharmaat, selkämys musta. Paksujen sivujen reunat hehkuvat oransseina ja oranssi toistuu myös typografiassa. Kaiken kaikkiaan teoksessa on jonkinlaista opuksellista vakavamielisyyttä.
**
Kartan suhde seikkailuromaaniin on hyvin läheinen. Kartta usuttaa seikkailuun ja mahdollistaa sen onnistumisen. Joskus se varmistaa seikkailun tuhon, kun seikkailija navigoi suoraan kartalle merkittyyn vaaraan. Kuten seikkailuromaanissa, myös Kaukaisten saarten atlaksessa yksi keskeisistä teemoista on kaukokaipuu ja sen tyydyttäminen ilman ensikäden kokemusta. Teos ammentaa niin veijariromaanista, robinsonadista kuin merenkäyntikertomuksistakin.
Seikkailuromaanien seikkailu suuntautuu yleensä fiktiiviseen paikkaan, jonne kirja on ainoa keino päästä. Kaukaisten saarten atlas kuvaa viittäkymmentä saarta, jotka ovat oikeasti olemassa. Silti, kuten seikkailukirjan määränpäähän, myös näille saarille on joko hyvin vaikea tai mahdoton matkustaa. Seikkailuromaanin tavoin Kaukaisten saarten atlas herättää kaipuun tutustua tuntemattomaan ja halun asettua alttiiksi suurille vaaroille, joista selvitä voittajana. Teoksen edetessä käy kuitenkin ilmi, että meno on monilla saarilla niin kammottavaa, että lukija voi onnitella itseään valinnastaan pysytellä sisätiloissa.
Atlas tiedostaa kytköksensä seikkailukirjallisuuteen itsekin. Tekstit, mitaltaan vähän yli tai alle puolikkaan sivun, luovat suhdetta fiktioon ja seikkailukirjallisuuteen kirjallisuuden keinoin. Schalansky rakentaa teksteihin henkilöhahmoja, kertojia ja juonia. Teoksessa seikkailevat mitä erilaisimmat hahmot kummallisine päähänpistoineen: “Scott Moorman viettää lapsuutensa San Fernandon laaksossa katsellen televisiosta Seikkailuja paratsiissa -sarjaa ja haaveillen elämästä Havajilla”, Taongi-saaren tekstin alussa kerrotaan. “Näytelmän henkilöt: Dore Strauch – opettaja, joka on tarkoitettu suurempia asioita varten kuin elämään kaksi kertaa häntä vanhemman lukion rehtorin kanssa”, alkaa kuvaus Floreanasta. Sitten näyttämölle nousee toinen hahmo: “tohtori Friedrich Ritter – kurttuotsainen ja kiiluvasilmäinen berliiniläinen hammaslääkäri, joka haluaa kartoittaa ihmisen aivot ja jolle sivilisaatio ei pysty tarjoamaan enää mitään uutta”. Tosiasiat sekoittuvat fiktioon, eikä lopulta ole väliä, kertooko tarina historiallisesta tositapahtumasta vai toistaako se elämäänsä jatkanutta myyttiä.
Jokainen Atlaksen tarinoista on aseteltu novellin tai pienoisesseen muotoon. Lajimääritelmää monipuolistaa jokaisen tekstin osia erottavat, runoudesta tutut säkeistöjen väliset vinoviivat: “//”. Novellin, esseen ja runouden väliin asettumisesta kertoo myös se, että teoksen kertojan voi esipuheen perusteella tulkita Schalanskyksi, mutta myös kaikkitietäväksi kertojaksi, jota ei esitellä lukijalle. Tästä huolimatta Kaukaisten saarten atlas on karttakirja, ei karttakirjaksi naamioitu proosaruno- tai novellikokoelma.
Teoksen esipuheessa Schalansky muistuttaa, että Robert Louis Stevenson kirjoitti Aarressaari-seikkailuromaaninsa käsintehtyä karttakirjaa tutkiskeltuaan. “Saaren muoto ruokki mielikuvitustani suunnattoman paljon. Siellä oli poukamia, jotka tuottivat minulle iloa kuin sonetit, ja kohtalonuskoisella tietoisuudella nimesin luomukseni Aarressaareksi”, Schalansky siteeraa Stevensonia.
Possession-saaresta kerrotaan, että vuonna 1962 ranskalainen retkikunta nimesi saaren pohjoisimman vuoriston Jules Vernen mukaan. Teksti ajautuu hetkeksi pohtimaan Verneä ja hänen rooliaan seikkailukirjallisuudessa: “Vernen romaanit muistuttavat vierailua maailmannäyttelyssä, ne ovat mahdollisten seikkailujen historiallinen kokoelma, joka on kiillotettu teknologiseen loistoon – päiväunia arkeen, atlaksia nojatuolimatkailijoille”, Schalansky kirjoittaa.
Tämäkö Kaukaisten saarten atlaksen yhdistää seikkailukirjoihin – arjen päiväunien tarjoilu, nojatuolimatkailijan viihdyttäminen, mahdolliset seikkailut? Ensisilmäyksellä kyllä. Schalansky nimenomaan viihdyttää lukijaa uskomattomilla tarinoilla kaukaisista kolkista. Esipuheen alussa kirjailija kertoo syntyneensä Itä-Saksassa ja viettäneensä lapsuutensa karttakirjojen äärellä. Maasta ei matkusteltu, joten uteliaisuus muita maita ja vieraita paikkoja kohtaan täytyi tyydyttää toisin. Halu päästä maapallon saavuttamattomiin soppiin motivoi karttakirjojen pariin hakeutumista.
Toisaalta teos tarkastelee kriittisesti ajattelua, jossa tärkeintä on seikkailullinen kokemus ja sen keskipisteessä oleva yksilö. Teksteistä huokuu kritiikki sitä ajatusta kohtaan, että maailma seikkailuineen olisi alisteinen yksilön kokemukselle, kuin jokin hopeavadille aseteltu illallistarjoilu. Vernen sankarit ovat “poikia ja poikamiehiä, jotka matkailevat koko elämänsä ajan ja yrittävät selvittää maailman salaisuuksia hankkimalla ensyklopedista tietoa. Tohtori Samuel Ferguson, joka väittää: “En minä kulje tietäni. Tie kuljettaa minua”, ja kapteeni Nemo, “meren rakastaja”, Schalansky kirjoittaa.
Atlaksen tekstit ja kartat korostavat, kuinka riippumatonta saaren olemassaolo tällaisista seikkailijoista loppujen lopuksi on. Ihminen saattaa olla saaren historiassa hyvinkin satunnainen tekijä. Hän on saattanut nähdä säälittävän kallionyppylän, merkitä sen karttaansa ja todeta, ettei koskaan enää palaa. Edes vuosisatoja kestävä asutus, puhumattakaan vuosikymmeniä kestäneestä ja äkkinäisesti loppuneesta sellaisesta, ei tarkoita sitä, että ihmisen saapuminen saarelle olisi saaren historian merkittävin tapahtuma.
Samalla Atlaksen tarkoitus on hylätä ajatus saarista ainoastaan pieninä ja syrjäisinä. Elämä saarilla voi olla köyhää ja julmaa, mutta kun katsoo tarkkaan on selvää, että niillä on aina tapahtunut aivan muuta kuin mitäänsanomattomuuksia. Pienin, tyhjin ja karuinkin saari on massiivinen tyhjyydessään ja karuudessaan. Usein se on näyttämö jollekin ihmisestä piittaamattomalle luonnonilmiölle. Toisinaan moninkertaisesti saavuttamaton saari, ensin pitkän merimatkan ja sen jälkeen vaikean maihinnousun kohde, suurentaa ihmisen puutteet ja syöksee tämän lopulta tragediaan.
Schalansky tekee kaikkensa kertoakseen lukijalle, että saari voi olla näyttämö onnelle, mutta myös ahdistukselle ja kauhulle. Tikopialla lapsia tapetaan surutta, koska väestö ei voi lisääntyä liikaa suhteessa luonnon kantokykyyn. Muilla saarilla eristyneisyys romuttaa käsityksiä inhimillisyydestä ja johtaa murhiin ja kannibalismiin. “Yhtä lailla rajaton uteliaisuus kuin turvallisuuden tarvekin tulevat tyydytetyiksi matkoilla kuuhun, maan keskipisteeseen ja maanalaiseen maailmaan”, Schalansky kirjoittaa Vernen kirjoista. Kaukaisten saarten atlas tyydyttää lukijan rajatonta uteliaisuutta, mutta holtittomaan päiväuneskeluun kannustamisen sijaan se osoittaa samalla, kuinka helppo olisi kärsiä mitä raadollisimmin, mikäli matkalle todella lähtisi.
Atlas siis kyseenalaistaa ajatuksen siitä, että maailma olisi kaikkine syrjäisimpine ja avuttomimpine läntteineen mahdollista saavuttaa tai hallita, ainakaan puhtaan seikkailunhalun innoittamana. Silti myös Schalanskyn kertomat tarinat keskittyvät usein miehen tai poikamiehen haluun valloittaa, löytää, lähteä tai saapua. Alfred van Cleef matkaa Amsterdaminsaaren asukkaaksi ja Darwin vaikuttuu koralleista HMS Beaglella seilatessaan. Marc Liblin muuttaa saarelle, jonka kielen on oppinut lapsena unissaan.
Vaikka teos korostaa sitä, kuinka riippumattomia saaret ja niiden luonto ovat ihmisestä, ei Atlas solahda posthumanismin pirtaan. Teos ei pyri myöskään esimerkiksi runoilija Anna Tomin Huomisen vieraan tavoin keskiöimään ihmistä yhdeksi maapalloon vaikuttaneeksi luontokappaleeksi, jonka aika tulee joskus olemaan ohitse. Sen sijaan Atlas kertoo ihmisestä osana kaikkea maan kamaralla tapahtuvaa vipellystä ja kuolemaa. Sellaisena sopiva teospari Schalanskyn kirjalle voisi olla vaikkapa runoilija Pertti Saloheimon Ennustus linnuston tulevaisuudesta, joka kuvaa tieteilijän oleskelua saarella tämän etsiessä tietoa ja ymmärrystä luonnosta ja itsestään.
“Tulevaisuuden muistelija ja menneisyyden profeetta tiivistää menneen ja tulevan, läheisen ja kaukaisen tiloiksi, joiden halki voi matkustaa nokkelilla koneilla, jotka on verhoiltu yhtä hyvin kuin hänen kertomansa tarinat”, Schalansky kirjoitta Vernestä. Kuten ranskalaisen insinöörin teokset, myös Kaukaisten saarten atlas tiivistää saariin ja niiden kuviin menneen ja tulevan, läheisen ja kaukaisen. Toisin kuin Vernen matkakohteet, saaret ovat olemassa, mutta niille ei pääse edes nokkelilla koneilla.
**
Atlaksen mukaan karttakirjan ja seikkailuromaanin suhdetta voi ajatella vielä tarkemmin niin, että yksi tarjoaa kauneutta, toinen tietoa. Seikkailuromaani on “esteettinen korvikenautinto” ja karttakirja avain olemassaoleviin paikkoihin. Viitatessaan Vernen teoksiin Schalansky kirjoittaa: “Karttakirjan lukija ei tyydy yksittäisen eksoottisen paikan katseluun vaan haluaa omahyväisesti kaiken kerralla – koko maailman”.
Tässä piirtyy esiin jonkinlainen ristiriita. Vaikka Schalansky tuntuu suhtautuvan kriittisesti siihen, että maailma alistetaan yksilön seikkailullisten toiveiden kohteeksi, toteaa hän silti karttakirjan lukemisen liittyvän “koko maailman haluamiseen”.
Toinen ristiriita syntyy Schalanskyn halusta korostaa kartan ja kartografian väkivaltaista historiaa. Hän kertoo suhtautuneensa jo lapsena varautuneesti poliittisiin maailmankarttoihin, joissa valtioita erottavat lähinnä värit ja katkoviivat. Saksojen yhdistyessä Schalansky huomasi, että entistä kotimaata, jonka hän oli oppinut tuntemaan Saksan demokraattisena tasavaltana, kutsuttiin Länsi-Saksan koulukartastoissa lyhenteellä SBZ eli Sowjetische Besatzungszone, “Neuvostoliiton miehitysvyöhyke”.
Jopa topografinen kartta, josta Schalansky kirjoittaa suuremmalla arvostuksella, rajaa ja vääristää. Se heijastaa kartoitettavaan alueeseen lähinnä kartoittajansa käsityksen alueen luonteesta ja omista tarpeistaan sen suhteen.
Kirjailija toteaa esipuheessa: “Kartan piirtäminen seuraa löytämisen kannoilla … Vieras ympäristö tulee valloitetuksi ja valtaaminen toistetaan kartalla. Paikasta tulee todellinen vasta sitten kun se on paikannettu ja mitattu tarkasti. Tästä syystä jokainen kartta on sekä kolonialistisen väkivallan seurausta että sen harjoittamista.” Kuten kartografian, myös seikkailuromaanin historiassa toistuvat niin väkivalta kuin sen glorifiointikin. Kartografiaan sisältyvää väkivaltaa voi ajatella konkreettisina historiallisina ja kolonialistisina käytäntöinä, esimerkiksi tilanteina, joissa eurooppalainen käyttää piirtämäänsä kartaa kolonisoimansa alueen hallitsemiseen. Toisaalta väkivaltaa voi ajatella abstraktisti filosofisena kysymyksenä siitä, mitä tarkoittaa tarkka, toimiva tai oikeudenmukainen kuvaus todellisuudesta, kun kuvattavaa on pakko vääristää jollain tapaa. Siitä huolimatta myös Atlas on olemassa eurooppalaisen seikkailijan tutkimushalun vuoksi. Schalansky kritisoi “näin, koin, piirsin kartan ja hallitsin” -mentaliteettia vähintään epäsuorasti, mutta hänen teoksensa on tällaisesta ajatuksesta ja sen historiasta riippuvainen.
Kriitikko Carlos Lievonen muotoilee hyvin teoksen kolonialismin pohdinnan ristiriidan Nuoren Voiman kritiikissään. Hän kirjoittaa: “Johdannossa tekemistään huomioista huolimatta Schalansky lähtee mukaan maiden rajojen kolonialistiseen leikkiin jo saarista antamissaan perustiedoissa. Konventioista irtautuminen on siis teoksessa selvästi rajallista. Atlas on vapaa taiteellisessa mielessä, mutta se ei pääse pakoon todellista historiaa, jonka varaan se hyvässä, pahassa ja kaikessa taianomaisuudessaan rakentuu.” Toisin sanoen: Kaukaisten saarten atlas on edelleen riippuvainen kartografian hegemonisista käytännöistä ja kartanpiirtoon liittyvästä väkivallasta, vaikka pyrkiikin kritisoimaan niitä.
Schalansky tiedostaa itsekin kirjansa kenties keskeisimmän ristiriidan. Kun Krause Essay Prize -organisaation haastattelija kysyy kirjailijalta, millä tavalla Schalanskyn karttakirja on riippuvainen kolonialistisista käytännöistä – sillä olisi naiivia ajatella, ettei se olisi, tai että tämän tiedostaminen tekisi teoksesta näistä riippumattoman – kirjailja muotoilee vastauksensa näin:
My atlas is naturally a product of a colonial appropriation of the world and its island projections. It contains reproductions that are the result of surveying, expulsion, and hegemonic claims. But it juxtaposes the absoluteness of the cartographic system with something that’s unusual in ordinary atlases: texts that remain fragmentary, in which more questions are posed than answers provided. Texts that tell of how much suffering and brutality are connected to the cartographic appropriation of the world.
Schalansky toteaa, että Kaukaisten saarten atlaksen kartat todella ovat erilaisten epäoikeudenmukaisen vallankäytön käytäntöjen tuloksia. Hän toteaa, että teoksen tekstit ovat niiden kritiikissä avainasemassa, sillä ne asettavat kartografian absolutisoivan logiikan kyseenalaiseksi omalla fragmentaarisuudellaan. Saarten kuvauksissa kysytään pikemmin kuin vastataan. Niissä kerrotaan suoraan raakuuksista, jotka ovat yksi seuraus ihmisen pakottavasta halusta nähdä ja tallentaa näkemänsä kartalle.
Lopulta voi todeta, että kuten niin moni valkoisen länsimaalaisen kirjoittama valkoisen länsimaalaisen toiminnan kritiikki, myös Kaukaisten saarten atlas epäonnistuu arvostelussaan. Silti teoksen huolella valittu poetiikka eli se, mitä saarista ja niiden kartoista esitetään ja miten tämä tehdään ja miksi, vahvistaa Schalanskyn teesejä ja tekee kritiikistä itsereflektiivistä ja kestävää. Schalansky työstää teoksestaan konkreettista todistusta siitä, että kartta ei pääse hegemoniastaan, mutta sen käyttötarkoitusta voidaan muuttaa. Tarina reippaasta, seikkailunhaluisesta eurooppalaisesta, joka valloittaa maapallon mitättömiä syrjäseutuja ja hamuaa niiden käsittämättömiä aarteita, muuttaa muotoaan kun karttoja ja niiden kuvaamia saaria tarkastellaan fragmentaarisella ja kyseenalaistavalla poetiikalla.
Vaikka Schalansky itse sanoo, ettei vaihtaisi kaukaisten saarten kaukokaipuutansa oikeaan matkakokemukseen, seikkailevat teoksen sivuilla ihmiset, jotka eivät ole halunneet jäädä nojatuoliinsa kuvittelemaan. Atlas on riippuvainen seikkailijan halusta ylittää kaukokaipuunsa matkaan lähtemällä. Teoksen hahmot ovat halunneet tietää ja valloittaa, uhmata vaaroja ja ylittää pelkonsa ja pienuutensa. Tästä saaret, niiden kartat ja siten koko teos saavat merkityksensä, vaikka saaret miellettäisiinkin ihmisestä ja seikkailijoista riippumattomiksi.
Atlasta ei olisi tyydyttämässä kaukokaipuutani, ellei joku olisi päättänyt lähteä matkalle. Samalla teos suhtautuu ymmärtäväisesti löytämisen ja kokemisen pakkomielteeseen, joka löytöretkeilijöitä on vaivannut. Saaret ovat heidän maapallonsa keskipisteitä.
Kaukaisten saarten atlaksen on suomentanut kirjallisuuden monitoimija, runoilija Marko Niemi (1974-2019). Niemi menehtyi ennenaikaisesti kesken teoksen julkaisuprosessin ja Kaukaisten saarten atlas jäi hänen viimeiseksi toteutuneeksi työkseen. Runoilijat Kristian Blomberg ja Raisa Marjamäki ovat viimeistelleet suomennoksen.
Suomennos on häkellyttävän hyvä. Niemi, Blomberg ja Marjamäki ovat kuunnelleet teosten ääntä herkin korvin. Kokonaisuutena suomennoksen kieli on kauniimpaa kuin monissa alun perin suomeksi kirjoitetuissa teoksissa, mutta kauneus ei ole löperöä tai maalailevaa. Sitä ole saavutettu funktionaalisuuden tai ilmaisun tarkkuuden kustannuksella.
Ilmestyessään vuonna 2009 alkuteos Atlas der abgelegenen Inseln niitti runsaasti menestystä ja niin on ollut myös suomennoksen laita. Kymmenen vuotta alkukielisen teoksen jälkeen monet suomenkieliset kirjoittajat yhdistävät COVID–19-pandemian aiheuttamat matkustusvaikeudet ja -kiellot viestiin, jota kirja tavalla tai toisella korostaa: kaikkialle ei ole pakko päästä heti, tai koskaan. Välillä voi kuvitella ja antaa maailman olla.
Jos saaret ovat olleet saavuttamattomia kymmenen vuotta sitten, saattavat ne tulla olemaan entistä saavuttamattomampia tulevaisuudessa. Edes internetistä, mielikuvituksen kenties tehokkaimmasta lisäosasta, ei aina ole avuksi. Ilta-Kanerva Kankaanrinta toteaa, että kun satelliittien ja kaapeleiden välittämät tietoverkot yhdistävät maapallon eri kolkkia toisiinsa, jäävät merialueet “viimeisiksi eristyneisyyden tyyssijoiksi”.
Käynnissä oleva ilmastokatastrofi luo teokseen oman ulottuvuutensa. Yksi teoksen kiinnostavimmista kysymyksistä on kaukokaipuun historiallinen muutos. Miltä se on näyttänyt 1400-luvulla, eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden lähtiessä retkilleen? Miltä se näyttää tulevaisuudessa, kun planeetta muuttuu ennennäkemättömin tavoin? Atlas ehdottaa vastauksia erityisesti menneisyyden suhteen, mutta kaukokaipuun tulevaisuus vaatisi uuden teoksen, jonkinlaisen tulevaisuuden karttakirjan.
Kaukaisten saarten atlas ihastelee seikkailua vaikkei ehkä tahtoisi. Se kieltäytyy matkailun huvista mutta ehdottaa tapaa tyydyttää kaukokaipuu, joka ei lähde edes matkustamalla. Lopulta maihinnousulupa kaukaisille saarille on taattu, jos on valmis kohtaamaan ne sellaisina, kuin joku on kuvitellut.
Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas. Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään. Suomentanut Marko Niemi. Käännöksen viimeistely Kristian Blomberg ja Raisa Marjamäki. Poesia, 2020.
Kuvat: Poesia
Lähteet:
Ja taas kirja kädessä – Jorman lukunurkka. “Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas”. 6.6.2020. https://jormanlukunurkka.blogspot.com/2020/06/judith-schalansky-kaukaisten-saarten.html
Kankaanrinta, Ilta-Kanerva. “Kiehtovilla kaukosaarilla”. 1.10.2020. https://agricolaverkko.fi/review/kiehtovilla-kaukosaarilla/
Lievonen, Carlos. “50 novellia ja muuta asiaproosaa”. Nuori Voima 6/2020
Nice, Dylan. “An Interview with Judith Schalansky”. 2011. https://krauseessayprize.org/winners-2/judith-schalansky/interview/
Rintala, Arto. “Maailman teatteri kaukaisilla saarilla”. 15.10.2020. https://agricolaverkko.fi/review/maailman-teatteri-kaukaisilla-saarilla/