Aloitan siteeraamalla César Vallejoa:

”Todellisuudessa kaikki ovat lähteneet talosta, mutta totuus on että kaikki ovat jääneet. Eikä se mikä on jäänyt ole heidän muistonsa vaan he itse.”

(Runosarja ”Nyt minä puhun toivosta”, suom. Pentti Saaritsa)

Ihmiset jättävät jälkensä tiloihin ja toisaalta tilat jäävät asumaan ihmisiin. Talot kantavat asuttajiensa tuoksuja, esineistöä sekä sitä lihallista ruumiin preesensiä, joka joskus toimi tilassa. Ja vastaavasti ihminen kantaa paikkoja, niiden tunnelmia, tapahtumia, historiaa ja tiloihin liittyviä tapoja. Olemisemme on läpeensä tilallistunutta, ja olemme vain summa päällekkäin kerrostuvia menneisyyksiä.

Tilat eivät ole vain muistoja, vaan ne jäävät kirjaimellisesti loisimaan meihin. Jokaisesta eletystä tilasta jää jälki tai kaiku, joka suuntaa olemistamme. Me emme ole neutraaleja, vaan tilojen asuttamia.

Eivätkä myöskään tilat ole neutraaleja, vaan useiden eri aikojen läpäisemiä maastoja, joissa erilaiset minuudet ja olemisen taajuudet limittyvät toisiinsa.

*

Vallejon runo jatkuu:

”Eikä ole niinkään että he jäisivät vaan he jatkuvat talon läpi. Teot ja toiminnot lähtevät talosta junalla tai lentokoneella, ratsain tai jalan tai maassa raahautuen. Se mikä jatkuu talossa on orgaani, parhaillaan ajassa tai ympyränkehällä toimiva tekijä. Askeleet ovat menneet, suudelmat, anteeksiannot, rikokset. Se mikä jatkuu talossa on jalka, huulet, silmät, sydän. Kiellot ja vahvistukset, hyvä ja paha ovat hajaantuneet. Se mikä jatkuu talossa on teon subjekti.”

Talossa jatkuu koettu ja kohdattu elämä, tilaan uurtuu konkretia, ”jalka, huulet, silmät”.

Asenteet voivat kyllä liudentua ja muuttua, mutta teot ja tapahtumat kajehtivat kaikessa olevassa. Historia on aina asuttua ja ruumiillista.

*

Tilojen poetiikka on tuttu käsite ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin tuotannosta. Hänen kuuluisin teoksensa La Poetique de l’espace (1957, Tilan poetiikka, suom. Tarja Roinila) tarkastelee runollisen kielen olemusta ja sille ominaista sieluntilaa. Runojen oleminen on samanaikaisesti niin uneksuntaa, levollisuutta kuin valppauttakin.

Ranskan kielessä sana ‘La maison’ tarkoittaa sekä taloa että kotia, käsitteet liittyvät kiinteästi toisiinsa. Bachelardin tilan poetiikassa koti ja talo ovat mielikuvia, joihin kotiutuminen tapahtuu kielessä ja mielessä. Hänen lähtökohtansa ovat fenomenologiassa ja psykoanalyysissa: kyse ei ole konkreettisesta kotiseudusta tai paikallisuudesta, vaan nimenomaan olemisen taajuuksia, jotka saavutetaan yksinäisyydessä. Säkeet ovat eräs kotiutumisen pakoista.

Kotiutumisen ja kotoisuuden sekä toisaalta paikallisuuden ja paikantumisen ajatukset ovat läsnä useissa Noesiksen tämän numeron esseissä. Kirjoittajia puhuttavat kirjoittamisen ja lukemisen tilat — niin metaforisina kuin konkreettisina paikkoina.

*

Esseessään ”Kaupunkien runoutta” Saila Susiluoto tarkastelee kaupunkitilojen poetiikkaa sekä kirjallisuudessa esiintyviä fantasmagorisia kaupunkeja.

”Todellinen kaupunki on historian, muistojen, mielikuvien, unien ja kokemusten summa, elävä ja sattumanvarainen, ei tyhjä rakennuksien ja katujen täyttämä muistomerkki, kuten Tuhannen ja yhden yön tarinoiden ”Vaskikaupunki”, jonka kammottavuus on autius, ihmisten puute.” (- -) ”Vähä vähältä kaupungin tragedia selviää sinne tulleelle retkikunnalle, kaikki tieto on puettu runon muotoon, loistelias ja surullinen historia on kivitaulujen kertomaa, varoittavia ääniä kuoleman takaa. Kaupungin henki puhaltuu eläväksi ainoastaan runouden kautta.”

Elävä kaupunkitila on kuin runo, siinä limittyvät unet, mielikuvat ja eletty historia. Todelliseksi kaupungin tekevät ihmiset, kaupunki todellistuu vasta heidän kauttaan. Tuhannen ja yhden yön tarinoissa Vaskikaupunkia kohdannut tragedia on mahdollista purkaa ainoastaan runouden avulla, arabialaisessa tarukokoelmassa säkeillä on esteettisen funktionsa ohella myös tiedollisia ulottuvuuksia.

Runojen tavoin kaupungit kantavat salattua ja jo unohtunutta tietoa. Ne ovat täynnä paikkoja, jotka lävistävät useiden ihmisten kohtaloita, ja toisaalta kohtalot määrittävät paikkoja.

*

Johanna Venhon esseessä ”Eksyjän runousoppi” kaarretaan rohkeasti sivukujille ja etsitään runouden toposta. Venhon mukaan runo alkaa eksymisestä ja alttiudesta löytää:

”Todellinen runo ei esitä mitään. Se on joskus hapuileva ja risainen, joskus kirkas, mutta ihan aina se hehkuu omaa voimaa ja luonnetta, kuin aurinko lohkareille jäätyneen meren yllä, kuin ihminen joka on käynyt pimeän jään reunalla ja palannut sieltä.”

Runous on äärellä olemista.

Sanat kutsuvat esiin sitä, mikä on syvää ja vielä vailla nimeä.

Hapuileva ja vailla tarkkaa päämäärää oleva kulku saattaa kirkastaa asian ja näyttää lukijalle maailman täysin uudesta suunnasta. On vahva tuntuma, että säkeiden lomasta itse olemassaolon suuri mysteeri hönkii vasten kasvoja.

*

Jouni Tossavaisen ”Luontorunoudesta”-esseen keskiössä on runouden suhde luontoon sekä erilaiset luontosuhteet.

Se, miten runoudessa lähestytään luontoa, on vaihdellut suuresti eri aikoina ja sidoksissa kirjoittajan todellisuuskokemukseen. Valaisevana esimerkkinä Tossavainen käyttää Nils-Aslak Valkeapään (1943–2001) tuotantoa. Ilman paikallisuuden ja siihen liittyvien kulttuuristen erityispiirteiden huomiointia Valkeapään runous altistuu helposti virheluennoille.

Luonnonkansojen runouden kohdalla ilmaisu ”olla lähellä luontoa” on ontuva, sillä luontokulttuurin edustajien kirjoitus kumpuaa erilaisista ontologisista lähtökohdista kuin länsimaisen kanonin kotiseuturakas luontorunous. Tossavaisen mukaan Valkeapää kuvaa runossaan, miten ”ihmisen jokapäiväisessä suhteessa muiden olentojen kanssa on jotain sellaista, joka voi avata polut kaikenlaisiin kohtaamisiin. Ihmisten maailmassa-oleminen on kytköksiä, suhteita ja niiden elävälle virralle myöntymistä. Tämän huomioonottaminen on tänä päivänä ainoa varteenotettava etiikka.”

Vastustuksen politiikan sijaan luonnonkulttuurit tarjoavat uusia, affirmaatioon perustuvia ajattelutapoja, kuten Valkeapään runouden porojen poetiikkaa tutkinut professori ja kirjallisuudentutkija Lea Rojola on todennut.

Nk. aitouden menettämisen ja nostalgisoinnin sijaan ihmisten on otettava eettinen vastuu toiminnastaan, ja tuon etiikan on oltava luonteeltaan eroja kunnioittavaa sekä materiaaliseen ontologiaan sitoutunutta.

*

Matti Kangaskosken essee ”Tyhjyyden nimeämisen mahdollisuudesta – Runous, totuus ja vedonlyönti Alain Badioun tapahtuman filosofian kautta” käsittelee runouteen liittyviä eettisiä kysymyksiä.

Kangaskoski esittelee ranskalaisen Alain Badioun (s. 1937) tapahtumisen filosofiaa. Tapahtumassa on kyse tyhjyyden nimeämisestä, ja juuri tuo tyhjyys paljastaa totuuden. ”Tapahtuma ei ole osa tilannetta, sitä miten asiat ovat”, vaan se ”avaa kuilun asioiden totuttuun kulkuun, heittää ihmisen sivuun selviytymisen strategiastaan ja osoittaa tilanteen äkillisesti uudessa valossa, ja tässä valossa myös totuuden prosessi alkaa”.

Badioulle totuus on universaalia, vaikka se paljastuu tapahtumassa, joka on paikallinen. Tapahtuman subjektista tulee tuon välähdysmäisen totuuden todistaja, ja hänen tehtävänsä on pysyä kokemukselleen uskollisena.

Runouden kohdalla tämä tarkoittaa kirjoittajan uskollisuutta omalle sisäiselle näylleen tai eetokselleen konformistisen ja taidokkuuteen kilpistyvän sanomisen sijaan. Kangaskosken kirjoitus palaa viime kädessä kysymyksiin taiteen ontologiasta: mikä oikeuttaa runouden olemassaolon?

Taiteessa ei ole kyse miellyttämisestä tai sanoilla askartelusta ja hassuttelusta, vaan sitoutumisesta totuuteen, joka on näyttäytynyt kirjoittajalle ja lävistänyt pienen ohitse kiitävän hetken ajan koko hänen olemisensa.

*

Kristian Blombergin pamfletti ”Kirjastojen tulee tilata runoteoksia nykyistä monipuolisemmin” on kannanotto kirjastoinstituution kirjojen hankintakäytänteisiin.

Kirjastot ovat konkreettisia lukemisen paikkoja. Runonimikkeiden määrä ja poetiikkojen kirjo vaikuttavat siihen, millaisia kirjastokävijöiden lukumahdollisuudet ovat ja kuinka tuota tilaa asutaan.

Blomberg tuo kirjoituksessaan ilmi, ettei runojen lukeminen näy koko laajuudessaan lainaustilastoissa, sillä useat ihmiset lukevat runoja nimenomaan kirjastoissa eivätkä lainaa niteitä. Runojen lukemiseen kuuluu samoilu hyllyjen äärellä teoksesta toiseen, se on tiettyyn hetkeen ja paikkaan sidottua toimintaa, jonka suuntaa ei voi ennustaa ennalta. Tällainen lukeminen ei ole kuitenkaan mahdollista, jos nimikemäärät on karsittu minimiin – tai ainakin käsitys runoudesta lajina ontuu pahasti.

Tilaamalla jokaista ilmestynyttä runokirjaa edes yhden niteen verran ”kirjastolaitoksen on mahdollista tehdä merkittävä ele kokonaisen lajin elinvoiman eteen”, Blomberg kirjoittaa. ”Tuloksena olisi kokoelma, jota yksityishenkilö ei voi hankkia, mutta joka kirjastoista käsin rikastaa ja kannattelee kokonaista lajia ja sen omintakeista lukemiskulttuuria. Ja antaa loistavan syyn jatkaa kirjastossa käyntiä.”

*

Eksymisiä, kotiutumisia ja tapahtumista tekstien äärellä.

Kirjallisuus

Vallejo, César 1971: Inhimillisiä runoja (Poemas humanos, 1938), Kello O — Latinalaisen Amerikan runoja ja runoelmia, toim. & suom. Pentti Saaritsa. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Bachelard, Gaston 2003: Tilan poetiikka (alkuk. La Poetique de l’espace, 1957), suom. Tarja Roinila. Helsinki: Nemo.

Rojola, Lea 2015: ”…sukkajalka, kalppinokka, tuuliturpa… Nils-Aslak Valkeapään porojen poetiikka”, Avain 3/2015.
pro.tsv.fi/skts/Avain2015_3_sisalto.pdf

Valokuva: Tiina Lehikoinen, installaatio Tommi Musturi