Vietin viime lokakuun Tokiossa ja residenssijaksoni loppupuolella tapasin paikallisen runoilijan Yosuke Tanakan, jonka avustuksella pääsin perehtymään japanilaiseen nykyrunouteen. Hän on ollut mukana toimittamassa Jung Journal, Culture & Psyche -julkaisua, josta yllä siteeraamani Shion Mizuharan runo on peräisin.

Vapaasti tulkittuna suomennoksena runo taipuu jotenkin näin: ”Synnyttää vain siivet, muistot ovat vereviä, kun kosketan kylmän kevätpäivän oksaa”.

Tekstin pelkkyydessä on jotain mikä koskettaa minua, vaikken pysty täysin nimeämään, mistä runossa on kyse. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta runo on kokemuksen ja tunteen tasolla laaja, se aukenee näyn kaltaisena oivalluksena elämän tietyistä reunaehdoista.

***

Kristian Blomberg toteaa Kalevi Jäntin palkintopuheessaan ”Marginaali(n)en hiljaisuus”:

Ehkä siinä (runoudessa) on kyse kielen yhä uudelleen tapahtuvasta uudelleen oppimisesta. Ehkä juuri tuollaisesta hetkestä, jossa lukeminen ja kirjoittaminen ovat yhtä, kielestä tulee riittävän aistimuksellista ja tunnelmallista, jotta runous voi liukua siihen kummittelemaan.

Ajatus runoudesta kummittelemaan taipuvaisena entiteettinä on viehättävä.

Runoudessa kieli on jatkuvassa liikkeessä, ja lukijasta tulee eräänlainen runon uudelleenkirjoittaja, kun hän opettelee tekstin ulottuvuuksia ja koettaa ottaa selvää, millaisesta kielellisestä olennosta kyseisessä runossa on kyse. Säkeiden kokemisen ehtona on kielelle herkistyminen. Ilman runon kuuntelua ja tunnustelua teksti jää helposti hämäräksi, ja sille saatetaan tehdä jopa tulkinnallista väkivaltaa. Tällöin sen ”aave” jää havaitsematta.

Runous edellyttää lukijaltaan myös tietynlaista tradition tuntemusta, eikä tämä ole elitismiä vaan realismia, sillä jokainen eriytynyt taidemuoto ja elämänalue vaatii harjaantuneisuutta. Muuten viittaussuhteiden sekä nyanssien ymmärrys jää puolitiehen ja runossa kaikuva toisten runouksien kaje kuulematta.

***

Tulevien kuukausien aikana Noesiksessa julkaistaan esseiden ohessa runoilijoiden eri yhteyksiin kirjoittamia puheita ja alustuksia, joiden aiheena on tavalla tai toisella runous. Tavoitteena on paitsi osoittaa, että tavat puhua runoudesta voivat olla mitä moninaisimpia, myös laajentaa ajatuksia luento- ja juhlasalien ulkopuolelle sekä antaa eri tilaisuuksiin kirjoitetuille äänille pidempi elinkaari. Tietyt runoutta koskevat kysymykset tuntuvat toistuvan vuosikymmenestä toiseen, ja tästäkin syystä historian penkominen esiin kirjoituspöytien laatikoista on antoisaa.

Blombergin palkintopuheen ohella puheiden sarjassa julkaistaan tässä numerossa Katja Seudun alustus ”Arkisista porteista kohti yliaistillista todellisuutta”, joka esittelee hänen tutkimustaan Tyhjä pöytä on tilattu. Mirkka Rekolan runouden äärellä (WSOY 2016), sekä Henrika Ringbomin runoilijapuheenvuoro ”Totuudesta ja tarkkuudesta – työni kirjailijana ja kääntäjänä”.²

Ringbomin puheenvuoro valaisee hänen runoilijauransa eri vaiheita ja tuotannossa tapahtuneita poeettisia murroskohtia. Keskiöön nousevat kysymykset kielen suhteesta ympäröivään todellisuuteen ja runouden totuudellisuudesta: ”[R]unot ja muut taideteokset kasvavat esiin ajan myötä. Näen totuuden aurinkona ja sen säteet edellytyksenä sille, että jotain kasvaa näkyviin”, Ringbom kiteyttää.

Myös Teemu Manninen käsitteli syksyllä julkaistussa omakohtaisessa esseessään ”Ainoani” sitä, kuinka runouden ja elämän arvot ovat kietoutuneet toisiinsa. Oivallus olemassaolon ihmeestä muutti hänen runoutensa suunnan.

***

Vilja-Tuulia Huotarisen esseessä ”Runoa, maitoa” pohditaan runouden olemusta yöllisen imetystuokion kehyksissä. Huotarisen teksti sisältää useita tiivistyksiä kirjoittamisesta ja lukemisesta: ”Proosaa kirjoitetaan menneen kautta silloinkin kun se kertoo tulevaisuudesta, se on fiktion olemus, runous vaikuttaa preesensissä ja siihen jää ajasta jälki.” Tai: ”Joskus kirjailijat kutsuvat teoksiaan lapsiksi, jotka täytyy päästää maailmaan. Ei täydy. Minusta kirja kannattaa jättää lukijoitten armoille vasta, kun sillä on tarpeeksi ikää.”

Runous kypsyy hitaasti. Säkeistä tekee kestäviä juuri tiheys. Runot johdattelevat havaintojen ja kokemusten äärelle, jotka voivat avautua viiveellä, tai välttämättä ne eivät avaudu koskaan. Älyn ohella runoudessa on kyse kaltaisuuden tunnistamisesta. Tunnistaminen tapahtuu usein tietoisuuden rajoilla, mutta mysteerin kieltämisen sijaan on hyvä ottaa tuoli alle ja varata aikaa ihmettelylle. Runot viettelevät juuri yksinkertaistavia määritelmiä väistävällä olemuksellaan ja herkistävät kuuntelemaan hiljaisuutta, kieltä ja itseä yhä tarkemmin. Huotarinen toteaakin Tua Forsströmin runokirjasta Lokakuun iltana soudin järvelle: ”se pakenee minulta ja siksi minä luen sitä.”

***

Olli-Pekka Tennilä kirjoitti taannoin Noesiksessa julkaistussa esseessään ”Ylijäämästä ja monimuotoisuudesta” kirjallisen kokemuksen erityisestä luonteesta. Hänen mukaansa ”ylijäämä on kielen ytimessä”, ja juuri kielen materiaalisuus ”tarkoittaa ylijäämää, niitä syitä, joiden vuoksi lukija palaa sittenkin alkuperäiseen säkeeseen, siihen joka ei tyhjentynytkään viestiin.”

Kaunokirjallisuuden ensisijainen tehtävä ei ole tarjota keskustelunaiheita, vaan aurata lukijan tajuntaan kokemuksia, joilla on säkeissä materiaalis-esteettinen perusta. Runouden merkitys on runossa itsessään; kyse ei ole vain pulloon sullotusta viestistä vaan myös pullosta.

Runous, kuten muutkin taiteet, vaatii herkkyyttä maailman edessä ja kieleen astumista. Kyse on aistiperustaisesta ajattelusta, joka toteutuu tietyn esteettisen tradition puitteissa. Runoudelle ominainen tapa ajatella on luonteeltaan kahtalaista: se on samaan aikaan sekä abstraktia että aisteihin menevää. Usein runoihin liittyy myös joku ”oksan” kaltainen elementti, kuten alussa siteeraamassani runossa, joka palautuu orgaanisten ruumiiden ulottuvuuteen ja aktivoi muistuman jostakin aistiperustaisesta kokemuksesta. Tunnistettua kaltaisuutta voi olla vaikea sanallistaa, mutta se ilmenee tajunnassa voimakkaana ja syvästi todentuntuisena välähdyksenä. Aivan kuin aave.

Kokemuksellista runovuotta 2017!