Itävaltalainen modernisti Thomas Bernhard (1931–1989) tunnetaan Suomessa ennen kaikkea romaaneistaan. Useimmissa niistä keskiössä on pyörteinen monologi, jonka lausuja on rappiolla oleva intellektuelli. Toisinaan teoksen kertoja on nimettömäksi jäävä taho, joka tarkkailee ja raportoi monologin lausujan edesottamuksista. Pakkomielteinen, toistoa tehokeinona hyödyntävä yksinpuhelu johdattelee päähenkilöä erkaantumaan maailmasta, usein kohti itsetuhoa. Bernhardia alettiin suomentaa ensimmäisen kerran vuonna 2007 ja vuosien mittaan hänestä on tullut ilmiö niin meillä kuin maailmallakin. Kotimaassaan proosan lisäksi myös näytelmistään tunnettu kirjailija oli kiitelty ja kiistelty hahmo.
Bernhard syntyi Hollannissa, jossa hän vietti myös ensimmäiset kuukautensa. Hänen äitinsä Herta Bernhard (1904–1950) oli yksinhuoltaja, eikä Thomas oppinut koskaan tuntemaan vuonna 1940 kuollutta isäänsä Alois Zuckerstätteriä. On mahdollista, että Thomas sai alkunsa raiskauksesta. Isäpuoli oli etäinen. Bernhardin isovanhemmat, kirjailija Johannes Freumbichler (1881–1949) ja hänen puolisonsa Anna Bernhard, kasvattivat hänet. Freumbichler oli lapsenlapsensa kehitykselle merkittävä henkilö. Hän oli ensin äitinsä, sitten kumppaninsa ja tyttärensä rahoilla elävä boheemi ja jonkinlainen elämäntapa-anarkisti, joka omisti aikansa kirjoittamiselle. Huolimatta Itävallan valtionpalkinnon saamisesta vuonna 1937 hänestä ei koskaan tullut tunnettua kirjailijaa. Thomasista hän puolestaan halusi muovata menestyvän oopperalaulajan.
Bernhardin lapsuus kului ensin isoisän opissa, sitten kansallissosialistisissa oppilaitoksissa kärsiessä. Oppilaitokset ja sota jättivät häneen elinikäiset arvet, mutta lopullinen niitti oli aikuisuuden kynnyksellä sairastetut keuhkotaudit. Bernhard vietti yli vuoden parantolassa luullen kuolevansa, mutta löysi sängyllä maatessaan kirjallisuuden ja selvisi. Sairastaminen päätti lupaavan laulajan uran alkuunsa, mutta käynnisti merkittävän kirjallisen uran. Bernhardin sairasteluaikana niin hänen äitinsä kuin isoisänsäkin kuolivat. Tervehdyttyään Bernhard opiskeli musiikkia ja teatteritaiteita. Toimittajana työskentelyn ja muutaman runokokoelman jälkeen hän saavutti menestystä romaanillaan Pakkanen (Frost, 1963). Varsinainen läpimurto oli kuitenkin toinen proosateos Amras (1964). Aluksi maalaisromanttista imagoa tavoitellusta kirjailijasta sukeutui paradoksi, kosmopoliittinen erakko, joka asui vanhassa maalaistalossa. Talosta on sittemmin tehty kirjailijan uraan keskittyvä museo. Suuren osan elämästään Bernhard vietti kirjoittamassa ulkomailla, erityisesti Italiassa. Tämän verran tiedetään. Seuraavat vaiheet ovat epämääräisempiä, mikä on outoa, sillä näinä vuosina Bernhard tuli jatkuvasti kuuluisammaksi.
Tiedetään kirjailijan olleen itseään lähes 40 vuotta vanhemman naisen suojeluksessa. Tämän nimi oli Hedwig Stavianicek (1894–1984) ja hän oli Hofbauerin makeistehtaan perijätär. Stavianicekin ja Bernhardin suhteesta ei tiedetä paljoa, eikä myöskään tulla tietämään, sillä heidän kirjeenvaihtonsa on kirjailijan testamentissa määrätty salassapidettäväksi. Bernhard kutsui Stavianicekia ”tädikseen” tai keksimällään erityisen hellällä nimityksellä ”Lebensmensch”.
Stavianicek otti kirkkokuorosta löytämänsä nuoren Bernhardin suojatikseen. Aluksi tarkoitus oli jatkaa Freumbichlerin suunnitelmaa ja tehdä Thomasista oopperalaulaja, mutta esteeksi muodostui taudin runtelemien keuhkojen rajallinen kapasiteetti. Niinpä Stavianicek alkoi tukea Bernhardia tämän kirjoituspyrkimyksissä. Ensimenestyksen jälkeen kirjailija sai jatkuvasti mitä arvovaltaisimpia palkintoja, vaikka aiheutti samalla teos toisensa perään skandaaleja. Paljon hänen elämästään on edelleen sumun peitossa. Esimerkiksi hänen rakkauselämänsä on mysteeri. Kirjailijan ympärillä pyöri lukuisia häneen ihastuneita naisia, mutta on epäselvää olivatko suhteet seksuaalisia.
Pitkään jopa tiedot kirjailijan kuolintavasta vaihtelivat. Thomasbernhard.org-sivustolta löytyvässä Thomas Cousineaun esittelyssä kuolinsyyksi mainitaan sydänkohtaus. Kirjailijan tuotantoa englanninkielisissä maissa aikanaan esitellyt Stephen Dowden totesi, ettei Bernhard tappanut itseään, kuten monet kirjojensa päähenkilöt, vaan kuoli pitkäaikaisen sairautensa seurauksena. Todennäköisesti Bernhard teki kuitenkin itsemurhan lääkäriveljensä avustuksella. Bernhard-kääntäjä ja -elämäkerturi Gitta Honeggerin mukaan kirjailija olisi ohittanut suunnitellun kuolinpäivänsä vuorokaudella. Päivän oli tarkoitus olla sama kuin Freumbichlerin kuolinpäivän. Kirjailija oli kuitenkin viihtynyt edellisenä iltana liian hyvin ihmisseurassa ja unohtanut ottaa itsemurhaan tarvittavat lääkkeet. Hänet haudattiin Stavianicekin viereen.
Bernhardia tavataan kuvata nihilistinä. Tätä vastaan kirjoittaa loppukeväästä 2020 edesmennyt kääntäjä Tarja Roinila, joka teki kirjailijaa tutuksi Suomessa:
”Kuolemaa vastaan, kuolemaa viivyttääkseen kirjoittanut Bernhard sanoi kyllä elämälle. Vaikka hänen tekstinsä ovat schopenhauerilaisen pessimismin ja negatiivisten tunteiden läpitunkemia, niissä tapahtuu – usein vaivihkaa – merkillinen asioiden kääntyminen päälaelleen, sen ylittyminen mitä teksti tuntuu itsepintaisesti jankuttavan.”
Minunkaan mielestäni Bernhard ei ole nihilisti, vaikka häntä ei ole helppo tulkita ja ensilukemalla hän tuntuu olevan kaikkea vastaan. Poliittisena olentona Bernhardia on tarkasteltu oman maansa ulkopuolella vähän. Esimerkiksi saksalaisen kirjallisuuden professori Dagmar Lorenzin mukaan tämä johtuu kirjailijan teosten teemojen universaaliudesta. Itävaltaan suoraan kytkeytyvät aiheet sivuutetaan ja vielä kymmenen vuotta sitten englanninkielisten lehtien kulttuuriosastoilla saatettiin sanoa hänen paikallistamisensa poliittiselle kentälle olevan mahdotonta. Näin ei suinkaan ole, mutta koska Bernhardin politiikkaa on hänen muun elämänsä lailla vaikea hakata kiveen, en pyri tällä kirjoituksella ehjään tai kokoavaan kuvaan. Liian monet kirjailijoiden elämästä ja tuotannosta kirjoittaneet haluavat vetää ehdottomia johtopäätöksiä spekulaatioistaan. Niitä voidaan kutsua ”teorioiksi” mutta enemmän kyse on ”pakkomielteistä”. Haluan sen sijaan nostaa esille muutamia Bernhardiin liittyvässä keskustelussa mielestäni vähemmälle huomiolle jääneitä piirteitä. Käsittelen erityisesti kirjailijan viimeistä näytelmää, Heldenplatzia(1988).
Poliittinen mielenmaisema
Bernhard voisi oikuttelevan käytöksensä ja ylimielisten elkeidensä perusteella olla ”myyttinen miestaiteilija”, pyhä hirviö. Hänen tuotannostaan ja julkisuuskuvastaan löytyykin perusteita tälle tulkinnalle, mutta hänen konstaileva käytöksensä poikkeaa kuitenkin miespuolisten kirjailijoiden tyypillisestä sikailusta.
Feminististä kritiikkiä hänen teoksiaan kohtaan esitti jo vuonna 1980 kirjailija Ria Endres. Kritiikki on sittemmin ensisijaisesti keskittynyt naisten kaksijakoisiin rooleihin Bernhardin teoksissa. Jos nainen ei ole miehen uhriksi joutuva avuton, tuhoutuva raukka, hän on voimallinen matriarkka, joka saastuttaa kaiken, mihin koskee. Bernhardin todellisesta misogyniasta on väitelty pitkään. Hänen proosansa naisnäkemyksiä on muun muassa kuvattu vinoutuneiden päähenkilöiden mielenliikkeiksi, kriittisiksi maskuliinisuutta kohtaan. Tätä myös Dowden korostaa, mielestäni liian hyvää tahtoa osoittaen.
Honeggerin mukaan Bernhardilla oli naisiin omituinen ja ristiriitainen suhde. Hän piti naispuolisia ystäviään tärkeinä kirjoitustyönsä kannalta (mikä piti konkreettisesti paikkansa, koska he tukivat kirjailijaa rahallisesti), mutta saattoi antaa tahallisen raflaavia lausuntoja heidän henkisistä kyvyistään. Vastaavasti hän kyllä hyväksikäytti useita itseensä ihastuneita naisia, mutta ei seksuaalisesti vaan elintasollisesti. Kirjailijan ystäväpiiriin kuului rikkaita aatelisia ja nousukkaita, jotka tarjosivat hänelle lomamatkoja, lounaita ja suojeluaan. Tässä onnistuakseen hän oli ilmeisen karismaattinen, vaikka lähipiiri on kuvannut häntä herrasmiesmäisen ujoksi, vanhanaikaiseksi ja varautuneeksi. Vastineeksi suojeluksesta Bernhard antoi kyllä keskusteluseuraa, mutta ei peitellyt välinpitämättömyyttään seuralaistensa lähestymisyrityksiä kohtaan. Hän oli eräänlainen älyllinen rattopoika, joka nautti saadessaan huomiota ja jopa rikkoessaan perheitä, mutta ei mennyt elosteluun ja fyysiseen kontaktiin asti.
Bernhardin kyseenalaisista mielipiteistä huolimatta esimerkiksi niin ikään itävaltalaisen Elfriede Jelinekin radikaalifeministinen tuotanto on velkaa Bernhardin näytelmille, jotka kyseenalaistavat perinteisen patriarkaatin tunnusmerkit: kodin, uskonnon ja isänmaan. Toisaalta Bernhardin teosten keskeiset henkilöt ovat lähes poikkeuksetta miehiä. Kiinnostavaa on, että näillä miehillä ei ole kiinnostusta ruumiillisuuteensa tai sisäänpääsyä vallan symboleihin. He pyrkivät johonkin, mutta päämäärän kohteena on harvoin tyypillinen miehinen valta.
Bernhardin romaanien mieshenkilöt ovat korostetusti intellektuelleja, jotka ovat niin älykkyytensä kuin herkkyytensäkin vuoksi tulleet hulluksi. He ovat ymmärtäneet ja sisäistäneet oman tappionsa, luuserin identiteettinsä. Tappio on kuitenkin tapahtunut toisella kuin maskuliinisen voiton ja häviön, alfa- ja betamiehuuden tasolla. Henkilöt ovat kuin kärjistettyjä toisintoja kirjailijan isoisän antamasta mallista. Toki heissä on piirteitä myös kirjailijasta itsestään. Päähenkilöt ovat pääosin seksistä vieraantuneita tai heidän himonsa ovat insestisiä. Avainromaani Hakkuussa (Holzfällen. Eine Erregung, 1984) sentään vihjataan nuoruuden kolmiodraamaan ja Vanhojen mestareiden (Alte Meister, 1985) päähenkilö Reger on ollut naimisissa, mutta niissäkin henkilöiden eroottinen elämä on jo menneisyyteen kuuluvaa.
Bernhardin julkisuuskuva on aseksuaali. Tarkoitan tällä sitä, että kirjailijan yksityiselämä on edelleen arvoitus, sillä seksuaalisuus ja seksi puuttuivat hänen esillä olleesta persoonastaan. Vuorotellen on spekuloitu hänen olleen milloin mitäkin. Berhard-elämäkerturi Miguel Sáenz oli vakuuttunut, että kirjailija ei ollut homo vaan hetero tai aseksuaali. Honegger taas pitää hänen homouttaan tai ainakin biseksuaalisuuttaan todennäköisenä. Paul Wittgenstein, Bernhardin ystävä, kertoi kirjailijan tunnustaneen masturboivansa katsellen samalla itseään peilistä. Anekdoottia on viljelty paljon, mutta se kuulostaa vähän liian kirjalliselta, liian hyvältä ollakseen totta.
Liha, niin kuin ihminen yleensä, on Bernhardin proosassa pilaantunutta; arvotonta ja omien kamppailujensa vangiksi jääneille henkilöille suorastaan löyhkäävää. Samoin teosten päähenkilöt ovat itsekeskeisen masturbatorisia. Heillä ei useimmiten ole lapsia, mahdolliset liitot ovat seksittömiä ja himokas kaipuu kohdistuu pikemminkin omiin siskoihin kuin vaimoihin. Insesti johtaa itsetuhoon. Tämä on nähty vertauskuvana Itävallan poliittisesta menneisyydestä, mutta en olisi siitä niin varma; kirjailijan tuotannossa on symbolisia elementtejä, mutta nähdäkseni ne eivät ole suuria tai edes kovin johdonmukaisia. Itävaltaa hän pilkkaa ja murjoo aivan suoraan. Mihin symbolista tasoa enää tarvitaan?
Vain työväestö kuvataan lihallisina, silloin kuin heitä yleensä kuvataan. Jo ensimmäisessä romaanissa Pakkanen työläiset ahmivat ruokaa, kourivat toisiaan ja haisevat. Heidän välitön suhtautumisensa maailmaan näyttäytyy teosten päähenkilöille samaan aikaan traagisena ja tavoittamattomana – että ihmiset voivatkin olla ja elää näin karmean mutkattomasti!
Samaa joukkoa edustavat maaseudun brutaalit ja sairaat ihmiset Häiriössä (Verstörung, 1967), monet tarkkailevat henkilöt näytelmissä, lääkäriä häiritsevä postimies Kortinpeluussa (Watten. Ein Nachlaß, 1969), Vanhojen mestareiden yksinkertainen Irrsigler… Sävy on monitulkintainen, halveksuva ja samalla kivulias. Työläisiä tarkasteleville älykköpäähenkilöille tietoisuus maailman turhuudesta on asteen verran tuskallisempi kuin sikaileville duunareille, jotka ovat osa maailman kaaosta.
Tyypillisenä esimerkkinä Häiriössä vastakkaisia voimia tai peräti sairauksia edustavat sairaan rouva Ebenhöhin tylsämielinen poika ja maailmaa liikaa nähnyt umpihullu ruhtinas, jonka monologia kirjan jälkimmäinen puolisko on. Arvostuksen ja inhon välinen tasapainottelu on traaginen ydin kirjailijan mustissa komedioissa. Luokkatietoisuus on ajautunut samaan paikkaan kuin seksuaalisuuskin, ikään kuin jonnekin päähenkilöiden olemuksen ulkopuolelle.
Puolalaista kirjailijaa Witold Gombrowiczia mukaillakseni yksilön jatkuva ongelma on itsensä löytäminen ja samalla sen myöntäminen, että yksilö määrittyy väistämättä toisia ihmisiä vasten. Tämä ristiriita myllää Bernhardin teoksissa jatkuvasti. Se myös synnyttää päähenkilöiden onnettomuuden – miksi olla erinomainen pianisti, kun Glenn Gould on jo paras (Haaskio; Der Untergeher, 1983), miksi katsoa muuta kuin yhtä taulua ja etsiä siitä virhettä (Vanhat mestarit)? Hahmojen maailmassa ei ole sijaa inhimillisyydelle, koska inhimillisyys on kesken jäämistä.
En sikäli vedä Gombrowicz-vertausta hatustani. Kumpikin kirjailija oli ”vieras omalla maallaan”; toinen eristäytynyt kirjallisesta valtavirrasta sen sisällä, toinen ulkopuolella. He kävivät samanlaista sisäistä kamppailua, eksistentialismin ratkaisut hylänneinä mutta silti palaten sen peruskysymysten pariin. Molemmat olivat jäänteitä vanhasta Euroopasta.
Bernhardin poliittinen ydin on yksilön kyvyttömyys löytää vastauksia elämänsä ongelmiin yhteiskunnasta. Tuska syntyy jatkuvasta valtataistelusta, siitä että yksilön arvon voi määrittää vain vertailulla toisiin ihmisiin. Todellinen solidaarisuus on kuollut.
Tämä vie eksistentialismin loogiseen päätepisteeseen: ihminen ”valitsee” elämän, mutta tietääkö hän oikeastaan valitsevansa? Jos kyse on vain valinnasta, minkä takia jokainen ei valitse olla paras? Vastaus: valinta on lopulta vain sana olemisen pakolle. Voittoa ei voi valita. Ainoa todellinen valinta on itsemurha, jonka mahdollisuus elää kaikissa Bernhardinkin teoksissa. Itsemurha on epätoivosta syntyvä tarve ottaa edes yhden ainoan kerran ohjakset käsiin elämässään. Kateus työläisiä kohtaan (ja samalla heihin kohdistuva kauhu) syntyy siitä, että nämä eivät edes huomaa kontrollin puutetta. Työläiset alistuvat vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen, kun taas todella älykäs, selvänäköinen ihminen ei koskaan alistu. Niinpä hän pysyy onnettomana.
Bernhardin proosa ei rikkonut tabuja, sillä tabun rikkominen on usein löysää kertaperformanssia, tästä kotimaisena esimerkkinä Jumalan teatteri. Sen sijaan kirjailija teki jotain paljon hankalampaa: hän nosti pettymyksen peilin kansakunnan kasvojen eteen uudestaan ja uudestaan. Hän ei esimerkiksi puhunut vain kerran Itävallan vaikeasta natsimenneisyydestä ja valtaväestön lammasmentaliteetista, vaan kertoi tuhat kertaa, kuinka vastenmielisenä piti suuren yleisön ja julkisen elämän haluttomuutta kohdata ”totuus”.
Heldenplatz: sosiaalidemokratian petos
Erityisesti tätä totuutta jaksvat pitää esillä Bernhardin näytelmät, joita on peräti 18. Näytelmien sekä runojen suhteellinen tuntemattomuus Suomessa kertoo siitä, että kirjailija on romaanikäännöksistä huolimatta meille edelleen korkeintaan puolituttu. Itävallassa Bernhard oli nimittäin leimallisesti näytelmäkirjailija ja aiheutti suurimmat kohunsa juuri teatterilavoilla. Myös hänen lavateoksensa koostuvat pitkistä monologeista ja muistuttavat siten hänen proosateostensa makaaberia absurdismia. Esimerkiksi Die Jagdesellschaftissa (1974) kirjailija, ilmiselvä Bernhardin omakuva, saapuu metsästysmökille pitämään seuraa kenraalin vaimolle, samalla kun vanhus itse (joka ei ole tietoinen sairastavansa tappavaa tautia) metsästää rahamiesten ja aateliston kanssa. Isännän tietämättä myös hänen metsänsä puut alkavat kuolla massiivisen kuoriaislauman syötyä ne sisältä. Mökin lavastus on massiivinen ja askeettinen, sen ikkunat muistuttavat lähinnä kirkosta ja niiden ulkopuolella tippuu koko esityksen ajan lunta. Työläinen on tässäkin teoksessa ulkopuolinen, alistuva ja halveksuttu. Totta puhuva kirjailijahahmo sen sijaan aiheuttaa monologeillaan vallitsevan järjestyksen romahduksen.
Loistava Josef (Der Theatermacher, 1984) on ainoa Bernhardin suomennettu näytelmä. Se satirisoi Salzburgin musiikkijuhlia. Teoksen päähenkilö on Bernhardin päähenkilöksikin avoimen hirviömäinen ja täynnä itseään: sadistinen teatteriseurueen johtaja, joka nöyryyttää näyttelijöitään, jotka sattuvat olemaan myös hänen perheenjäseniään. Ylimielinen Josef, jälleen yksi Bernhardin puoliomakuva, kiduttaa henkisesti vaimoaan ja tuntuu himoitsevan tytärtään.
Bernhardin näyttämöuran huipennus ja avoimesti yhteiskunnallisin näytelmä on kuitenkin hänen viimeinen näytelmänsä Heldenplatz, jossa juutalainen Schusterin perhe käy lävitse patriarkkansa Josefin itsemurhaa valtion natsimenneisyyden varjossa. Keskiössä oleva perhe kuvataan kuitenkin elitistisinä kirjailijan äänitorvina. Ytimessä on perhe, mutta katsojan on mahdotonta kuvitella näillä ihmisillä olleen minkäänlaista rakastavaa kanssakäymistä keskenään.
Pitkään Lontoossa asunut Josef on saapunut takaisin kotikaupunkiinsa Wieniin. Todellisuus Itävallassa tuntuu kuitenkin sietämättömältä, joten päähenkilö on tappanut itsensä hyppäämällä ikkunasta ennen näytelmän alkua. Hänen vaimonsa taas kuulee perheen asunnon lähellä olevalta Heldenplatzin aukiolta aavemaisia ”heil Hitler!” -huutoja. Niitä samaisia huutoja, joilla valtakunnanjohtajaa tervehdittiin tismalleen samassa paikassa vuosikymmeniä aiemmin natsi-Saksan anneksoitua Itävallan.
Teos alkaa palvelusväkeen kuuluvan työläisnaisen monologilla, joka paljastaa professorin luonteesta lähinnä vähemmän mairittelevia puolia. Josef Schuster oli hirviö, vaikka samalla nöyrtyneen palvelijan mielestä mitä hienoin mies; toisaalta hyväksikäyttäjä, ainoa arvonsa tunteva yksilö, aviomiehen korvike. Kuilu yhteiskuntaluokkien välillä alleviivataan heti esityksen alussa.
Pian keskiöön nousee professorin hautajaisiin osallistuva veli Robert, joka on veljeään näennäisemmin sopinut maailman kanssa rauhan ja omien sanojensa mukaan nauttii hiljaiselosta maaseudulla. Tämä on vitsi, sillä pian kohtelias pinta murtuu ja Robert puhuu jäljellä olevan esityksen ajan taukoamatonta monologia, jossa kanavoi edesmennyttä veljeään haukkuen samalla koko itävaltalaisen yhteiskuntajärjestyksen.
Heldenplatz ilmestyi aikana, jota kutsuttiin suureellisesti Itävallassa ”itsetutkiskelun vuodeksi”. Tuolloin Itävallan anneksoinnista natsi-Saksaan oli kulunut 50 vuotta. ”Wienissä on nyt enemmän natseja kuin vuonna 1938”, on yksi näytelmän tunnetuimmista ja provosoivimmista repliikeistä. Itsetutkiskelun rajat tulivat vastaan siinä. Teos hätkähdytti aikalaisia aidosti, sen vaikutus on verrattavissa siihen, jos joku olisi Urho Kekkosen aikaan kritisoinut presidenttiä ja Neuvostoliittoa Kansallisteatterin lavalla. Heldenplatzia vastaan protestoitiin kaikkien suurien puolueiden edustajien toimesta jo ennen sen ensi-iltaa konservatiivisten sanomalehtien nostettua vuodetuista käsikirjoituskatkelmista äläkän. Bernhard oli astunut jonkin rajan yli. Näytelmän ensi-illan aikoihin jo pitkään sairastanut kirjailija tiesi kuolevansa pian ja odotti kenties lähtevänsä komeasti, mikäli Heldenplatz jäisi hänen viimeiseksi teoksekseen. Vastaanotto ei kuitenkaan ollut aivan yhtä alistuvaista kirjailijan ruoskalle kuin aiemmin. Vaikka ensi-ilta sujui kommelluksitta, lehdistö oli kriittistä ja poliitikot vihaisia. Ylipäänsä teos synnytti kiistoja taiteen rajoista. Esitykset olivat kuitenkin loppuunmyytyjä.
Näytelmän ja sen herättämien reaktioiden aukaisemiseksi on kerrottava Itävallan poliittisesta tilanteesta 1980-luvulla. Maa oli ollut käytännössä toisen maailmansodan päättymisestä asti Itävallan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPÖ) hallussa. Vuosikymmenien ajan yksin hallintoa pitänyt SPÖ joutui vuoden 1986 vaalien jälkeen muodostamaan hallituksen konservatiivisen ja antisosialistisen Itävallan kansanpuolueen (ÖVP) kanssa, koska ei ollut valmis yhteistyöhön Jörg Haiderin luotsaaman äärioikeistolaisen Itävallan vapauspuolueen (FPÖ) kanssa.
Samana vuonna Itävallan presidentiksi oli noussut suosittu oikeistokonservatiivinen poliitikko Kurt Waldheim, joka oli palvellut muun muassa YK:n pääsihteerinä vuosina 1972–1981. Pian Waldheimin asetuttua ehdolle Juutalaisten maailmankongressi paljasti hänen salanneen kuulumisensa SA-joukkoihin upseerina ja mahdollisen osallistumisensa sotarikoksiin. Paljastus johti muun muassa selkkaukseen Israelin kanssa. Toisin kuin voisi luulla, se ei kuitenkaan johtanut Waldheimin suosion laskuun kotimaassaan, vaan pikemminkin sen kasvuun. Samalla Itävallasta tuli ulkopolitiikan paaria ja maan diplomaattisuhteet heikkenivät huomattavasti. Kaikki tämä siis jo ennen Jörg Haiderin todellista kansansuosiota tai 2010-luvun uutta Itävallan äärioikeiston nousua! Itävallan ”katolilais-kansallissosialistista” luonnetta teoksissaan jatkuvasti korostaneelle Bernhardille tämä oli tietenkin herkkupala, todellinen ”mitäs minä sanoin” -hetki. Jokainen Heldenplatzin nähnyt aikalaiskatsoja kyllä tiesi, mihin kirjailijan irvailut kohdistuivat.
Roinila on kirjoittanut Heldenplatzin yhteydessä Bernhardin vaikean suhteen valtioon johtuvan siitä kirjailijan havainnosta, että natsiajan käytänteet ovat jatkuneet nykyhetkeen asti käytännössä muuttumattomina. Väkivallan voima ja uhka ovat edelleen taustalla. Valtio oli isättömänä kasvaneelle kirjailijalle myös isän kylmäkiskoinen korvike, häpeällisen köyhänavuin takaaja ja siten halveksuttava instituutio. Mankeliin joutuvat yksilö ja hänen oikeutensa. Kaikki on teatteria, päähenkilöt toistelevat. Valtiota johtaa muutaman päähenkilön näytelmäseurue, jolle miljoonat muut itävaltalaiset ovat pelkkiä statisteja. Vain esitys vaihtuu, narrit eivät. Koko yhteiskunta on teatteria, jopa hulluudesta puhutaan näytelmässä osin aitona, osin teatraalisena kokemuksena.
Näytelmän viestiä tukee myös se, että Itävallan sodanjälkeinen antisemitismi on tutkittu tosiasia. Juutalaisvastainen rasismi ei ole kadonnut mihinkään, vaikka maassa asuu juutalaisia enää hyvin vähän. Periaatteessa antisemitistinen kieli on maassa tiukasti kielletty, mutta niin kuin muissakin oikeistopopulistisissa liikkeissä, tämän kiertämiseksi on keksitty monia ilmaisuja, jotka kaikki kyllä ymmärtävät rasistisiksi, vaikka ne eivät päältä päin katsottuna siltä vaikutakaan. Heldenplatzin juutalaiset päähenkilöt toteavat, että Adolf Hitlerin jälkeen itävaltalaiset ovat vain odottaneet uutta Johtajaa, joka ratkaisisi juutalaiskysymyksen lopullisesti. Toteamus on ilmiselvä piikki Waldheimille, joka otti teoksesta nokkiinsa ja kutsui sitä taiteenvapauden hyväksikäytöksi. Myös Haider kritisoi teosta, mutta käytti vuosia myöhemmin Bernhardin antisosialistisia näkemyksiä keppihevosenaan vaalitaistelussa SPÖ:a vastaan.
Konservatiiveja päähenkilöt kutsuvat yksinkertaisesti idiooteiksi, mutta näytelmän varsinaisia konnia ovat demokraatit, koska he ovat monien muiden länsimaiden esimerkkiä noudattaen hylänneet vuosikymmenien varrella sosialismin ja myyneet kaikki periaatteensa nationalismille, kirkolle ja suurpääomalle. Tämä ei toisaalta tarkoita sitä, että Bernhardin henkilöt haluaisivat sosialismia; he pitävät sitäkin epäonnistuneena projektina ja haluaisivat vain rehellisyyttä. Demokraattien petollisuus on näytelmässä erityisesti korostuva väite, eikä siihen ole Suomessa asuvana vaikea samastua: tarvitsee vain muistella Paavo Lipposen sateenkaarihallitusta (1995–2003), joka tuntui lopulta olevan vielä Kokoomustakin oikeammalla.
Heldenplatzin mukaan Itävallalla meni paremmin ennen epämääräistä muka-demokratiaa ja ”valesosialismia”, vaikka toisaalta myös monarkia hylätään varteenotettavana vaihtoehtona. Näkökulma on pohjimmiltaan anarkistinen ja sen taustalla voi nähdä kummittelevan Johannes Freumbichlerin haamun. Tämä on jo jotain aivan muuta kuin kirjailijan väitetty ”epäpoliittisuus”, jota korostetaan kenties siksi, että hänet tunnetaan proosateoksistaan, jossa katkeruus valtiota kohtaan on lähinnä yksi osa kokonaiskuviota. Romaanitekstin massa vaatii keskittymään estetiikkaan ja – paremman sanan puutteessa – eksistentialistisiin ulottuvuuksiin. Samoista syistä Bernhardin proosatuotanto on kieltämättä myös kestävämpää kuin näytelmätuotanto. Heldenplatzia lukuun ottamatta videolta näkemäni esitykset eivät ole kestäneet aikaa. Jos näyttelijät eivät ole tilanteen tasalla, monituntiset ja suurilta osin tapahtumattomat tekstit ovat pahimmillaan tylsää melskaamista.
Suomalaisena voi nähdä Heldenplatzissa yhteyden omaan historiaamme, jonka haluamme kirjoittaa toistuvasti samanlaisena uudestaan ja kerrata joka itsenäisyyspäivä. Väistämme edelleen aktiivista keskustelua muun muassa sisällissodan merkityksestä psyykeellemme ja analyysia Itä-Karjalan keskitysleireistä ja Suur-Suomi-fantasioista, vaikka kysyttäessä ”keitä me kansana olemme” myös nämä asiat tulisi ottaa vastauksessa huomioon. Sen sijaan kiiruhdamme joukolla vähättelemään niiden merkitystä. Sanomalehtien kommenttipalstat ovat täynnä ”maltillisia” nationalisteja, jotka käyttäytyvät historiaan kohdistuvan kriittisen tarkastelun vuoksi takamukseen ammutun karhun lailla ja jotka näkevät perinteisiä arvoja rappeuttavia vihollisia kaikkialla. Tällaisia ihmisiä löytyy jopa suomalaisesta ”intelligentsiasta” ja epäilemättä myös keltaisesta lehdistöstä.
Vaikea ihminen
Poliittisuudestaan huolimatta esitän epäilykseni Bernhardin halukkuudelle vaikuttaa mihinkään. En pidä hänen näytelmiään kovin onnistuneina poliittisina kannanottoina. En voi olla ajattelematta samoin kuin niin monen taiteilijan tapauksessa: hän olisi ilmaissut itseään toisin, jos olisi halunnut muuttaa maailmaa parempaan. Jos Bernhard olisi esseisti, kaikki hänen proosatyönsä olisivat kuin kotoisen Antti Nylénimme teoksia: monet kirjoituksista lakkaavat luettaessa merkitsemästä mitään, koska kirjailijan tekemät kärjistykset maailmasta eivät yksinkertaisesti vastaa lukijan omaa kokemusta. Romaani- ja näytelmämuodossa näihin äärimmäisyyksiin on kuitenkin hiukan helpompi uskoa, vaikka ne eivät muuttaisikaan yleisönsä ajattelutapaa. Ainakin omalla kohdallani Bernhardin romaanit ovat jopa elämäntuskaa helpottavia. Niiden armottomuudessa on jotain vapauttavaa, vaikka niihin tarttuva ei aina välttämättä olekaan teosten päähenkilöiden tapaan suu vaahdossa ympyrää juokseva hysteerikko.
Bernhardin proosaura jakautuu karkeasti kahteen osaan. Uran toisella puoliskolla teoksista tulee tarkoituksellisen itseparodisia, koska kirjoittajan manerismien vuoksi niistä oli tulla sitä tahattomasti. Esikoisromaani Pakkasen lihallinen raakuus on muuttunut Vanhoihin mestareihin tultatessa jo irvailuksi päähenkilön pakkomielteille, jotka paljastavat pohjimmiltaan lähes sentimentaalisen ihmiskaipuun. En ole varma siitä, onko tätä muutosta ja selvää itseironista painotusta huomioitu tarpeeksi laajasti. Se kun tuntuisi osoittavan, ettei kirjailija ole aivan tosissaan, että hän tietää liioittelevansa.
Teemu Manninen Kirjoitti Helsingin Sanomissa Bernhardin olevan tärkein kirjailija ja näki hänet jonkinlaisena todenpuhujana. Manninen mainitsee Bernhardin teosten arvon löytyvän siitä, että tunteista puhumalla voidaan muuttaa maailmaa. Kirjoitus liittyy Vanhat mestarit -romaaniin ja kirjailijan viisiosaiseen omaelämäkertaan:
”Bernhard puolestaan on sellainen kuin on, koska hänet tuhottiin lapsena, koska valtio, koulu, kirkko ja itävaltalainen poroporvarillisuus tuhosivat hänet täydellisesti, ja koska ainoastaan taide ja kirjallisuus, johon hänen isoisänsä hänet tutustutti – kuten hän omaelämäkerrassaan tunnustaa – pelasti hänet elämälle.
Siksi Bernhardin puolustama arvo on, lopulta, kirjallisuuden ja taiteen arvo. Millainen arvo se on? Kaikkien arvojen arvo: koska arvot ovat kertomuksia, kertomataide on paras keino selittää itselle ja muille, miksi meistä on tullut sellaisia kuin olemme.”
Kuinka masentavaa näin painokkaiden sanojen jälkeen onkaan todeta, että en usko Bernhardin halunneen muuttaa yhtään mitään. En oikein usko Mannisenkaan selitykseen: tuhannet lapset elivät sotavuosina samanlaisen elämän eivätkä he tuhoutuneet eikä heistä tullut Bernhardin kaltaisia. Kirjailijaa ei parane ottaa liian kirjaimellisesti tai on astunut hänen maagisten sanojensa ansaan. Manninen nostaa Bernhardin kuin vaivihkaa jalustalle. Arvostan Mannista runoilijana ja hän kirjoittaa arviossaan kauniisti, mutta en kuitenkaan usko sankareihin sen enempää kuin konniin.
Uskon Bernhardin ja hänen lähipiirinsä kertoneen elämäkerroissa ja kuoleman jälkeen julkaistussa Palkintopuhetta-teoksessa (Meine preise, 2009) kattavasti syyt Bernhardin proosalle. Hän kirjoitti ennen kaikkea kunnianhimon takia mutta myös rahan. Samalla hän kohteli kulttuuria kuten naispuolisia muka-rakastajiaan: mitä enemmän hän sai ystävällisyyttä, sitä enemmän hän sitä halveksi. Suomessa Lurra Editionsin julkaisemasta lyhyestä Bernhardin ja kirjailija Gerhard Fritschin välisestä kirjeenvaihdosta näkyy, kuinka nuori kirjailija on hyvin lipevä, jopa mateleva vanhempaa kollegaa kohtaan odottaessaan suurta läpimurtoaan – ja kuinka päästyään tiettyyn asemaan Bernhard hylkää ystävänsä opportunistisesti ja siirtyy parempiin piireihin uhraamatta tälle enää ajatustakaan. Palkintopuhetta-teoksessa Bernhard kirjoittaa itsemurhaan päätyneestä Fritschistä kovin ilkeästi ja halveksien.
Bernhard, ”tärkein kirjailija”, oli tärkeytensä lisäksi ovelasti vedättävä show-mies. Se ei tee hänestä huonoa kirjailijaa, mutta ei hän myöskään ollut mikään taiteen arvoa puolustava selvännäkijä saati hyvä ihminen. Siksikin on huvittavaa, että hänen teoksissaan on jotain poikkeuksellisen moralistista. Ne tuntuvat tulevan kuin joltain pimeältä, tuntemattomalta vuosisadalta. Vitsi on siinä, että tuo vuosisata on kaikille tuttu 1900-luku.
Kirjailija ihailee Fjodor Dostojevskia dokumenttielokuvassa Thomas Bernhard – Drei Tage (1970) ja kohottaa tämän kilpailijakseen. Dostojevski oli Bernhardille todennäköisesti merkittävin yksittäinen prosaisti. Vain todella itselleen sokea tai kunnianhimoinen, pokerinaamainen taiteilija uskaltaa verrata itseään klassikoihin. Ja tietysti kirjailijan imago vaatii, ettei tarjolla ei ole kuin vastoinkäymisiä:
”The stupid person doesn’t know what difficulty is, he gets up, washes, steps out into the street, gets run over, is squashed to a pulp, it’s all the same to him. There are brute resistances right from the start, probably always have been. Resistance, what is resistance? Resistance is material. The brain requires resistance. While it’s accumulating resistances, it has material, resistance? Resistances. Resistance when you look out the window, resistance when you’ve got a letter to write—you don’t want any of this, you receive a letter, again a resistance. You chuck the whole thing into the trash, nevertheless you do eventually answer the letter. You go out into the street, you buy something, you drink a beer, you find it all tedious, this is all a resistance. You fall ill, you check into a hospital, things get difficult—again resistance. Suddenly terminal illnesses crop up, vanish, stick to you—resistances, naturally. You read books—resistances.”
Elämäkerrassaan kirjailija nostaa esiin erityisesti Dostojevskin Riivaajat (1872). Itse nostaisin esiin lyhyemmän teoksen Kirjoituksia kellarista (1864), jonka luettuaan näkee sen nimettömässä, loputonta monologia puhuvassa ja maailmaa halveksivassa virkamiespäähenkilössä yhteyden jokaiseen Bernhardin paasaajaan. Lähes jokainen hänen teoksensa onkin Kirjoituksia kellarista kerta kerran jälkeen uudelleen kirjoitettuna. Niin kuin Dostojevskin kellarin miestä, on Bernhardin henkilöitä vaikea ottaa tosissaan, kun teoksiin saa tarpeellisen etäisyyden. Väitän, että Bernhardin teokset ovat niin suosittua ”älymystön lukemistoa”, koska ne ovat eskapismia; sitä tämän teemojen ”universaaliudella” (tosiasiassa älymystön itselleen merkittäviksi kokemilla aiheilla) tarkoitetaan. Raivo Itävaltaa kohtaan nähdään irrationaalisena, koomisena liioitteluna, mutta sen taustalla olevia vaikuttimia ei haluta pohtia. Niissä on liian selvät, liian maalliset syy-seuraussuhteet. Bernhardilainen teos antaa kulttuurinsa tuntevalle mutta Itävallasta etäiselle kokijalleen luvan ottaa iisisti enemmän kuin moni viihderomaani, jonka päähenkilöillä on aina tulenpalava kiire elämänsä tarinan suorittamisessa. Bernhardin teosten laiskanpulskeilla hahmoilla ei ole kiire enää mihinkään, eivätkä he tee mitään. He haaveilevat enää siitä, että voisivat edes luovuttaa.
Pokkaa todelliseen, ruoskivaan vihaan ei löydy moneltakaan taiteilijalta. Taidetta satirisoivaa taidetta ei viedä kovin pitkälle, koska apurahat ja kaveruussuhteet ovat vaarassa. Harva uskaltaa kirjoittaa vihansa pidäkkeettömästi ja siksi liberaaleihinkin itsensä lukeva saattaa yllättää itsensä ihailemasta sivu toisensa perään maanisesti raivoavaa kiukkupussia. Niin vapauttavaa, koska niin epätodellista! Tällaisia ruoskaa heiluttavia, tunnistettavia kulttuuri-ihmisiä on kovin vähän. Yksi heistä on Thomas Bernhard. Koska hänen teostensa henkilöitä ei kiinnosta seksi, ravinto tai juuri mikään maallinen hyvä, ainoastaan taide (ja sekin on pettymys) ja koska valtio on niissä kerta toisensa jälkeen pettänyt yksilön, teokset houkuttelevat passiivisuuteen ja vahvistavat entisestään lukijan älylliseksi miellettyä etäisyyttä maailmaan: Ei kai tässä sitten mitään tarvitse tehdä. Politiikka on nujerrettu. Jatketaan tunteista puhumista.
*
Lopuksi henkilökohtaisuuden hailakka valopilkku. Ihastuin Itävallan kiukkuisen miehen tuotantoon vuonna 2016. Sen jälkeen olen lukenut kaiken käsiini saamani Bernhardin proosan ja runouden, katsonut näytelmiä sekä selannut lukuisia häntä koskevia artikkeleita.
Innostukseni ei olisi syttynyt ilman Tarja Roinilan suomennoksia, joita ei tänä syksynä ilmestyvää Halvallasyöjiä / Wittgensteinin veljenpoikaa lukuun ottamatta enää saada. Oli julma yhteensattuma, että Roinila menehtyi vain pari tuntia sen jälkeen, kun olin kirjoittanut tämän esseen ensimmäiset kappaleet – en tuntenut häntä mutta toivoin voivani kysyä häneltä jossain vaiheessa tekstiin kommenttia. Sanomatta jäi myös tuntemani arvostus hänen työtään kohtaan. Käännökset ovat upeita mutta jään kaipaamaan myös niiden yhteydessä julkaistuja esseitä, jotka kertoivat kaltaiselleni ummikolle suomentajan työstä valaisevasti ja hauskasti.
Lähteitä:
Bernhard, Thomas & Robertson, Douglas (käännös): ”A Translation of ”Drei” Tage by Thomas Bernhard”. Shirtysleeves.blogspot.com, 27.7.2013. Saatavissa: http://shirtysleeves.blogspot.com/2013/07/a-translation-of-drei-tage-by-thomas.html
Bernhard, Thomas & Fritsch, Gerhard (2016). Kirjeenvaihtoa. Lurra Editions.
Calandra, Denis (1983). New German Dramatists. London and Basingstoke: The Macmillan Press LTD.
Cousineau, Thomas: ”Thomas Bernhard – an introductory essay”. Thomasbernhard.org, 2001. Saatavissa: http://thomasbernhard.org/cousineautbintro.shtml
Dowden, Stephen D. (1991). Understanding Thomas Bernhard. Columbia: University of South Carolina Press.
Honegger, Gitta (2001). Thomas Bernhard – The Making of an Austrian. New Haven and London: Yale University Press.
Konzett, Matthias (2002). ”Introduction: National Iconoclasm: Thomas Bernhard and the Austrian Avant-garde”. Teoksessa Matthias Konzett (toim.). A Companion to the Works of Thomas Bernhard (s. 1–21). New York: Camden House.
Kujansivu, Heikki (2010). ”Thomas Bernhard ja itävaltalaisen ihmisen oikosulku”. Teoksessa Lotta Kähkönen & Hanna Meretoja (toim.). Muistijälkiä – esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta (s. 133–146). Helsinki: Avain.
Lorenz, Dagmar (2002). ”The Established Outsider: Thomas Bernhard”. Teoksessa Matthias Konzett (toim.). A Companion to the Works of Thomas Bernhard (s. 29–50). New York: Camden House.
Manninen, Teemu: ”Oman pesän likaajaksi syytetty Thomas Bernhard on kaikkein tärkein kirjailija”. Helsingin Sanomat, 18.8.2013. Saatavissa: https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002668069.html
Peymann, Claus (1989). Heldenplatz. DVD: Edition Burgtheater.
Radax, Ferry (1970). Thomas Bernhard – Drei Tage. DVD: Index Edition.
Roinila, Tarja (2007). ”Thomas Bernhard, kuolema ja elämä”. Teoksessa Thomas Bernhard. Hakkuu – Muuan mielenkuohu (s. 167–176). Helsinki: Teos.
Sáenz, Miguel: ”Thomas Bernhard’s Women”. Anathanwest.com, 15.10.2014. Saatavissa: https://anathanwest.com/2014/10/15/thomas-bernhards-women/