Ensimmäisenä lukija näkee kirjasta yleensä sen kannen. Kaarina Valoaallon Banana Splitin (Poesia, 2020) tapauksessa sen on suunnitellut Kimmo Kallio, jonka nimen naputtelin aluksi väärin ”Kaalio”, mutta huomasin onneksi virheen ja korjasin sen.

Kansi on täydellisesti onnistunut. Sitä kosketellessa mielessä lähtee heti liikkeelle kaikenlaista särsseliä ja sekalaista mielikuvajonoa: vaaleita, paljaita banaaneja kuunvärisellä lautasella. Kuohkeaksi kihartuvaa kermavaahtoa, joka puristuu esiin maailmojen tai ehkä mannerlaattojen välistä. Karkkitähtiä, hohtava lusikka.

Kirja ilmoittaa nimensä iloisella, sinisellä, nauhamaisella fontilla. Banana! Split!

Nimen ympärille painuneet pastellijäljet kutsuvat välittömästi koskettamaan. Kynsillä tietenkin. Kannesta lähtee paksu, puuntuntuinen rahina.

Kun kirjaa raottaa, se alkaa heti puhua. Kannen sisäsivua pitkin valuu ylösalaisin puiden peittämä rakennus, joka kurkistaa jo kannesta vaalean pastellisörsselin alta.

Näin on lukija-raukalle (tässä nimenomaisessa tapauksessa Stina Saarelle) jo ennen kirjan avaamista tai mitään mielikuvaa kirjan sisällöstä muodostunut kavalia odotuksia siitä, millainen runotus kansien sisällä vaanii.

Odotusten muodostaminen ennen lukukokemuksen alkamista on tavallaan riemastuttava ja inhimillinen taipumus, joka kuuluu kaikkeen lukemiseen ja elämään. On hauskaa odottaa jotakin ja sitten tuntea odotustensa täyttyvän!

Toisaalta odotusten muodostelu on kaiken väärämielisyyden huippu; yksi runouden riemastuttavimmista piirteistä on sen kyky nähdä ja kuulla toisin, olla tiettyä ja yksityistä ja yllättävää. Silti lukijalla on aina odotuksia ja aina se ärsyttää, jos odotukset rikotaan ja lukija joutuu pinteeseen, pulaan ja hankaluuksiin.

Silti ilman tätä väärämielistä ennakko-odotusten muodostamista sekä siihen kuuluvaa pinteeseenjoutumista runous ei kaiketi olisi yksityistä, tiettyä tai yllättävää. Yllättyminen vaatii sitä, ettei ole valmistautunut kirjaimellisesti mihin tahansa vaan sitä, että on suunnannut katseensa ainakin johonkin, odottaen jotakin.

Valoaallon kirja tarjoilee kansillaan, nimellään ja graafisilla ratkaisuillaan lukijalle herkulliset odotukset, jotka se ihanasti ja raa’asti rikkoo heti ensilehdillään:

”1. OSA: VIISI KAISTAA KAPITALISMIIN”, kokoelma julistaa harmaasti.

”Viisi kaistaa kapitalismiin” ei ole nyt ollenkaan banaaninmakuista, eikä siinä ole häivääkään kihartuvan kerman kuohkeutta.

Lopetan lukemisen kokonaan ennen kuin olen edes aloittanut ja käperryn hetkeksi nojatuoliin vähän murjottamaan.

Kirjan nimi on valehdellut minulle ja kirjan kansi on valehdellut minulle, eikä muutenkaan huvita enää lukea.

Silti huomaan, että murjotus uhkaa epäilyttävästi vääntyä hymyksi.

Hetken murjotettuani ja salahymyiltyäni varustaudun kahvikupilla ja viltillä, joka on keväällä liian kuuma ja muutenkin turha ja palaan kirjan tarjoamaan tilaan.

Ensimmäinen runo tuntuu siltä kuin maailma kääntyisi ylösalaisin ja siltä kuin putoaisin maan ja ilman kerrosten läpi kohti harmaata, kivistä taivasta.

”Lupauksen siivin lennähtelee valo puskasta puskaan, / yöllä satanut kosteus kohoaa harsopilviin ja maa höyryää.”

Tämä kahteen suuntaan liikkuva kuvaus synnyttää putoamisen tunteen, joka päättyy tyrmäävästi kivien ja maan harmauteen.

Valoaallon kieli on riisuttua, yksinkertaista, raakaa ja toimeliasta. Kokoelman ääni on käheä, sinnikäs, vahva, hiottu ja ikuisen tuntuinen.

Kokoelman alussa Valoaalto kiusoittelee lukijaa nimeämällä erehdyksiä esittelevän runon julman humoristisesti ”Elämäksi”. Jokainen säe alkaa sanalla ”Erehdykset” ja sisältää jonkin väitteen erehdyksistä. On vaikea tietää, onko runo tosissaan, vai petaako erehdysruno ikävää yllätystä sellaiselle lukijalle, joka ei ole oppinut läksyään odotuksista.

Onneksi olin varovainen. Seuraavalla sivulla törähtää uusi väitelause: ”Viisisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivälle kaksisuuntainen on pelkkää linnunlaulua.”

Lukeminen alkaa tuntua hauskalta ja luulen, että olen ehkä saanut kirjaan keskusteluyhteyden.

Kaistapäisyyden voi ajatella moneen suuntaan. Osion otsikon kautta mieleen tunkee kuvia risteävistä tuotantohihnoista, jotka rinnastuvat synapseihin tai abstraktimmin ajatusratoihin, jotka taas rinnastuvat siihen, miten kuluttajille luodaan tarpeita, joihin luodaan tuotteita, jotka lipuvat tuotantohihnoilla ja ihmisten ajatuksissa.

Syntyvien mielikuvien kokonaisvaikutelma on kaoottinen ja pelottava, varsinkin kun se rinnastuu edeltävän runon hellään pohdintaan ihmisen erehtyväisyydestä. Temaattisesti kokoelma lähtee siis välittömästi kurottamaan moneen suuntaan, juurakkomaisesti.

Herää pelko siitä, pysyykö kokoelma kasassa ja se raapiikin eteenpäin hyvin ohuella langalla alusta loppuun. Kokoelmassa on muotokuvia, fragmenttimaisia palkkeja, muistoja, politiikkaa, luontokuvaa, ihmiskuvaa, ja välillä myös esittämisen ja elämän rajapintojen tunnustelua.

Yhtenäistäväksi tekijäksi muodostuu juuri lukijan odotukset rikkonut harmaa, vääjäämätön ääni; kokoelman kieli, joka kutoo sen eri osat yhteen niin kuin puu juurineen, pudonneine lehtineen ja versoineen kutoutuu yhdeksi kokonaisuudeksi.

Valoaalto ei kekkuloitse kielellisillä kiipeilytelineillä, kaavi kieltä, vääntele sitä, eikä hän myöskään kuljeskele kielen rekistereissä tutkimassa niiden olomuotoja.

Valoaallon kieli ei myöskään juuri maalaile tai tykitä metaforia tai kielikuvia. Jos se maalailee, se maalailee usein vanhahtavin tai paksuin siveltimenvedoin: ”ylitsevuotavan runsauden kukinnassa” tai ”heijastaa elämän koko väriskaala kuin riikinkukon sulat”.

Tämä on tietenkin vahvuus, koska kielellinen harmaus muodostaa pitkälti kokoelman yhtenäisen kokonaisuuden. Karhea Banana Split on parhaimmillaan, kun se tykittää lukijalle raakaa, keikailematonta sanastoa päin naamaa.

Tästä esimerkkinä kokoelman toisen osion päätös:

”Maa lepäsi kaikkensa antaneena, vehreytensä kukoistuksen sisuksistaan luovuttaneena, ohimoillaan musta, lakastunut suortuva.”

Hyi! Tuollaisesta nousee lukijalla niskavillat pystyyn ja iho vetää kananlihalle. Tuntuu kuin olisi saanut litsarin järvestä kohonneelta ruumiilta.

Yhtymäkohtia tekee mieli vetää Ester Nuori Leppään, jonka tyyli myös on melko raakaa ja suoraa ja jonka sanat rahisevat ja kahisevat ja laskostuvat ja pistävät.

Valoaallon kokoelma tarjoilee kyllä lopussa hieman keltaista, mutta omilla ehdoillaan ja omalla tyylillään: ”Kahvikermanväriset koivut räpäyttävät oksantynkiään kuin kanakuorikot siipiään.”

Kahvikermanvärinen on jotakin laihaa mutta elävää, jotakin josta valo siivilöityy läpi. Kuin keijun siipien läpi, tai linnun.

Banana Split on oma maailmansa, omaan tapaansa, omalla tyylillään ja ääntää ääntään. Syntyy kokonaisuus, joka värisee harmautta, orvokkikimppuja ja päivää, joka ”rattaineen kolistelee vuorenhuippuja ylös ja alas”.

Odotukset eivät täyty, vaan vuodet täyttävät meidät:

”Suurentamatta tai pienentämättä minä mahduin niihin. / Ja täytin vuoteni kokonaan.”

 

Kaarina Valoaalto: Banana Split
Poesia, 2020
104 sivua